perjantai 18. syyskuuta 2009
Kauas pois
Vuonna 1976 muutimme Heidelbergiin pariksi vuodeksi. Noista vuosista kirjoitin lapsilleni tarinoita, jotta he, Anna (oikeasti Hanna) ja Pekka (oikeasti Antti) muistaisivat. Kuopus oli mukanamme vasta haaveena.
Tarinamaanantain haastesana ERILAISET palauttaa mieleen laivamatkan Helsingistä Travemündeen kun seikkailuvuotemme olivat alkamassa. (Pikkuinen "Anna" asuu nyt Australiassa. Tutkii luontoa jotta se voisi paremmin.)
Anna kohtaa kapteenin
Suurella laivalla oli jännittävää liikkua yhdessä isän, äidin ja Pekan kanssa. Äkkiä Pekka lähti juoksemaan pitkin käytävää ja Anna viivana perässä.
– Ei saa juoksennella! huusi äiti perään, mutta lasten oli mahdotonta jarruttaa. Käytäviä tuli ja meni, portaita ylös ja alas juoksi Anna, väsyi sitten ja istuutui puuskuttaen eräälle tuolille – ja kauhistui: ei näkynyt Pekkaa, ei äitiä, ei isää.
Annaa itketti. Aina kun Anna pelästyi, hän itki. Aikaisemmin Anna pelästyi ja itki joka päivä, mutta kun hänestä tänä syksynä oli tullut koululainen, hän ei voinut itkeä silloin, kun olisi tehnyt mieli. Luokkatoverit kiusasivat sitä, joka itkee. Mitä enemmän itki, sitä enemmän he tönivät. Mutta jos jätti kyyneleet sisään, kiusaajat vähitellen väsyivät ja menivät pois. Mutta pelko jäi.
– Hei, mikä sinulla on? Viereiselle tuolille istuutui poika, vähän Annaa pienempi.
– Minä olen eksynyt, Anna niiskahti.
– Meri tulee vastaan joka puolelta. Ihan varmasti sinut löydetään, poika lohdutti.
Anna katseli poikaa ihmeissään. Se oli pienempi Annaa ja silti se puhui kuin aikuiset. Sillä lailla, että itku meni pois.
– Tule, mennään leikkipaikalle leikkimään, poika veti Annaa kädestä.
– Miten sinä saat olla yksin laivassa? Anna ihmetteli.
– On minulla äiti ja isä ja sitten vielä Taru ja Mari ja Sari ja Sami. Ne on pienempiä kuin minä. Me muutetaan Hampuriin. Aluksi on vaikeata, kun ei ole asuntoa. Meidän pitää olla kilttejä.
– Niin minunkin äiti ja isä sanovat.
– No, ollaan sitten kilttejä, poika totesi. Ja Anna nyökkäsi.
– Mikä sinun nimesi on? poika kysyi.
– Anna.
– Minä olen Tapio.
– Ai.
Tapio ja Anna pysähtyivät suuren ikkunan ääreen. Meri tyrskysi valkoisena, taivas sinersi. Kaukana edessäpäin lipui lintuparvi. Linnut olivat varmaan pitkällä matkalla, nekin.
– Olisi niin mukava, jos osaisi lentää, Tapio huokaisi.
– Olen Tiltaltti, Anna uskoutui ja tunsi, miten siivet kasvoivat selkään ja hän lensi laivan leikkipaikalle, mutta pysähtyi äkisti ja muisti olevansa Anna. Leikkipaikan edessä seisoi parrakas, iso mies kädet puuskassa. Anna seisoi kiiltävän napin kohdalla, nosti päätään ja näki, että miehen lakkiin olisi mahtunut pesukoneellinen pyykkiä. Niin isolta se vaikutti.
– Mitäs tämä on: laivaan on tehty leikkipaikka eikä siellä sitten leiki kukaan! puhui tuo mahtava ja ankara mies, laivan kapteeni.
Anna säikähti. Hän pelästyi aina, jos joku torui. Anna ei osannut erottaa, milloin nuhdeltiin ihan vakavasti, milloin leikillään. Tapio tuntui olevan toista maata. Hän kiipesi leikkipaikan komentosillalle ja karjahti:
– Paapyyri, maakrapu, tyyrpuuri, viirit ylös! Tapio seisoi asennossa, sormet jäykkinä otsalla. Anna yritti matkia häntä, mutta rohkeus petti. Hän juoksi kapteenin ison vatsan läheltä Tapion selän taakse ja meni piiloon lattialle istumaan. Ajatella, laivan kapteeni ihan tuossa lähellä!
Mikä sinun nimesi on? kapteeni kysyi ja kurkki Tapion olan yli ja läpikin – niin Annasta tuntui – lattialla kyhjöttävää tyttöä. Anna tuijotti lattiaa, oli puhua pukahtamatta.
– Anna se on, Tapio auttoi, – ja se on eksynyt laivassa.
– Ei, kun minä olen Tiltaltti, Anna muisti taas siipensä, ja ne antoivat Annalle rohkeutta ja iloa.
Piti arvata, että kapteeni nauroi. Annan puheille usein naurettiin. Mikä Annasta oli tärkeää, suurta ja vakavaa, nauratti usein aikuisia. Siksi oli parempi olla hiljaa, oli Anna uhmakkaasti ajatellut.
– Kuulkaas nyt lapset, kapteeni sanoi hohotuksensa lomasta, – nyt etsitään Annan isä ja äiti.
– Ja Pekka, täydensi Anna.
– Ja Pekka, myönsi kapteeni, – ja etsitään kapteenin pöytä ja tilataan isot jätskiannokset.
Anna tuijotti kapteenia. Hän oli nähnyt kapteenin kuvia kirjoista ja nyt hänen edessään oli elävä kapteeni, joka puhui eläviä sanoja jäätelöstä. Annasta oli useita ruokia vaikea syödä, mutta jäätelöstä hän piti.
Anna, Tapio ja kapteeni löysivät Annan isän ja äidin ja Pekan eräästä käytävän mutkasta. Äiti koppasi Annan syliin ja rutisti niin hellästi ja kovasti, että teki melkein kipeää. Ja silti se tuntui kivalta.
Kapteenin pöydässä oli kuusi suurta jätskiannosta odottamassa. Annokset olivat ruskeita, punaisia, keltaisia, valkoisia ja niiden huipulla keikkui paperinen päivänvarjo.
Anna tarttui päivänvarjoon. Hän pyöritteli sitä käsissään, kuljetti sen jätskivuoren huipulta alas, hautasi sitten kasvonsa makeaan, valkoiseen lumeen, nuoli ja söi.
– Hyvää, huokaisi Anna. Hän sai vastaukseksi viisi iloista hymyä: äidiltä, isältä, Pekalta, Tapiolta ja itse laivan kapteenilta, jonka mustassa parrassa kimalteli jäätelölumihiutaleita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
Ei ole helppoa lähteä kauas pois, ja kommelluksia sattuu matkalla. Onneksi löytyy ystäviä, mitkä auttavat.
On se jännää, miten erilaisia ihmiset ovat lapsesta asti, toinen murehtii aina ja kaikkea ja toinen ei mitään. Sitten voikin käydä niin, että aikuisena tuo pelkäävä pirpana tekee vaikka mitä ja lähtee vaikka kuinka kauas, ja se rohkea poika onkin alkanut pelätä. Kuka tietää.
Jätskilaivan kapteeni! Hyvä!
Mieltä lämmittävä tarina lapsuudesta. Lapsi kokee asiat usein tavalla, josta aikuisella ei ole aavistustakaan.Aikuisellekin olisi terveellistä muuttua joissakin tilanteissa Tiltaltiksi.
Ihana tiltantti nimi oli Annalla!
Kyllä Annalla varmaan oli hyvä olla, kun ensin Tapioon törmäsi, sai rohkeutta, ja sitten vielä kapteeniin, mikä johdattikin äidin ja isän luokse.
Pelokkaasta Annasta tulikin sellanen, ettei tunnu pelkäävän enää mitään!
Onnea, ja kiitos tarinasta!
Lasten kanssa sattuu hauskoja tapahtumia. Niitä on jälkeenpäin mukava muistella. Itse tapahtumahetkellä ne eivät aina tunnu kovinkaan hauskoilta.
Onnellinen loppu.
Tietoinen erilaisuus vaatii rohkeutta. Se on itseensä luottavien ebergialisä.
Usein erilaisuus on kuitenkin iso syy joutua syrjään, vetäytyä syrjään, tulla syrjityksi, kokea huonommuutta jne.
Erilaisuus on samalla hyvä ja hieno asia, mutta myös mitalin toinen puoli.
Tarinasi oli leppoisa, hyvänmielen kertomus erilaisuudesta. Kiva muistelo, miten arasta tyttärestäsi on tullut rohkea maailmanmatkaaja.
Olipas mieltä lämmittävä tarina. Tuollaisia muisteluita on mukava lukea sitten isona.
Hienosti tavoitettu lapsen mieli ja ajatukset. Ihan kuin olisit itsekin joskus ollut lapsi :) Noh, oikeasti hieno tarina.
Tätä luki niin kovin mielellään:)
Ihan maalautui silmien eteen kaikki: Pikkarainen Anna, kapteenin lakki ja jäätelöt!
Lämmin tarina.
Söötti tarina.
Erilaiset lapset, ja lapsen maailma on niin erilainen kuin aikuisella. Hienosti tavoitit lapsen tunnot ja näkökulman - oli mukava lukea =)
Niin, ja "Anna" tiesi kuin tiesikin olevansa Tiltaltti :D
Suloisen, lämpimän tunteen jätti tämä tarina jälkeensä. Vaikka joskus pelottaakin, maailma on kuitenkin täynnä tapioita ja kapteeneja, jotka auttavat kun itse ei pysty.
Uuna,
Turvallisuudentunne on hurjan tärkeä matkaeväs. Jos pelokkuus täyttää lapsen mielen, vanhemmat ja muut aikuiset voivat antaa turvaa – ja toinen lapsi: ritari rohkea. Ja joskus koittaa päivä jolloin tietyt pelot ovat silkkaa menneisyyttä. Niillä on muistoarvo, elämällä haasteellinen luottamusarvo. Ilo saapuu ja pysyy.
mm,
ihanaa: kapteenilla toimi ’tunneäly’ ;)
Famu falsetissa,
kiitos.
Mitähän saisimme lukea jos lapset kirjoittaisivat kirjansa itse, omin sanoin, omin ajatuksin, tuntein.
Harakka,
kiitos, tiltaltti. Annasta tuli ’isona tyttönä’ kaiken maailman lintujen tutkija. Erään kerran hän pelasti sukupuuttoon kuolevia lintuja Seychelleillä: (Wikipedia): Seychellit on saarivaltio Intian valtameressä n. 1600 kilometriä Afrikan mantereesta itään. Seychellit koostuu noin 115 saaresta, joista 33 on asuttuja. Se on väkiluvultaan Afrikan pienin valtio.
arleena,
lasten kanssa sattuu ja tapahtuu. Usein äiti elää lastensa kanssa tuhannet tunteet, niin pelot kuin ilot. Pelko poistuu lohduttamalla, rinnalla kulkemalla – ja kyllä kapteenikin pelonkarkotuskeinon keksi joka maistui.
aimarii,
kiitos.
Pelko ja arkuus voivat olla samaa ’suru’luokkaa kuin Andersenin rumassa ankanpoikasessa. Mutta kasvunsa myötä Anna nousee siivilleen jotka kuljettavat maailman ympäri ei vain kerran vaan uudestaan ja uudestaan. Hänen silmissään tuikkii rohkeus ja sydämessään tutkimisen palo.
Alastalo,
kiitos.
Valokuvissa ja tarinoissa muistot säilyvät. Kertoja on tässä tarinassa äiti; millaisenhan kuvauksen lapsi olisi kirjoittanut.
Isopeikko,
kiitos. Puhalsin kynänvarteen pikkuisen tytön joka rupesi kirjoittamaan... ;)
Arjaanneli,
mukava kun olet kanssamme. Kapteeni tarjoaa sinullekin mielellään jätskit, liity seuraamme ;)
harmaa susi,
kiitos,
elämä oli. Elämä on.
Ja nyt kun katson aikuista tytärtäni ”Annaa”, tiedän, että toiset haaveilevat kaiken ikänsä miten muuttaisivat maailmaa ja elämäänsä, toiset toteuttavat haaveensa. Anna ja Luonto ovat yhtä. Ja luonnonrakkaus vie joskus kauas pois.
Paperineuvos,
kiitos. Kiitämme.
Ruska,
niin, temperamenttipiirteet näkyvät erityisen hyvin lapsissa kun maailma ei ole vielä rokottanut ja liimannut kasvoille ja käytökseen naamiota. Mutta jos naamio alkaa aikuisella puristaa, on hyvä löytää höllennyskonsti. –Kun mietin omia tiettyjä pelkojani (vaikka myös rohkea olin) lapsuudessani, voi miten olisin tarvinnut ”valistusta” mutta en vain osannut suutani avata ja mieltäni keventää.
Ansku,
kiitos.
Näitä tapioita ja kapteeneja tarvitsee jokainen. Paljon saa kokea elämänsä kuluessa erilaisia pelkoja, mutta yhtä paljon ja toivottavasti enemmänkin löytyy vastalääkettä, ”jätskiannoksia” ja rohkaisua, huolenpitoa ;).
Lähetä kommentti