lapsena kerran

Ina pyysi paljastamaan seitsemän asiaa itsestäni. Kiitos pyynnöstä, tässä haja-asutusta pääkopastani:


1. Synnyn Helsingissä mutta muutan kaksivuotiaana Kuopioon, tähän taloon. Talon yläkerran toinen puolikas, Vuorikadun ja Tulliportinkadun puoli, on kotimme, vasemmalla ovat lastenhuoneen ikkunat. Siellä sairastan hinkuyskän.

Alakerrassa surisee pora ja rappukäytävään asti kantautuu hammaslääkärin haju. Juoksen kiireesti milloin portaita ylös kakkoskerroksesta kolmanteen, kotikerrokseen, milloin portaita alas ovesta ulos kadulle ja sieltä seuraavaan kortteliin, Kuvakukon elokuvamainoksia ihmettelemään. On näkösällä pussauskuviakin. Kaikkea sitä. Kuopion toisen elokuvateatterin nimi on Palatsi.

Talon eteen kopsuttaa 31.5. joka kevät hevonen ja rattaat, jotka kuljettavat muuttokuorman satamaan, missä odottaa pieni laiva ja vie meidät kolmeksi kuukaudeksi saareen. Olen kasannut koko kesän varalle kirjoja jahka olen lukutaitoinen.

Kun olen yhdeksänvuotias muutamme Ajurinkadulle, Sankaripuiston reunalle (kuva on viime kesältä mutta paikka kuin silloin ennen):



Näkymä uuden kotimme ikkunasta, silmät (sananmukaisesti) ristissä:



2. Ajurinkadusta tulee mieleeni:

Jo pienenä saan kuljeskella yksin, vapaana ja irrallaan mummin luokse torin kulmalle. Mummin talo on Kestikievaria (kuvassa) vastapäätä. Keskikievariin johtavat kiviportaat, joilla huojuu ukkoja. Pelkään niitä vähän mutta en paljon. Joskus ne huutavat: mittees tyttö; minä katson niitä tiukasti silmiin ja vastaan: en mittää.

Seison torin kulmalla Kestikievarin edessä ja katselen Kuopion tammimarkkinoita ihanuuksineen. Kintaissa hölskyy isän antama markkinaraha. Imeskelen villakintaan peukalonpesää, johon kasvaa huurrekiehkuroita. Ihmisten suusta ja nenästä pöllähtää savupilviä. Ilmapallot kohoavat pakkashuurteiselle taivaalle. Punaisia, sinisiä, keltaisia palloja, makkaranmuotoisia, täyspyöreitä: niiden luokse on mieli ja halu, mutta kuinka torille pääsee, kun välissä on Haapaniemenkatu täynnä autoja, hevosia, rattaita. Päätös on nopea: sinne vain sekaan.

Yhä näen kauhunkirkkaana ja kuitenkin ihmeen luottavaisena tapahtuman. Olen hevosen alla, jonka neljä jalkaa polkevat paikallaan ptruun kaikuessa yli markkinakohinan. Mutta hevonen on kiltti, ei se minua tallaa ja niin pääsen ostamaan markkinapallon ja Viipurin rinkelin; markkinapalloon on kiinnitetty kuminauha, jonka varassa pallo pomppii ylös, alas, eteen, taakse.


3. Kun opin lukemaan, luen, luen, lukemasta päästyäni luen. Elän satujen hyvän ja pahan taistelut niin että haluan tehdä itsekin jotain hyvää. Pieni tulitikkutyttö saa lapsensydämeni väräjämään. Miten joillakin voi olla niin jouluisen runsasta ja lämmintä ja toinen joutuu katsomaan lasin takaa kylmissään sitä lämpöä ja loistoa mikä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa. Ja vain lasiruutu välissä.

Oikeudenmukaisuudentunne ei hellitä. Kun en muuta keksi, käännyn seitsemänvuotiaan ehdottomuudella uskovaisen opettajani puoleen ja hän järjestää asiat siihen malliin, että pääsen pyhäkoulunopettajaksi ihan pienille taaperoille ja kaikeksi ilokseni myös, kun niin kovasti haluan, kenttätyöhön siivoamaan mummojen asuntoja mutta kun jälki on kelvotonta, minulle sanotaan että jospa vain saarnaisin pyhäkoulussa pilteille mutten kopistelisi enää mattoja vanhoille enkä varsinkaan luuttuaisi kun lotraan niin että lattiat lainehtivat. Pyhäkoulunopettajan urani jäi hyvin lyhyeksi.



4. Kun opettelen ajamaan polkupyörällä ja opinkin jo, keksin pistää vasemman jalan oikealle polkimelle ja oikean jalan vasemmalle. Mielikuvissani näen, että jalat lonksahtavat solmuasennosta omille sijoilleen ja polkimilleen noin vain niksnaks kunhan vauhti on silmissä vilistävä. "Elokuvasin" etukäteen koko draamaan. Hämmästys on suuri kun makaan maassa ja pyörä on nurin, polveni verillä. Jalat eivät tehneet sitä temppua mikä minusta olisi ollut luontevaa: pyörä jatkaa suoraa matkaa ja jalkani löytävät polkimensa niin kuin on säädetty. Oikea oikealle, vasen vasemmalle. Ei, ei. Kokemus on karvas. Eikö mitään voi keksiä ilman että satuttaa itsensä. Kun polvet ovat muutenkin ruvella, opettaja kysyy, ketkä uskovat joulupukkiin. Ihmettelen, miksi hän sellaista kysyy ja viittaan käsi niin korkealla kuin se nousee, ja nouseehan se kun nostan takapuoltani pulpetista vähän. Opettaja tyrmää: joulupukkia ei ole olemassa. Tiedän – vaikken termiä tuolloin osaa nimetä – mitä tarkoittaa kun maailmankatsomus romahtaa. Lysähdän lamaantuneena pulpettiini.


5. En saa uusia vaatteita: olen perheemme kolmas tyttö. Yhden ainoan kerran minulle ostetaan kaupasta takki ja kun menen se ylläni kouluun, tyttöparvi on ympärilläni päivittelemässä: sinulla on uusi takki. Minua hävettää niin että olisin halunnut painua maan alle ja paljon multaa päälle ja kukkia kasvamaan etten olisi keskipiste. Samaan sarjaan kuulunee, etten osaa käyttää meikkejä. En sen koommin pukeutunut tuohon takkiin, vanha ruskea ulsteri oli huomiota herättämättömän turvallinen.

Kauppakatu 15:n hattukauppa on juuri sopivankokokoinen, sinne saattaa mennäkin jos tarvis on. Siellä myydään vain yhtä artikkelia, hattuja. Yksi lentäjänlakki, kiitos. Mutta muuten minua ei saa kauppaan. Ahdistun tavararöykkiöistä. Shoppailu, mitä sen?



6. Saunassa en ole syntynyt mutta yleisessä saunassa minut on pesty kerran jos toisenkin. Jo päätäiden vuoksi. Kuopion Hartikaisen yleiseen saunaan marssii lauantaisin koko perhe: isä, äiti ja kolme tyttöä (pikkuveli ei ollut vielä syntynyt) ynnä Dahströmin limonaaditehtaan limpparipullo lapsille ja olutta isälle. Mitähän äiti joi saunajanoonsa?


7. En osaa ommella. Neula putoaa käsistäni ja lanka hiertää. Olen yrittänyt kyllä ja onnistunutkin eli ensimmäinen lause pitää totuuden nimessä peruuttaa. Nolo havaita että osaan kun tahdon. Taitaa olla valintakysymys: motivaatiosta kaikki onkin kiinni. Mutta kun tapasin armaani 26.1.1969 kysyin ensimmäiseksi: osaatko ommella ja hän vastasi kyllä. Siitä lähtien hän on ommellut meillä napit, niin minun kuin lasten. Ja sydämensä kiinn’.


Tälle paikalle, Valkeisenlammen rannalle, rakennettiin Kuopion Alavan kirkko, missä meidät vihittiin 27.2.1971. Olisi ollut hyvä jos meidät olisi vihitty heinäpellolla. Emme oikein mahdu raameihin emmekä kehyksiin.


Luen suuret klassikot varhain ja kysyn kotona ja koulussa: mitä tarkoittaa intohimo? Kun en tiennyt niin en tiennyt. Eivätkä aikuisten selitykset minua viisaammaksi tehneet, sekoittivat vain. Nyt tiedän. Iloa, innostusta ja intohimoa on ihanaa vaalia, ikään katsomatta. Antaa mennä vaan. Uudestaan ja uudestaan. Olen jälleen se lapsi joka mieluusti kokeilee pyörällä ajoa pyörällä päästään. Vauhtia pitää olla vaikkei kykyä aina olisikaan. Maasta se pienikin (ja iso) ponnistaa voi sitä ”pientäkin” onnistaa.

Olisi mukava, jos Sinä kertoisit oman tarinasi :)

***
Kuopion mustavalkoiset valokuvat (lukuunottamatta polkupyöräkuvaa): Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.