missä vene missä

Operaatio kadonnutta Suvi-venettä etsimässä on kestänyt koko pitkän kesän.

Kun kaikuluotain antoi kesän alussa tulokseksi vesiperän – ja kun luotain on halpaversio eikä näyttänyt eikä tule näyttämään kaikkia järvenpohjan saloja –, siirryimme järeämpiin aseisiin ja tartuimme sekä teleskooppionkeen että naaraan. Siinä missä muut leppeinä kesäiltoina uistelivat ja pyydystivät kaloja, me himoitsimme uponnutta Suvi-venettä jonka ympärille viime marraskuussa jäät takertuivat (kuin iilimadot sääreen ennen vanhaan). Kallaveden pinta nousi hyisen marraskuun alkuhuuman uhmassa viikon aikana niin että ensijää repeytyi ja suli ennen päätöstään pysyä järven kantena talven 2009. Suvin ympärille kietoutunut jäälohkare tempasi veneen saaren rannasta järven selälle ja hukutti sen. Sinne meni koko komistus ja ihastus. Niin, sinne mutta minne. Kysymys ei anna rauhaa ennen kuin saamme vastauksen.

On kesäilta mitä ihanin, aurinko päättämässä päiväänsä siltä maapallon leveys- ja pituussuunnalta missä saareni sijaitsee ja minä huokaisua vaille valmis myöntämään: tämän suuremmaksi ei ihmisen onni voi nousta. Mutta mies tietää mitä vailla olemme, kadottamaamme aarretta, venettämme joka oli käytettynä ostettu: vanha ja kulunut mutta niin uskollinen ja tarpeellinen. Sitä ajatellessa tunteet nousevat pintaan.

Selvänäkijöitä emme ole, mutta sitkeitä kuin pienet peijoonit kun saamme kaipuun vaihteen päälle. Iltaan rantautuu kihisevää jännitystä: jälleen pakkaamme veneeseen naaran sekä teleskooppiongen. Katse pois auringonlaskusta; se saa jäädä etsintäpartion taustatapetiksi. Nyt on etusijalla tekemisen meininki, ties kuinka monetta kertaa tänä kesänä.

Annan kakkosveneemme liukua hiljalleen pitkin Kallaveden auvoista pintaa, jota mies tökkii pitkänpitkällä ongellaan jolle tulee mittaa metri jos toinenkin. Hiljaista on veden alla, kovin vaitonaista ja esteetöntä. Hän vaihtaa tutkimusvälinettään, tarttuu naaraan ja keskittynyt ilme toiveikkailla kasvoillaan kuuntelee koko ruumiillaan, tarttuuko Suvi koukkuun. Nyt nappaa, hän kähisee; korvani eivät sitä kuule, mutta saan sanoista selvää huulia lukemalla. Suu on viivaksi tihentynyt, ohimon suonet pulleiksi paisunut kun hän yrittää nostaa neljän metrin syvyydestä saalista jota on kaivannut enemmän kuin lukemattomia kuhia ja ahvenia joita Ahti on meille kesän mittaan luovuttanut.

– Ei, ei nouse, ei, ei; soudas uudelleen samaan paikkaan, hihkaisee ja etsii kiihkeästi silmillään koordinaattia rantakivistä jotta paikallistaisimme osuman uudelleen – kaikuluotain kun jäi rannalle.

Soudanhuopaan, huopaansoudan taitavasti (vaikka itse kehunkin) ja taas hän saa pohjakosketuksen ”otuksesta”, yrittää nostaa (synnytys tulee mieleeni, niin väkevä on ponnistus saada pinnan päälle näkösälle pohjaan piiloutunut), mutta ei, naara lipsahtaa tyhjin toimin sivuun ja Kallavesi myy ei-oota.

Hän nostaa katseensa silmiini, kohottaa otsaryppynsä laineille ja laskee ne alas; pitkistä yhteisistä vuosista tiedän kirkastuksen hetken olevan tulossa:

– Ei, ei se ole vene, ei se ole uppotukki, ei kai me vaan tökitä sitä, onkohan se...:



Vuonna 2007 yritimme tulla saareen. Kannoimme juuri ostamamme Suvi-veneen metsikön halki venepaikalle ja laskimme sen vesille, kunnes huomasimme että rantaviivaa kiemurteli putkisto jonka läpi ei ollut meneminen ja saareen rantautuminen siltä erää jäi.


Kuopion Vesi oli varastoinut vesiputken saaren edustalle; harjulta tuleva vesi on puhdasta ja hyvää ja liki 20 kilometrin pituinen putki tuo kuopiolaisille vettä silmiemme edestä (tai jos pohjaan näkisimme ja vesiputken bongaisimme). Oletimme että putki oli laskettu saaren toiselle puolelle mutta luulo ei ole tiedon väärti. Soitin heti maanantaina kysyäkseni asiaa.

– Kyllähän se suaren eistä kulukoo.
– Voe mahoton, mitäs nyt kun olemme sitä kopeloineet. Meiltä niät on vene hävvyyksissä.

No siitähän juttua piisasi ja kun olin saanut kerrotuksi sekä kadonneen veneen tarinan että tunnustaa syntini, virkailija pysytteli samalla sekä että –linjalla: hän sekä lohdutti että opasti:

– No tokkopa se putki yhestä ja kahesta kopeloeinnista pahastuu, mutta koeta kuitennii olla naaromata enempi just siitä kohasta, kulukoohan siinä sentää kaekkien kuopiolaisten vesj.

Lupasin juhlallisesti. Hän kehotti laskemaan verkotkin toiseen paikkaan. Ei verkko putkea kykene nielemään, mutta putki saattaa kahmaista verkon.

Nyt ei naarata ennee. Sieltä kohin. Mutta veneen etsintä jatkuu tahdonvoimalla jonka nimi on suomalainen sisu.

Lastaan seuraavalle etsimiskerralle ohjenuoraksi sananlaskuja, joiden tahdissa soutelemme, vesiputkea välttelemme.

Vara on viisautta eikä vahingon enne. Oppia ikä kaikki. Vaivainen kaikki kokee, kokenut kaikki tietää.

Savossa on kaikenlaisia riskitekijöitä.

piirros: Jukka Lemmetty