perjantai 9. lokakuuta 2009

Kadonneiden kähäröiden metsästys




Isä oli kaunosielu joka sanoi tyttärelleen, piikkisuoran luonnonkiharan omaavalle: hiukset ovat naisen kruunu. Isän sana oli Sana, maailmani kaikkeus, ja niin näkymätön ja olematon kruunu painoi raskaana littanassa päälaessani niin että hartiat menivät kasaan ja ryhti kumaraan.

Enhän minä vastannut isäni mielikuvaa kiharapäisestä shirleytemplestä, en sinne päinkään. Peilistä näkyivät ruskeat suortuvat ja vasemmalta puolelta hiusten alta pongahti esiin – kuin vanhanajan suuntamerkki autojen kyljestä – epämuodostunut korvalehti: luonnonoikku, häpeäpaalu. Korvaa oli yritetty vääntää ja kurittaa tiukalla heftalla sille paikalle missä se normaalilapsilla oli: pitkin pääkalloa. Uppiniskainen korvalehti pääsi kuitenkin valloilleen muttei valloittanut ketään, sojotti vain sopimattomasti. E-ei, en se ollut minä joka heftan heitti taivaan tuuliin (muistaakseni), vaan jäntevän omatoiminen luppakorvani teki mitä tahtoi. Ja tahtoihan se.


Oli päässäni muutakin vikaa kuin luppakorva. Äidin mielestä. Iltaisin sain nenääni pyykkipojan. En kysynyt: miksi, sillä olin hyvin vaitonainen lapsi (ei uskoisi, mutta niin vain oli). Vasta kun kävin elämänkaarikurssin – jolloin tehtävänä oli haastatella sisaruksia –, valaistuin. Sisar kertoi syyn: äidin mielestä nenäni oli pottumainen ja se yritettiin saada yöllisen pyykkipoikapuristuksen toimesta kapeammiksi.

Pyykkipoika painoi mutta ehkä sillä oli tarkoituksensa: elämän ymmärtää jälkeenpäin.

Tytölle tuli nolo olo, vikaa on päässä ja paljon. Paljon ei silti ole tehtävissä, vaistosin, mutta kuitenkin jotain.

Olin vasta neljävuotias kun sain ensimmäisen permanentin hiuksiini. Kiharat peittivät luppakorvani joka pääsi vapaaksi heftakuurista. Rusetit tukkaan, esiliina eteen. Aloin olla kelpo tyttö.

Permanentti oli kaamea kokemus vaikka se tehtiin ammattitaitoisessa parturi-kampaamo Sevillassa, jonka perusti herra Nikolai Ksenschak vuonna 1943. Jännä nimi. Opettelin siskojen ja serkkujen kanssa pihalla sireenin juurella sanomaan: Ksenscak. Melkein kuin sik sak. Sak-set.

Kotvan ajan kuluttua permanentti suli pois ja tukkani oli taas kuin piikkisialla. Äiti tilasi uuden permanetin toisesta kampaamosta läheltä satamaa, ja siitä käynnistä jäi korvaani muisto kuin poltinmerkki. Tunsin tuskaa, liha haisi, korvalehti kärventyi, sattui niin. Tulikuuma rauta kaivoi korvalehteen kolon ja mitä teen minä. Itken sisäänpäin kun en uskalla avata suutani ja kertoa että sattuu, apua, saati että olisin osannut huutaa: äiti, auta.

Käkkärät hiuksiin tulivat ja niiden suojiin korvalehti piiloutui mikä oli koko matkan tarkoitus, mutta kun seuraava aika oli varattava, osasin luikerrella irti. Päätin kasvattaa letit. Mitä väliä korvasta. Lurpottakoon. Näkyköön. Olkoon eriparia oikean korvan kanssa. Tukan kasvu jumahti kuitenkin olkapäille, vaikka napaan asti oli tavoite.

Nopeutin siskoni kanssa lettiprojektia. Purimme paksun köyden kiharoille, letitimme mieleiseksi, asetimme keskiosan päälaelle ja niin kauniit kiharaletit valuivat molemmin puolin poskia alas kaulalle, pitkin nuorta selkää vyötäisille saakka. Vielä rusetit päihin, talvimyssy lettiprinsessojen hiuskruunua paikoillaan pitämään, ja niin olimme valmiit kruunajaisiin. Korkokengät saimme aikaiseksi kun noukimme lelulaatikosta pitkät puiset palikat ja sujautimme sukkiin. Puuttui vain yleisö, mutta se on pelkkä järjestelykysymys. Sukkakorkkareissamme marssimme ulos kadulle ja kiersimme toria ympäriympäri, kesäkuumasta viis, pääasia on pääasia ja se on kruunu naisen päässä. Oli huikeaa tarttua narulettiin, pyöritellä kiharoita sormien ympäri ja vetää letti eteen vaakatasoon ja lennättää vauhdilla olan yli kaaressa selkään. Eleessä oli näyttävyyttä. Leteillä voi ilmaista niin paljon jos suu ei osaa puhua ajatuksia puhki.

Tuli minusta lopulta aikuinen ja äiti. Sain miehen joka ei suostu menemään parturiin. Hän halusi kustannustehokkuussyistä että leikkaan hänen tukkansa. Asuntolainan maksu oli kesken ja säästöpossu oli jotain tyystin muuta kuin maskotti kirjahyllyn päällä. Hän investoi "oto-ammattiini", osti parturinvehkeet ja istutti ne kätösiini. En ollut koskaan pitänyt moisia vekottimia hyppysissäni enkä suonut ajatustakaan tuon aparaatin toiminnan ihmettelyyn saati selville ottamiseen. Usein olen hidas, toisinaan turhan nopea, aina käytännön toimissa tumpelo. Käynnistin koneen, vein surisijan kiinni hänen päänahkaansa ja apua, pälvi syntyy tukkapehkoon kuin taikaiskusta vaikkei ollut tarkoitus.

Mitkä olivat reaktiomme? Pyysin että mies menee parturiin, mutta hän on vain hyvillään uudesta muotoilusta ja vannoo jatkavansa kanssani koekaniinina – tiedän: säästösyistäkin.

Opin käyttämään parturikonetta kantapään, ei vaan päänahan kautta.

Mutta sakset ovat lipsuvaiset. Ja vaikka kuinka yritän olla hiljaa ja varovainen, käy näin:




Korvat ovat parturille koetinkivi. Lapsiparka. Miesparka. Minäparka. Ainako hefta kulkee kanssani kuin varjo. En vaan osaa.

Enkä jaksa enää ajatella naisen kruunua ja toteuttaa rakkaan isävainaan haavekuvaa. Olen päättänyt antaa piikkisuoran tukkani vain kasvaa ilman kähärän tuskaa. Lapsuuden unelma toteutuu kun saan letittää tukkani joko yhdelle tai kahdelle letille ja solmin rusetit päihin, eihän kukaan ole näkemässä. Paitsi mies. Mutta hän on myötä- ja vastamäessä tottunut monenlaisiin näkymiin. Valitsisinko täksi illaksi vihreät vai valkoiset satiinirusetit. Enpäs vielä tiijjä, mutta onhan tässä vielä aikaa miettiä ja päättää.




Äidin pyykkipoika nenässäni on elämäni kasvutarinan alkukähärä sekin. Vaikka nenästä ei kaunista tullut, puristava tunne on tuttu kaukaa lapsuudesta kun koteloin itseni joka ilta uniapneaa torjuvaan hengityslaitteeseen ja sukellan kasvoremmeihin ja naamariin. Minulla on kruunu päässäni ja vaikka se painaa, voin hyvin. Kiharat menisivät hapetushoidossa kuitenkin yön aikana littaan. Kähäröiden metsästys on loppu nyt. Mitäpä nainen ei terveytensä eteen – täällä maan päällä – tekisi. Isä, aattelepa sitä, alusta loppuun, siellä taivaankartanoissa, enkelikiharaisten kultakruunuisten keskellä.

Pakinaperjantai: Alkukähärä

23 kommenttia:

Arjaanneli kirjoitti...

Jopa oli hienoa kerrontaa!

Nalle Luppakorvankin korva lerputti, mutta se ei haitannut ketään.

Hieman surulliselta tuntuu, että ei ole ihan niine hyvineen ollut tarpeeksi... jotain.
Vaikka pennuillani ois ollu viis silmää ja kaks nenää, en olisi moista kummastellut.
Jos niistä olisi ollut haittaa elämisen kannalta, niin sitten oltais tehty jotain.

Äitini halusi, etten olisi leikannut hiuksiani ollenkaan. Halusi myös, että ottaisin permanentin.
Minä halusin lyhyet ilman kiharoita.
Tätini puhui siskolleen järkeä, ja sain pitää pääni.
No nyt sitten hiukset on saaneet kasvaa ihan ittekseen, ja sikinsokin-takkupesäksi tää on muodostunu.

Voi pilttiparkaa laastareineen:)
Urheasti hymyilee kaikesta huolimatta!
Puuuhhh...tääPää puhaltaa!

Kutuharju kirjoitti...

Voi ei, tämä oli niin mielettömän koskettava, en osaa edes analysoida yhtään (mitä ihmettä!), heitti niin suoraan ja päin tunnerankaa.
Aivan mahtava!

Toit mieleen asian joka oli tykkänään unohtunut, siskoni piti myös pyykkipoikaa nenässään iltaisin, nyt se pulpahti takas mieleen. 'Pottunenä' (muka) ei kavennut mutta tulipa siihen vähän lisää väriä!

Famu falsetissa kirjoitti...

Ihan liikutuin. On siinä ollut, pikku lapsosella turhaa huolta. En muista että kukaan aikuinen olisi lausunut ulkonäöstäni lapsena mitään mikä olisi jäänyt mieleeni. Itsekin huomasin vasta teini-iässä, että minulla on ehdottomasti liian iso nenä. Siihen aikaan kaikilla mainoksissa esiintyvillä naisilla oli pieni nenä. Oi sitä kärsimystä!

Ina kirjoitti...

Shirley Temple! Sehän se tietenkin oli, se idoli ja malli, äitinikin mielessä. Olin kyllä vanhempi kuin neljä v. mutta alle kymmenen, kun äitini aloitteesta minunkin piikisuorat hiukseni väännettiin permanentille. Ja tulos oli täysi fiasko: eihän permanentatut hiukset laittamatta ole kauniit. Kukapa lapsen hiuksiin olisi viitsinyt aina pesun jälkeen papiljotteja laittaa. Niinpä kuljin afrokampauksessani, 30 vuotta edellä aikaani - ja häpesin! Olin kuin lammas.

Ainoa hyvä puoli oli, että sain jatkossa pitää pääni, eikä permanenttia enää uusittu. Huono puoli sinänsä mitättömässä asiassa oli, että lapsi tajusi ei-olevansa riittävän hyvä ja kaunis äitinsä ja maailman silmissä ja ettei puutetta voinut edes permanentilla auttaa, vaan päinvastoin vain entisestään pahentaa. Tämä kelpaamattomuuden stigma meni hyvin syvälle sieluuni. Isäni ei onneksi puuttunut perheen naisväen hiusasioihin - hänelle kelpasin sellaisena kuin olin.

Marjattah kirjoitti...

Kertomuksesi tempaisi mukanaan: pienen tytön vaikeneva suostuminen monenlaiseen vaivaan, sillä tietenkin aikuiset tekevät oikein, ja kaikella on tarkoitus. Kunnes itsetunto alkaa voimistua.
Oman 6v permanenttikokemukseni olen jonnekin kovalevylle kirjoittanut :) Onkohan Shirley Temple-ikäluokalla permanenttitrauma?

jl kirjoitti...

Voi ei. Onko siis oikeasti noin monella naisella varhaislapsuudessa permanenttikokemus (karvas, itsetuntoa lytistävä). Ihanaa, että kirjoitit tarinasi, Lastu. Liikuttavaa. Toivottavasti en ole tehnyt liian suurta numeroa siitä, kun joillain lapsistani on isänsä perua luonnonkiharat (tosin Esikolla vasta murrosiässä kihartui kuten isälläänkin). Siis siksi ettei niille, jotka ovat piikkisuoratukkaisia kuten minäkin, tulisi paha mieli. Ehkä en...

Minä muistan vain sen, että piti istua papiljotit päässä aina ennen isän serkkujen häitä (ja niitä naimaikäisiä serkkuja oli paljon) ja kun voihkin tiukkoja rullia, äiti vain sanoi, että naisen on kärsittävä kauneudestaan.

Muuten - minäkin olen ainakin kerran osunut lapsen korvaan saksilla, ihan vain tosi vähän, ei edes heftaa tarvittu, mutta kyllä ne sen ikuisesti muistavat ja perimätietona nuoremmilleen varoittelevat, vaikka miten yritän ne vaientaa. Onneksi olen vuosien varrella saanut paremmat sakset ja vähän neuvoja entiseltä kampaajaltani, nykyään sujuu leikkuu mielestäni aika mallikkaasti ja melkein nopeastikin. Ja yksi onneksi haluaa ja saa kesäisin aina lyhyen koneella leikattavan siilitukan, se on nopea.

aimarii kirjoitti...

Voihan nenä! Ja kiharat!
Oli niin mukaansa tempaavaa tarinointia, että.
Kaikenlaista noille äitisille on tullutkin mieleen ja lapsukaiset ovat saaneet kärsiä.

savisuti kirjoitti...

Olipa tarina lapsuudestasi. Sinut tavanneena ihailin pitkiä, suoria, kauniita hiuksiasi ja korissa en kyllä huomannut mitään vikaa. Eikä muuten nenässäkään ollut mitään mikä olisi jäänyt pottuna mieleen.

Onneksi olet pystynyt kääntämään lapsuuden kokemukset kasvun kautta elämäsi voimavaraksi.

Harakka kirjoitti...

Todella liikuttava kertomus, ja mullakin vähän samanlaisia kokemuksia jostain näistä.

Esim, Olen leikannyt mieheni korvaan ison haavan, kun leikkasin hänen hiuksiaan,vertat tuli kuin saavista kaataen, ja mulla oli tosi paha mieli!
Aattelin, että koskaan en enää leikkaa hänen hiuksiaan, mutta aina nytkin vielä ne leikkaan,kuitenkin.
Nyt en enää korvaa, senverran on taitoa vuosien karttuessa tullut.
Että jopa poikakin antaa äidin leikata hiuksensa.
Mutta toi permanentti juttu on niin erilainen mulla kuin sulla on ollut.
Mä ite halusin permanentin ja kinusin ja kinusin sitä niin kauan, etä sain sitten latvoihin vaan ottaa sen permanentin.
Mä olin onnenni kukkuloilla, mulla suorahiuksisella olikin yhtäkkiä kiharat, vähän kuin Shirley Templellä!
No ei kuiitenkaan sellaset hienot korkkiruuvit, mutta kiharat kuitenkin.
Mutta oli tosi surullista kuulla, että sulle laitettiin se permanentti vastoin sun tahtoasi.
Ja sen takia, etä olisit ollut nätimpi, eikä korvasi olisi näkynyt!
Se oli tosi surullista kuulla.
Mun vanhimmalla pojallani on korvalehti vähän erilainen kuin muillakin, siittä on kuin pala pois, mutten ole siihen koskaan kiinnitänyt sen erikoisempaa huomiota, eikä sitten poikakaan varmaan.
Voi sua, pikkutyttöä, mä olisin huolinut sun vikoineen päivineen, enkä olisi alkanut sun kauneuttasi muuttaa, sähän olit kaunis pikkutyttö!
Kaikissa kuvissasi, olet tosi kaunis tyttö!

Demetrius kirjoitti...

Laastari pikkupojan korvassa keventää mukavasti tarinaa, joka on muuten täyttä vakavaa asiaa. Vanhempien tehtävä ei tosiaan ole listata lapsen (pään) vikoja.

arleena kirjoitti...

Joskus eivät toiveet ja totuus kulje samaa rataa. Yrittääkö muuttaa totuuden toiveen mukaiseksi keinoja kaihtamatta tuskaa tuntien.
Ei voi luonnon muovaamaa saada kiharaan eikä nenää kapeammaksi.

Permanentti hieman kauhistutti minua noin pienellä tytöllä, mutta jos se onnellisemmaksi teki.

Osuvat kuvat olit löytänyt pakinan todentamiseksi.
Mukavalta kuulosti, mutta aikoinaan se ei pikkutytön mielestä sitä varmaan ollut.

Mk kirjoitti...

Voi lasta ja voi äitiä!
En tiennytkään että lapsille on joskus laitettu permanentteja.
Mahtoi olla tuskallista istua niin kauan paikallaan, peläten mitä tällä kertaa käy.

Meillä oli onneksi äidillä niin kiire ja paljon töitä navetalla aamuisin että riitti kun tukka oli edes kammattu.
Vaan osasiko tuommoisia siihen aikaan arvostaa?

Anonyymi kirjoitti...

Voi mikä ihana peikonkorva sinulla on! Se on ollut merkki jo lapsesta asti, mutta kukaan ei ole osannut sitä oikein arvostaa.
Täällä blogimaailmassa peikkokorvista ja peikoista tykätään erityisesti. Täällä ei tarvitse korvaa eikä tukkaa peitellä. Täällä odotetaan innoissaan, mitä hauskaa tekstiä korva antaa. Se kuulee paljon ja muuttaa sitten kuulemansa jänniksi, hienoiksi, vaikuttaviksi sanoiksi ja tarinoiksi.

Koska korvan ei ole annettu aiemmin toimia, se aivan pursuaa sanoja nykyisin. Olemme ikuisesti kiitollisia siitä, että sanat on säästetty juuri meille, ihailijoillesi :-)

Arvaa kuka leikkaa Hyräilijän tukan ja arvaa kuka minun :-D

Kaanon kirjoitti...

Voi nenä mikä pakina.
Ja muistot jotka alkoivat elää, kiharat joita en saanut vaikka kaikki muut saivat. Piikkisuorat hiukset ja pinnillä kiinni.
Ja nenä, murheenkryynini jota painoin etusormillani kapeaksi.

Liekki kirjoitti...

Oi Lastu. Halaisin pikkutyttöä sinussa, jos yltäisin. Aikuista sinääkin halaisin, mutta en myötätunnosta, vaan silkasta ilosta. Ilosta siitä, että olet löytänyt itsesi piikkisuoran tukan, ja sojottavan korvan takaa.

Crane kirjoitti...

Kosketitpa syviä kerroksia sielussani. Kiitos Lastu! Rohkaiset kirjoituksillasi katsomaan itse kutakin elämänkokemuksiinsa ja tekemään löytöjä, jotka auttavat toipumaan....
Kävin niin paljon kipeitä äiti - tytär -suhteen asioita läpi vuosi sitten ja luulin jo kaiken penkoneeni, vaan tässä syntyi jälleen uusi oivallus. Myös minun turhamainen äitini, joka piti lastaan näyttelyesineenä, laitatutti 7-vuotiaalle permanentin. Ja tuskallistahan se lapselle oli, kun korvat ja päänahka paloivat. Valittaa ei uskaltanut... Nyt kesällä kuulin kansakouluaikaiselta ystävältä, miten toiset sitä olivat kadehtineet....
Mutta tuo vaikenemisen "taito"! Että se istuu lujassa. On täytynyt kahlata keski-ikään, ennenkuin on edes oivaltanut, ettei osaa sanoa omaa mielipidettään tai pitää puoliaan...
Tässä sitä nyt sitten opetellaan...Miekin menen tammikuussa elämäntarina-kurssille ja varmaankin siellä nousee näitä muistoja lisää!

Talventuntuisia terveisiä Kurjelta!

Anonyymi kirjoitti...

Olet varmaan taas nauttimassa Saaren taijasta, hyvä niin :-)

Minulle tuli riitaa bloginimeni takia, siksi vaihdoin nimeä ja blogia, lensin siis taas, mutta onneksi siipiin tuli vain muutama repeämä. Olen ne paikannut ja aurinko taas paistaa :-)

Obeesia kirjoitti...

Hieno tarina, taas kerran. Mitäpä ei nainen tekisi kauneuden takia. Silti tuo pyykkipoika nenässä ihmetyttää - eikö lääkäri-isäsi vastustanut moista?

isopeikko kirjoitti...

Pyykkipoika nenässä, aikamoista :) Vaan hyväähän ne taitavat vanhemmat tarkoittaa.

Lastu kirjoitti...

Arjaanneli,

Mistäs arvasit, Nalle Luppakorva oli lempiohjelmani jota katselimme yhdessä lasten kanssa, kun he olivat nalleluppakorvaikäisiä ;).

Ihanaa äidinrakkaudenvoimaa: olkoon lapsella vaikka viisi silmää ja kaksi nenää, se ei rakkautta joka perustuu hyväksyntään, peruuta. Saati sammuta. Täydellä roihulla äidinrakkaus toimii ja lämmittää.

Äidin siskot ovat hyväksi. Takovat järkeä siskonsa päähän.

Kuopus on aina ollut hymyileväinen, voi pientä. Takuulla puhalluksesi lievittää korvalehden kipua.

Kutuharju,
kiitos ;)
”Menee pitkin tunnerankaa”, sitä on liikkeellä ;).
Siskollasi myös pyykkipoika nenässä! Mikä nenänkavennusvillitys tämä onkaan ollut, antropologien pitäisi selvittää – eihän silloin ollut edes nettiä eikä kauneusblogeja ;), nykyajan tartunnanlähteitä.

Famu falsetissa,
onnellinen: olet saanut kasvaa rauhassa omaksi itseksesi. Olen puolestasi niin, niin iloinen. Teini-iän itsetarkkailussa nenäsi pisti silmääsi ;). Tunnustan: minä sain kuulla (ja tuntea) joka ikinen päivä olevani maailman rumin tyttö.

Ina,
sinulla samankaltaisia (osittain) kokemuksia kuin minulla. Lohdullista ”vertaistukea” tarjoat.

Kerrot kelpaamattomuuden stigmasta. Ymmärrän sinua ja minua hirmuisen hyvin. Olisi ollut niin mukava kun olisi tuntenut ettei tarvitse olla kuin se millaiseksi on syntynyt.

Nyt voimme karistaa kiharakuumeen harteitamme painamasta ja olla ihan hyviä omina itsenämme. Ainakin hetkittäin tulee valaistuksen hetkiä: kelpaan.

Marjattah,
siihen aikaan permanentit olivat aikamoisia tulikokeita. Sitä ajelehti sinne minne käskettiin, vaikka permanenttiin.

Olisi todella jännittävää kuulla, kuinka sinun ensimmäinen käherryskokemuksesi sujui. Osuva termi, Sherley Temple –trauma.


jl,
tukka on antoisa ”muistelujen” kohde. Päänahkaa painavat tiukat paplarit vaativat pätevän selityksen: kärsimyksen kautta saavutetaan naisen kruunu ;).

Missähän kiharageeni sijaitsee? Niin, ja jotkut ottavat suoristuspermanentteja; tasan ei käy.... ;)

Perheet ovat perimätiedon kehtoja. Onnea sinulle, olet luottamuksesi saanut, haaverista huolimatta, jos siilitukkaa kaipaavakin kääntyy käsiesi ja saksiesi puoleen ;). Työ tekijäänsä opettaa. Minäkin olen saanut ilon ja kunnian leikata mieheni tukkaa vuosikymmenten ajan, mutta aikuiset lapseni avaavat parturi-kampaamon oven. Miksiköhän ;)

aimarii,
voihan nenä ja kiharat, uusi mainio sanonta on saanut päivänvalon ;). Sanonnoilla on taustansa m.o.t.

Lastu kirjoitti...

savisuti,
oi kiitos. Oikein kyyneleet tulvahtivat tämän rumaksi itsensä kokeneen tytön silmiin kauniista sanoistasi. Lapsena sitä uskoo kritiikittä kaiken minkä kuulee. Tai niin minä tein. Yksi siskoistani rumuuttani rummutti.

Luppakorvani leikattiin paikallispuudutuksessa, kun olin vähän päälle kahdenkymmenen. Siihen muotoiltiin jänteitä ja kaaria ja se on melkein kuin oikea parinsa, muttei kuitenkaan ihan. Jotain omalaatuista ja persoonallista täytyy jättää ;).

Harakka,
lohdullista: verta on nähty teilläkin päin parturoimisen tuoksinassa, vaikka kuinka yrittäisi olla varovainen. Ja siitä huolimatta saat jatkaa kotiparturointia omalle väellesi. Luottamus ja rakkaus antaa anteeksi ja on aina mahdollista aloittaa ”puhtaalta pöydältä”.

Mieheni on niin ihanan vaatimaton ja kiltti: kaikki käy kun toimeen käyn (ja muutenkin) ja vielä lopputulosta kiittelee. Kyllä semmoista kultaista mielellään auttaa, jos hänen tukkansa tulvii silmille eikä suostu menemään parturiin.

Ulkonäkö on herkkä asia. Vasta nyt vanhana alan olla sen kanssa sinut, muutoin on tehnyt mieli kulkea kaapu niskassa ja huppu päässä. Nyt rypyt ja rytkyt saavat näkyä, huoletta.

Terveisiä poikasi korvalle! Se tekee hänestä erityisen hurmaavan.

Kiitos kauniista sanoistasi. Ja ajattele: se kuvien tyttö on hävennyt ulkomuotoaan aina ja aina.

Demetrius,
kiitos. Totta, vakava oli asia. Miksi vasta nyt, jälkikäteen, huomaa, kuinka turhaa ulkonäön muokkaus on ja mitä se lapsen psyykelle tekee. Nyt jos saisin aloittaa alusta, ottaisin itseni kevyemmin ja kulkisin kultatuolissa – luontoon. Parantaville lähteille.

Lastu kirjoitti...

arleena,
ehkä äidinrakkauden (ja isän-) peruspohja on siinä, että lapsi tiedostaa olevansa hyväksytty omana itsenään, sellaisena kuin on. Ja jos se tieto on ”selkäytimessä”, tunne- ja turvakeskuksessa, voi kepeästi kammata hiuksia, laskea leikkiä, ilakoida vaikka ulkomuotojutuilla. Mutta jos pohjalla on kelpaamattomuuden tuska, mikään permanentti ei sitä paranna. Aika antaa ymmärryksen: vanhemmatkin ovat oman aikansa ja kohtaloidensa ”lapsia”. Sen kun tajuaa, vihdoin, voi olla vapaasti piikkisuoraisena tai kiharaisena pörröpäänä.

Mk,
sanos muuta: permanentti nelivuotiaalle. Ja mitä teen minä? Vien tyttäreni – tosin hän on kymmenen – permanenttiin. Suo siellä vetelä täällä. Joten peilin eteen joudan pohtimaan näkyykö sukupolvien malli ja ketju ja jos näkyy, olisiko aika katkaista se. Kyllä. Eläköön ulkonäkövallankumous.

Kaupungeissa oli varmaan erilainen arvomaailma kuin maaseudulla. Vai olenko hakoteillä? Tuskin voi yleistää, aavistaa vain.

Uuna,
nousee oikein nostalginen olo: tulee oikein ikävä peikonkorvaani joka on leikattu muodikkaaksi ja katu-uskottavaan kuntoon. Nyt kun olen saanut tietää sairastaneeni kuulovikaa pienestä pitäen, saattoi olla että sojottava korvani kuuli paremmin ja se(kin) etu vietiin kauneuden alttarille ja tuhottiin. Ilmankos jouduin niin pitkään pärjäämään mielikuvituksellani, kun sävelsin kuullun ymmärtämisen mieleisekseni ;).

Tarinani on muuten tosi, mutta se että minulla ulottuisivat letit vihdoin vyötärölle asti, on haave vain (vielä) ;)

Ahaa, sielläkin toimivat sakset ja kädet, kotitarpeiksi. Hienoa. Olemme me vaan niin taitavia ja hienoja nyt!

Kaanon,
piikkisuorat kiharat ja pinnillä kiinni, ihanasti sanottu ja ”nähty”. Sama malli minulla. Ja nenäkin. Se on niin näytillä, että ilman muuta se näkyi kauas ja tulee mieleen lapsuuden ja nuoruuden nenäsuru suuri. Ja jos ottaa peilin käteen ja katselee sivusta, niin... :D

Lastu kirjoitti...

Ansku,
kiitos haleista, ne lämmittävät. Blogeissa on tienristeyksiä missä kohtaamme ja tervehdimme, neninemme, tukkinemme, kasvoinemme, muistoinemme, tarinoinemme – ikään katsomatta. Jaettavaa on ;)


Crane,
kiitos.
On totta että kun kertoo itsestään, toivoo että se laukaisee lukijan omia muistoja. Mausteeksi laitan rippusen mielikuvitusta, kuultua ja nähtyä jotta voisin vapaasti laulella ja lennellä kun kaivelen muistojen lähteitä.

Elämänkaarikurssi oli minulle käänteentekevä. Minua kuusi vuotta vanhempi sisareni avasi lukot ja antoi vastaukset. Nyt tiedän, miksi isä ei tullut hakemaan minua ja äitiä synnytyslaitokselta. Nyt tiedän miksi lastenhoitajat hoitivat minua, kun äiti ei voinut koskea. Nyt tiedän miksi vertani janottiin ja minua piikitettiin. Nyt tiedän miksi isä otti minut erikoislapsekseen kun olin neljä ja totuus valkeni: olen hänen biologinen lapsensa mitä hän epäili, syystä tai syyttä. Äiti ei voinut minua lähestyä. Perheessämme oli paljon vaiettua salaisuutta, jonka lapsi aisti ja otti itseensä. Toisen siskoni trauma on oma tarinansa... Elämäntarinakurssin lopputulema oli, että syytökset sammuivat ja syttyi ymmärrys elämää kohtaan: näin vain meni ja sen voi kertoa. En edes tiedä näenkö lopullisen totuuden (en varmaan) ja missä valossa, mutta sen varassa olen ja elän ja voin nykyisin paljon paremmin kuin koskaan aiemmin. Ja luulin että vanheneminen on kauheaa. Hui hai, ei ole. Perspektiivin voimoo tulloo näkökenttään ;D

On hurjan eheyttävää kutoa oma elämäntarinansa. Suosittelen. Onnea sinulle roppakaupalla kun käyt elämäntarinakurssiasi.

unis,
juu-u, saaren taigassa olin, piti laittaa sille peitto päälle, ettei palele kun tulee hanki ja jää, halla ja yö.

Ahaa, olet uudessa osoitteessa, jännittävää. Tulen tänään jossain vaiheessa luoksesi. (Minun pitää edelleen mennä lainakoneelle että pääsen kommentoimaan sinua, Harakkaa, Famua, Anskua jne.).

Obeesia,
kiitos ;).
Niin, tuota pyykkipoikaa en itse muista; vanhin sisareni siitä kertoi. Mutta permanentit muistan ja sen kuinka isä sanoi äidille ja meille kolmelle tyttärelle, kuinka tärkeää on naisen pitää huolta ulkonäöstään ja ennen kaikkea hiuksistaan. Huh, myös siksikö minusta tuli luomun ihailija. Elämän pääasia ei voi mielestäni olla ’pääasia’.

Olimmeko me tyttäret isälle näyttelyesineitä? No, itse yritin kompensoida ulkonäkövajetta (ja kelvatakseni isälleni jota jumaloin) ahkeralla läksyjenluvulla, vaikka valikointi mieliaineiden suhteen alkoi myöhemmin ja vastustin mm. matikkaa vaikka ehkä lahjoja oli.

Ihmisen elämä on jännittävä kertomus.

Isopeikko,
niinpä, hyvää vanhemmat lopulta tarkoittavat. Nyt sen tajuaa kun istuttaa muistot sotaan ja sodan jälkeiseen aikaan.