maanantai 26. lokakuuta 2009

lapsena kerran

Ina pyysi paljastamaan seitsemän asiaa itsestäni. Kiitos pyynnöstä, tässä haja-asutusta pääkopastani:


1. Synnyn Helsingissä mutta muutan kaksivuotiaana Kuopioon, tähän taloon. Talon yläkerran toinen puolikas, Vuorikadun ja Tulliportinkadun puoli, on kotimme, vasemmalla ovat lastenhuoneen ikkunat. Siellä sairastan hinkuyskän.

Alakerrassa surisee pora ja rappukäytävään asti kantautuu hammaslääkärin haju. Juoksen kiireesti milloin portaita ylös kakkoskerroksesta kolmanteen, kotikerrokseen, milloin portaita alas ovesta ulos kadulle ja sieltä seuraavaan kortteliin, Kuvakukon elokuvamainoksia ihmettelemään. On näkösällä pussauskuviakin. Kaikkea sitä. Kuopion toisen elokuvateatterin nimi on Palatsi.

Talon eteen kopsuttaa 31.5. joka kevät hevonen ja rattaat, jotka kuljettavat muuttokuorman satamaan, missä odottaa pieni laiva ja vie meidät kolmeksi kuukaudeksi saareen. Olen kasannut koko kesän varalle kirjoja jahka olen lukutaitoinen.

Kun olen yhdeksänvuotias muutamme Ajurinkadulle, Sankaripuiston reunalle (kuva on viime kesältä mutta paikka kuin silloin ennen):



Näkymä uuden kotimme ikkunasta, silmät (sananmukaisesti) ristissä:



2. Ajurinkadusta tulee mieleeni:

Jo pienenä saan kuljeskella yksin, vapaana ja irrallaan mummin luokse torin kulmalle. Mummin talo on Kestikievaria (kuvassa) vastapäätä. Keskikievariin johtavat kiviportaat, joilla huojuu ukkoja. Pelkään niitä vähän mutta en paljon. Joskus ne huutavat: mittees tyttö; minä katson niitä tiukasti silmiin ja vastaan: en mittää.

Seison torin kulmalla Kestikievarin edessä ja katselen Kuopion tammimarkkinoita ihanuuksineen. Kintaissa hölskyy isän antama markkinaraha. Imeskelen villakintaan peukalonpesää, johon kasvaa huurrekiehkuroita. Ihmisten suusta ja nenästä pöllähtää savupilviä. Ilmapallot kohoavat pakkashuurteiselle taivaalle. Punaisia, sinisiä, keltaisia palloja, makkaranmuotoisia, täyspyöreitä: niiden luokse on mieli ja halu, mutta kuinka torille pääsee, kun välissä on Haapaniemenkatu täynnä autoja, hevosia, rattaita. Päätös on nopea: sinne vain sekaan.

Yhä näen kauhunkirkkaana ja kuitenkin ihmeen luottavaisena tapahtuman. Olen hevosen alla, jonka neljä jalkaa polkevat paikallaan ptruun kaikuessa yli markkinakohinan. Mutta hevonen on kiltti, ei se minua tallaa ja niin pääsen ostamaan markkinapallon ja Viipurin rinkelin; markkinapalloon on kiinnitetty kuminauha, jonka varassa pallo pomppii ylös, alas, eteen, taakse.


3. Kun opin lukemaan, luen, luen, lukemasta päästyäni luen. Elän satujen hyvän ja pahan taistelut niin että haluan tehdä itsekin jotain hyvää. Pieni tulitikkutyttö saa lapsensydämeni väräjämään. Miten joillakin voi olla niin jouluisen runsasta ja lämmintä ja toinen joutuu katsomaan lasin takaa kylmissään sitä lämpöä ja loistoa mikä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa. Ja vain lasiruutu välissä.

Oikeudenmukaisuudentunne ei hellitä. Kun en muuta keksi, käännyn seitsemänvuotiaan ehdottomuudella uskovaisen opettajani puoleen ja hän järjestää asiat siihen malliin, että pääsen pyhäkoulunopettajaksi ihan pienille taaperoille ja kaikeksi ilokseni myös, kun niin kovasti haluan, kenttätyöhön siivoamaan mummojen asuntoja mutta kun jälki on kelvotonta, minulle sanotaan että jospa vain saarnaisin pyhäkoulussa pilteille mutten kopistelisi enää mattoja vanhoille enkä varsinkaan luuttuaisi kun lotraan niin että lattiat lainehtivat. Pyhäkoulunopettajan urani jäi hyvin lyhyeksi.



4. Kun opettelen ajamaan polkupyörällä ja opinkin jo, keksin pistää vasemman jalan oikealle polkimelle ja oikean jalan vasemmalle. Mielikuvissani näen, että jalat lonksahtavat solmuasennosta omille sijoilleen ja polkimilleen noin vain niksnaks kunhan vauhti on silmissä vilistävä. "Elokuvasin" etukäteen koko draamaan. Hämmästys on suuri kun makaan maassa ja pyörä on nurin, polveni verillä. Jalat eivät tehneet sitä temppua mikä minusta olisi ollut luontevaa: pyörä jatkaa suoraa matkaa ja jalkani löytävät polkimensa niin kuin on säädetty. Oikea oikealle, vasen vasemmalle. Ei, ei. Kokemus on karvas. Eikö mitään voi keksiä ilman että satuttaa itsensä. Kun polvet ovat muutenkin ruvella, opettaja kysyy, ketkä uskovat joulupukkiin. Ihmettelen, miksi hän sellaista kysyy ja viittaan käsi niin korkealla kuin se nousee, ja nouseehan se kun nostan takapuoltani pulpetista vähän. Opettaja tyrmää: joulupukkia ei ole olemassa. Tiedän – vaikken termiä tuolloin osaa nimetä – mitä tarkoittaa kun maailmankatsomus romahtaa. Lysähdän lamaantuneena pulpettiini.


5. En saa uusia vaatteita: olen perheemme kolmas tyttö. Yhden ainoan kerran minulle ostetaan kaupasta takki ja kun menen se ylläni kouluun, tyttöparvi on ympärilläni päivittelemässä: sinulla on uusi takki. Minua hävettää niin että olisin halunnut painua maan alle ja paljon multaa päälle ja kukkia kasvamaan etten olisi keskipiste. Samaan sarjaan kuulunee, etten osaa käyttää meikkejä. En sen koommin pukeutunut tuohon takkiin, vanha ruskea ulsteri oli huomiota herättämättömän turvallinen.

Kauppakatu 15:n hattukauppa on juuri sopivankokokoinen, sinne saattaa mennäkin jos tarvis on. Siellä myydään vain yhtä artikkelia, hattuja. Yksi lentäjänlakki, kiitos. Mutta muuten minua ei saa kauppaan. Ahdistun tavararöykkiöistä. Shoppailu, mitä sen?



6. Saunassa en ole syntynyt mutta yleisessä saunassa minut on pesty kerran jos toisenkin. Jo päätäiden vuoksi. Kuopion Hartikaisen yleiseen saunaan marssii lauantaisin koko perhe: isä, äiti ja kolme tyttöä (pikkuveli ei ollut vielä syntynyt) ynnä Dahströmin limonaaditehtaan limpparipullo lapsille ja olutta isälle. Mitähän äiti joi saunajanoonsa?


7. En osaa ommella. Neula putoaa käsistäni ja lanka hiertää. Olen yrittänyt kyllä ja onnistunutkin eli ensimmäinen lause pitää totuuden nimessä peruuttaa. Nolo havaita että osaan kun tahdon. Taitaa olla valintakysymys: motivaatiosta kaikki onkin kiinni. Mutta kun tapasin armaani 26.1.1969 kysyin ensimmäiseksi: osaatko ommella ja hän vastasi kyllä. Siitä lähtien hän on ommellut meillä napit, niin minun kuin lasten. Ja sydämensä kiinn’.


Tälle paikalle, Valkeisenlammen rannalle, rakennettiin Kuopion Alavan kirkko, missä meidät vihittiin 27.2.1971. Olisi ollut hyvä jos meidät olisi vihitty heinäpellolla. Emme oikein mahdu raameihin emmekä kehyksiin.


Luen suuret klassikot varhain ja kysyn kotona ja koulussa: mitä tarkoittaa intohimo? Kun en tiennyt niin en tiennyt. Eivätkä aikuisten selitykset minua viisaammaksi tehneet, sekoittivat vain. Nyt tiedän. Iloa, innostusta ja intohimoa on ihanaa vaalia, ikään katsomatta. Antaa mennä vaan. Uudestaan ja uudestaan. Olen jälleen se lapsi joka mieluusti kokeilee pyörällä ajoa pyörällä päästään. Vauhtia pitää olla vaikkei kykyä aina olisikaan. Maasta se pienikin (ja iso) ponnistaa voi sitä ”pientäkin” onnistaa.

Olisi mukava, jos Sinä kertoisit oman tarinasi :)

***
Kuopion mustavalkoiset valokuvat (lukuunottamatta polkupyöräkuvaa): Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

19 kommenttia:

Pellon pientareella kirjoitti...

Voi näitä ihania tarinoita, ei voi kuin kiittää aina vain! Niin hyvin viihtyy lukiessa ja sielu ja sydän jotenkin puhdistuu ja rauhoittuu. Ja nauraakin saa. Intohimoa. Pidetään se.

Nana kirjoitti...

Tämä oli aivan ihana seitsemän kohdan kertomus! Osaat kirjoittaa niin taitavasti ja mukaansatempaavasti...kiitos!

Obeesia kirjoitti...

Kiitos tästä, harkitsen.

marjukka kirjoitti...

Mahtava kertomus taas kerran. Sinä osaat pukea kaikki niin hienosti sanoiksi, että ilokseen näitä lukee.
Melkein kuin itse olisi seisonut siellä kadunkulmassa tammimarkkinoita ihailemassa.
Kiitos sinulle näistä!

Ina kirjoitti...

Ihana. Kiitos, Lastu!

Arjaanneli kirjoitti...

Vei taas mennessään.
Ihan kuin ois ylen Elävää arkistoa katsellut!
Kuulin jopa kavioiden kopseet ja "Mittees tyttö-huudot".
Kyllä sulla vaan on tuo kertomisen lahja!!!

Kaanon kirjoitti...

Tämä on niin ihastuttava tarina, että sanat eivät riitä kertomaan mitä tunnen. Ja lopussa sitten minua odottaa yllätys, arvaappa kenellä on prikulleen sama hääpäivä?

Anonyymi kirjoitti...

Polkupyörälläajo tekee kipeää, ainakin aluksi, ainakin jos putoaa hajareisin siihen keskelle, auts, siinä häntäluuni varmaan taittui ja vääntyi väärään asentoon. Mutta uusi yritys vaan, niinhän elämässä on pakko tehdä.

Voi sinua ihanaa, kun jaksat nähdä vaivaa ja tehdä nämä kaikki haasteet niin hienosti. Ihana on kuunnella, kun istut siinä tomerana ja kerrot, niin että sanat vaan sinkoilevat ja hyppivät välillämme. Kiitos sinulle!

Kysyn tässä olkasi takana, ihan hiljaa, etteivät muut kuule, piipahtiko telkussa Kuustosen yhdessä ohjelmassa joku tuttu :-)

aimarii kirjoitti...

Osaat kertoa! Kerrot niin elävästi ja vauhdikkaasti, tempaat lukijan täysillä mukaan.
Sinulla on ollut asennetta ja on yhä.
Ihanaa oli olla kanssasi lapsuutesi Kuopiossa.

arleena kirjoitti...

Mukava lukea soljuvaa kerrontaasi. Lapsuudenmuistot putkahtelivat täälläkin mieleen. Lukeminen se oli pääharrastus. Heti se alkoi kun lukemaan oppi.
Tuo Tulitikkutyttö, hieno joulusatu, nostatti minulle aina kyyneleet silmiin. Voisi sanoa, että se on oikeasti muokannut suhtautumistani muihin ihmisiin koko elämäni ajan.

Omien lasteni joulusatu on Lumiukko. Siinä on jotain samaa kuin Tulitikkutytössä.

Kiitos mukavasta tarinasta ja intohimo, sehän se elämän suola on.

Liekki kirjoitti...

Sinun kerrontasi tuntuu, kuin elokuvaa katselisi. Kaikki piirtyy niin elävänä silmien eteen.

Osaat poimia juuri ne oikeat, pienet asiat mukaan, joista syntyy ihana tuttuuden tunne ja lukija siirtyy ajassa taaksepäin, omiin lapsuuden tuntemuksiin. Kiitos Lastu!

Lastu kirjoitti...

Pellon pientareella,
kiitos!
Intohimo, juuri niin. Se on elämisen liekki ja leikki ja meininki. Sen ilon varassa eteenpäin.

Nana,
kiitos!
Joskus melkein "säikähdän", ohos, tuleepas taas pitkästi tarinaa, ei meinaa lopetuspiste löytyä millään kun on niin hauska kirjoittaa ja kertoilla. Myös lapsuuden episodit kutsuvat muistia luokseen. Pakkohan ne on silloin tallentaa :)

Obeesia,
oikein odotan sinun tarinaasi. Se tulee... :)

marjukka,
olisitpa kuulemassa kuinka helppoheikit kauppasit tammimarkkinoilla rukkasia ja kampoja ja raappahousuja. Lätkäyttivät pinoon vielä yhdet, vielä toiset, menköön kymmenet kun ei olla köyhiä eikä kipeitä ja vaikka oltaiskin niin kannattaa ostaa kun halvalla saa, niin tohkeissaan huutelivat niin että tori raikui.

Ina,
kiitos sinulle haasteesta. Vastasin lapsuusmuistoilla, ne kun alkavat näin vanhemmiten nousta pintaan :).

Arjaanneli,
kiitos!
Kun klikkaa isoksi Kestikartanon kuvaa, huomaa, että siinä lukee Kestikoti. Me puhuimme aina Kestikartanosta. Sen liepeillä oli huojuntaa, ukot seilasivat sissään selevin päein ja ulos epäselevin päein. Sai olla himpun verran varuillaan kun Kestikartanon oven ohi kipaisi.

Kaanon,
miten ihastuttava yhteensattuma, samana päivänä olemme sanoneet tahdon. Kyllä elämä on ihmeellinen. Hyviä sattumuksia tulvii. Onnenkantamoisia sieltä kaukaa tähän päivään ja tulevaisuuteen:)

unnu,
kiitos!
Haasteet ovat kivoja. Joskus "nolottaa" melkein, kun innostun tarinoimaan pitkästi, mutta olen iloinen, että luet. Mitäpä kellolla Blogistaniassa tekee, turha hoppu pois :).

Kuustosen ohjelmassa esiintynyt tuttu? Oi kerro kuka. Meillä ei ole telkkaria, olemme jättäneet sen nurkkaan vaiheessa jolloin digiboxi piti asentaa. Ehkä palaamme sen ääreen jahka mieskin on eläkkeellä. Niin että sanothan kuka ohjelmassa esiintyi :). Olen pikkulastu jonka uteliaisuuskeskus vilkkuu kutsuvaa valoa: kerro, kerro :).

aimarii,
kiva, kiva kun Kuopio maistuu. Ihmisten kotipaikat kiinnostavat myös minua. Niistä on hauska tietää ja tunnelmiin eläytyä. Nämä vanhat valokuvat lapsuuden tutuista kohteista hulvauttivat muistot liikkeelle - tai, no jaa, olen usein muistanut tuon pyörätempun ja hevosen alle jäämisen. Mutta kiva näistä on tarinoida.

arleena,
intohimosta: muistan erään ranskalaisen pienen lahjakirjasarjan, joka käsitteli intohimoja eri aiheisiin, yhden kerrallaan. Ruoka, juoma, meno muu: kirjallisuus, leikit, puutarhanhoito, purjehdus, jne. Ei aina niin väliä, mitä tekee, kunhan tekee niin että sydän on täysillä mukana. Sitä elämä parhaimmillaan on.

Sinullakin Pieni Tulitikkutyttö matkaeväänäsi. Näemme yhä hänet, joka paleli ja katseli ruudun takana joulujuhlan runsautta, sytytti tulitikun toisensa jälkeen henkensä pitimeksi, kunnes tuli viimeisen tikun vuoro; liekki sammui ja tyttö meni taivaaseen isoäitinsä luokse. Pieni Tulitikkutyttö.

Ansku,
kiitos!
Mitkä lapsuuden episodisi sinun mieleesi nousee (tämä on vetoomus: olisi hauska lukea ja eläytyä niihin :).

Famu falsetissa kirjoitti...

Oi, tapasin "pikku-Lastun" ja Lastun isompanakin. Mieltäni lämmittää lukea eloisia muisteloitasi.

Liekki kirjoitti...

Vastasin haasteeseesi ja kirjoitin muutaman sanan lapsuuteni tunnelmista. Vähän ujostellen sen esille laitoin, kun en kovin sujuvaksi sanankäyttäjäksi itseäni tunne. Mutta siellä se nyt on, osa minua. :)

Lastu kirjoitti...

Famu falsetissa,
miten mukaansatempaavaa on kohdata sinut, "saaren tyttö", Kuopion lapsuudessani. Kiva kun tulit mukaan ja sain näyttää myös sinulle lapsuuteni tantereita ja elämyksiä.

Ansku,
kävin lukemassa (ei, lukemassa on liian hento sana): eläytymässä lapsuutesi muistoihin. Kirjoitat niin että sanat unohtuvat, ne eivät ole merkkijonoja vaan taikoontuvat näyksi, elämyksiksiksi, joihin sukeltaa mukaan niin että 'muu maailma' unohtuu. 'Syrjäkylälle' syttyy valo ja näen. Kiitos kun vastasit pyyntööni. Olen tarinaa rikkaampi nyt. Ja tulemme tuttaviks' :)

Harakka kirjoitti...

Aivan ihania juttuja elämästsi lerroit näissä sitsemäsä kohdassa.
Ei kukaan muu näin osaisikkaan kertoa, muu kuin sinä!
Ihme. ettei sulle tullut hammaslääkärpelkoa. kun jouduit kuulemaan kaikki, mitä sieltä kuului?
Osaat kyllä pukea kaikki jutut niin hienosti sanoiksi, että ihmetellä pitää!
Polkupyörällä ajo toi mieleeni munkin kurjan kokemuksen..
Lähdin ajamaan isolla pyörällä, mikä oltiin multa kielletty, mutta lähdin kuitenkin, kun kaikki muutkin lähtivät pyörillä..
Ja se siittä sitten tuli, että isossa jyrkässä mäessä jalkani polkimelta lipsui, enkä voinut jarruttaa, eli sitten polvilleni putosin, ja polvet raahautui koko matkan mäen alas asti! Verta tuli kuin jostain isommastakin haavasta!
Vaikka aika iso se silloin oli! Ja muistan, kun äiti kaato siihen haavaan suoraan kamsferin tippoja, ja arvaa vaan kirvelikö?
Ja edelleen muisto on polvessani!

Anonyymi kirjoitti...

Jatkoin haastettasi pienellä tarinalla, joskus toiste sitten lisää.

Kuustosen vieraana oli Ahtisaari ja hänen vieraanaan taas piipahti mies, joka on Orionilla töissä, ystävä. Ajattelin, että jos on sinullekin oikein tuttu, mutta ei ole sentään hän siinä olkasi takana, koska sen olisit tiennyt, vaikka ei telkkua olekaan.
Nimi meni niin äkkiä, mutta uteliaisuus heräsi lääketehtaan kohdalla :-)

Lastu kirjoitti...

Harakka,
sinullakin polkupyöräilyyn liittyy verinen muisto (josta on polvessa merkki). Ei siihen aikaan ollut lapsille lapsenkokoisia pyöriä ja kun mieli teki mennä toisten mukaan, eivät äidin neuvot ja varoitukset pysyneet päässä. Onneksi äitisi antoi lohdun, vaikka lääke kirveli.

Hammaslääkäriä pelkäsin niin maan perusteellisesti. Oikeastaan aika kurjaa että hän asui alakerrassamme. Ei päässyt unohtumaan kipu eikä jomotus - niin, sekin vielä, että hampaiden hoito oli minulla retuperällä.

Mutta mikä hassua: hänet on haudattu vanhempieni viereen. Näin ne naapurukset ovat erottamattomia hamaan maailmanloppuun asti :)

unnu,
onpa tuumattava telkkuasia uusiksi, uteliaisuus kasvaa kohisten: kuka siellä kulloinkin vilahtaa ;). Ahtisaaren olen jonkun kerran tavannut myös kirjojen merkeissä, mutta Orionin miestä en koskaan - kai :D.

Vallaton mummeli kirjoitti...

Tänä iltana en kaipaa enää mitään muuta. Kiitokset ihanan värikkäästä tarinasta, johon eläytyi mukaan joka solullaan.

Kiva tämä bloggeri. Selasin valokuvatorstain ahneutta ja päädyin tällaiseen ihanuuteen :)