Kauas pois

Vuonna 1976 muutimme Heidelbergiin pariksi vuodeksi. Noista vuosista kirjoitin lapsilleni tarinoita, jotta he, Anna (oikeasti Hanna) ja Pekka (oikeasti Antti) muistaisivat. Kuopus oli mukanamme vasta haaveena.

Tarinamaanantain haastesana ERILAISET palauttaa mieleen laivamatkan Helsingistä Travemündeen kun seikkailuvuotemme olivat alkamassa. (Pikkuinen "Anna" asuu nyt Australiassa. Tutkii luontoa jotta se voisi paremmin.)

Anna kohtaa kapteenin

Suurella laivalla oli jännittävää liikkua yhdessä isän, äidin ja Pekan kanssa. Äkkiä Pekka lähti juoksemaan pitkin käytävää ja Anna viivana perässä.
– Ei saa juoksennella! huusi äiti perään, mutta lasten oli mahdotonta jarruttaa. Käytäviä tuli ja meni, portaita ylös ja alas juoksi Anna, väsyi sitten ja istuutui puuskuttaen eräälle tuolille – ja kauhistui: ei näkynyt Pekkaa, ei äitiä, ei isää.
Annaa itketti. Aina kun Anna pelästyi, hän itki. Aikaisemmin Anna pelästyi ja itki joka päivä, mutta kun hänestä tänä syksynä oli tullut koululainen, hän ei voinut itkeä silloin, kun olisi tehnyt mieli. Luokkatoverit kiusasivat sitä, joka itkee. Mitä enemmän itki, sitä enemmän he tönivät. Mutta jos jätti kyyneleet sisään, kiusaajat vähitellen väsyivät ja menivät pois. Mutta pelko jäi.
– Hei, mikä sinulla on? Viereiselle tuolille istuutui poika, vähän Annaa pienempi.
– Minä olen eksynyt, Anna niiskahti.
– Meri tulee vastaan joka puolelta. Ihan varmasti sinut löydetään, poika lohdutti.
Anna katseli poikaa ihmeissään. Se oli pienempi Annaa ja silti se puhui kuin aikuiset. Sillä lailla, että itku meni pois.
– Tule, mennään leikkipaikalle leikkimään, poika veti Annaa kädestä.
– Miten sinä saat olla yksin laivassa? Anna ihmetteli.
– On minulla äiti ja isä ja sitten vielä Taru ja Mari ja Sari ja Sami. Ne on pienempiä kuin minä. Me muutetaan Hampuriin. Aluksi on vaikeata, kun ei ole asuntoa. Meidän pitää olla kilttejä.
– Niin minunkin äiti ja isä sanovat.
– No, ollaan sitten kilttejä, poika totesi. Ja Anna nyökkäsi.
– Mikä sinun nimesi on? poika kysyi.
– Anna.
– Minä olen Tapio.
– Ai.

Tapio ja Anna pysähtyivät suuren ikkunan ääreen. Meri tyrskysi valkoisena, taivas sinersi. Kaukana edessäpäin lipui lintuparvi. Linnut olivat varmaan pitkällä matkalla, nekin.
– Olisi niin mukava, jos osaisi lentää, Tapio huokaisi.
– Olen Tiltaltti, Anna uskoutui ja tunsi, miten siivet kasvoivat selkään ja hän lensi laivan leikkipaikalle, mutta pysähtyi äkisti ja muisti olevansa Anna. Leikkipaikan edessä seisoi parrakas, iso mies kädet puuskassa. Anna seisoi kiiltävän napin kohdalla, nosti päätään ja näki, että miehen lakkiin olisi mahtunut pesukoneellinen pyykkiä. Niin isolta se vaikutti.
– Mitäs tämä on: laivaan on tehty leikkipaikka eikä siellä sitten leiki kukaan! puhui tuo mahtava ja ankara mies, laivan kapteeni.
Anna säikähti. Hän pelästyi aina, jos joku torui. Anna ei osannut erottaa, milloin nuhdeltiin ihan vakavasti, milloin leikillään. Tapio tuntui olevan toista maata. Hän kiipesi leikkipaikan komentosillalle ja karjahti:
– Paapyyri, maakrapu, tyyrpuuri, viirit ylös! Tapio seisoi asennossa, sormet jäykkinä otsalla. Anna yritti matkia häntä, mutta rohkeus petti. Hän juoksi kapteenin ison vatsan läheltä Tapion selän taakse ja meni piiloon lattialle istumaan. Ajatella, laivan kapteeni ihan tuossa lähellä!
Mikä sinun nimesi on? kapteeni kysyi ja kurkki Tapion olan yli ja läpikin – niin Annasta tuntui – lattialla kyhjöttävää tyttöä. Anna tuijotti lattiaa, oli puhua pukahtamatta.
– Anna se on, Tapio auttoi, – ja se on eksynyt laivassa.
– Ei, kun minä olen Tiltaltti, Anna muisti taas siipensä, ja ne antoivat Annalle rohkeutta ja iloa.
Piti arvata, että kapteeni nauroi. Annan puheille usein naurettiin. Mikä Annasta oli tärkeää, suurta ja vakavaa, nauratti usein aikuisia. Siksi oli parempi olla hiljaa, oli Anna uhmakkaasti ajatellut.
– Kuulkaas nyt lapset, kapteeni sanoi hohotuksensa lomasta, – nyt etsitään Annan isä ja äiti.
– Ja Pekka, täydensi Anna.
– Ja Pekka, myönsi kapteeni, – ja etsitään kapteenin pöytä ja tilataan isot jätskiannokset.
Anna tuijotti kapteenia. Hän oli nähnyt kapteenin kuvia kirjoista ja nyt hänen edessään oli elävä kapteeni, joka puhui eläviä sanoja jäätelöstä. Annasta oli useita ruokia vaikea syödä, mutta jäätelöstä hän piti.

Anna, Tapio ja kapteeni löysivät Annan isän ja äidin ja Pekan eräästä käytävän mutkasta. Äiti koppasi Annan syliin ja rutisti niin hellästi ja kovasti, että teki melkein kipeää. Ja silti se tuntui kivalta.

Kapteenin pöydässä oli kuusi suurta jätskiannosta odottamassa. Annokset olivat ruskeita, punaisia, keltaisia, valkoisia ja niiden huipulla keikkui paperinen päivänvarjo.
Anna tarttui päivänvarjoon. Hän pyöritteli sitä käsissään, kuljetti sen jätskivuoren huipulta alas, hautasi sitten kasvonsa makeaan, valkoiseen lumeen, nuoli ja söi.
– Hyvää, huokaisi Anna. Hän sai vastaukseksi viisi iloista hymyä: äidiltä, isältä, Pekalta, Tapiolta ja itse laivan kapteenilta, jonka mustassa parrassa kimalteli jäätelölumihiutaleita.