Kadonneiden kähäröiden metsästys

Isä oli kaunosielu joka sanoi tyttärelleen, piikkisuoran luonnonkiharan omaavalle: hiukset ovat naisen kruunu. Isän sana oli Sana, maailmani kaikkeus, ja niin näkymätön ja olematon kruunu painoi raskaana littanassa päälaessani niin että hartiat menivät kasaan ja ryhti kumaraan.

Enhän minä vastannut isäni mielikuvaa kiharapäisestä shirleytemplestä, en sinne päinkään. Peilistä näkyivät ruskeat suortuvat ja vasemmalta puolelta hiusten alta pongahti esiin – kuin vanhanajan suuntamerkki autojen kyljestä – epämuodostunut korvalehti: luonnonoikku, häpeäpaalu. Korvaa oli yritetty vääntää ja kurittaa tiukalla heftalla sille paikalle missä se normaalilapsilla oli: pitkin pääkalloa. Uppiniskainen korvalehti pääsi kuitenkin valloilleen muttei valloittanut ketään, sojotti vain sopimattomasti. E-ei, en se ollut minä joka heftan heitti taivaan tuuliin (muistaakseni), vaan jäntevän omatoiminen luppakorvani teki mitä tahtoi. Ja tahtoihan se.


Oli päässäni muutakin vikaa kuin luppakorva. Äidin mielestä. Iltaisin sain nenääni pyykkipojan. En kysynyt: miksi, sillä olin hyvin vaitonainen lapsi (ei uskoisi, mutta niin vain oli). Vasta kun kävin elämänkaarikurssin – jolloin tehtävänä oli haastatella sisaruksia –, valaistuin. Sisar kertoi syyn: äidin mielestä nenäni oli pottumainen ja se yritettiin saada yöllisen pyykkipoikapuristuksen toimesta kapeammiksi.

Pyykkipoika painoi mutta ehkä sillä oli tarkoituksensa: elämän ymmärtää jälkeenpäin.

Tytölle tuli nolo olo, vikaa on päässä ja paljon. Paljon ei silti ole tehtävissä, vaistosin, mutta kuitenkin jotain.

Olin vasta neljävuotias kun sain ensimmäisen permanentin hiuksiini. Kiharat peittivät luppakorvani joka pääsi vapaaksi heftakuurista. Rusetit tukkaan, esiliina eteen. Aloin olla kelpo tyttö.

Permanentti oli kaamea kokemus vaikka se tehtiin ammattitaitoisessa parturi-kampaamo Sevillassa, jonka perusti herra Nikolai Ksenschak vuonna 1943. Jännä nimi. Opettelin siskojen ja serkkujen kanssa pihalla sireenin juurella sanomaan: Ksenscak. Melkein kuin sik sak. Sak-set.

Kotvan ajan kuluttua permanentti suli pois ja tukkani oli taas kuin piikkisialla. Äiti tilasi uuden permanetin toisesta kampaamosta läheltä satamaa, ja siitä käynnistä jäi korvaani muisto kuin poltinmerkki. Tunsin tuskaa, liha haisi, korvalehti kärventyi, sattui niin. Tulikuuma rauta kaivoi korvalehteen kolon ja mitä teen minä. Itken sisäänpäin kun en uskalla avata suutani ja kertoa että sattuu, apua, saati että olisin osannut huutaa: äiti, auta.

Käkkärät hiuksiin tulivat ja niiden suojiin korvalehti piiloutui mikä oli koko matkan tarkoitus, mutta kun seuraava aika oli varattava, osasin luikerrella irti. Päätin kasvattaa letit. Mitä väliä korvasta. Lurpottakoon. Näkyköön. Olkoon eriparia oikean korvan kanssa. Tukan kasvu jumahti kuitenkin olkapäille, vaikka napaan asti oli tavoite.

Nopeutin siskoni kanssa lettiprojektia. Purimme paksun köyden kiharoille, letitimme mieleiseksi, asetimme keskiosan päälaelle ja niin kauniit kiharaletit valuivat molemmin puolin poskia alas kaulalle, pitkin nuorta selkää vyötäisille saakka. Vielä rusetit päihin, talvimyssy lettiprinsessojen hiuskruunua paikoillaan pitämään, ja niin olimme valmiit kruunajaisiin. Korkokengät saimme aikaiseksi kun noukimme lelulaatikosta pitkät puiset palikat ja sujautimme sukkiin. Puuttui vain yleisö, mutta se on pelkkä järjestelykysymys. Sukkakorkkareissamme marssimme ulos kadulle ja kiersimme toria ympäriympäri, kesäkuumasta viis, pääasia on pääasia ja se on kruunu naisen päässä. Oli huikeaa tarttua narulettiin, pyöritellä kiharoita sormien ympäri ja vetää letti eteen vaakatasoon ja lennättää vauhdilla olan yli kaaressa selkään. Eleessä oli näyttävyyttä. Leteillä voi ilmaista niin paljon jos suu ei osaa puhua ajatuksia puhki.

Tuli minusta lopulta aikuinen ja äiti. Sain miehen joka ei suostu menemään parturiin. Hän halusi kustannustehokkuussyistä että leikkaan hänen tukkansa. Asuntolainan maksu oli kesken ja säästöpossu oli jotain tyystin muuta kuin maskotti kirjahyllyn päällä. Hän investoi "oto-ammattiini", osti parturinvehkeet ja istutti ne kätösiini. En ollut koskaan pitänyt moisia vekottimia hyppysissäni enkä suonut ajatustakaan tuon aparaatin toiminnan ihmettelyyn saati selville ottamiseen. Usein olen hidas, toisinaan turhan nopea, aina käytännön toimissa tumpelo. Käynnistin koneen, vein surisijan kiinni hänen päänahkaansa ja apua, pälvi syntyy tukkapehkoon kuin taikaiskusta vaikkei ollut tarkoitus.

Mitkä olivat reaktiomme? Pyysin että mies menee parturiin, mutta hän on vain hyvillään uudesta muotoilusta ja vannoo jatkavansa kanssani koekaniinina – tiedän: säästösyistäkin.

Opin käyttämään parturikonetta kantapään, ei vaan päänahan kautta.

Mutta sakset ovat lipsuvaiset. Ja vaikka kuinka yritän olla hiljaa ja varovainen, käy näin:




Korvat ovat parturille koetinkivi. Lapsiparka. Miesparka. Minäparka. Ainako hefta kulkee kanssani kuin varjo. En vaan osaa.

Enkä jaksa enää ajatella naisen kruunua ja toteuttaa rakkaan isävainaan haavekuvaa. Olen päättänyt antaa piikkisuoran tukkani vain kasvaa ilman kähärän tuskaa. Lapsuuden unelma toteutuu kun saan letittää tukkani joko yhdelle tai kahdelle letille ja solmin rusetit päihin, eihän kukaan ole näkemässä. Paitsi mies. Mutta hän on myötä- ja vastamäessä tottunut monenlaisiin näkymiin. Valitsisinko täksi illaksi vihreät vai valkoiset satiinirusetit. Enpäs vielä tiijjä, mutta onhan tässä vielä aikaa miettiä ja päättää.




Äidin pyykkipoika nenässäni on elämäni kasvutarinan alkukähärä sekin. Vaikka nenästä ei kaunista tullut, puristava tunne on tuttu kaukaa lapsuudesta kun koteloin itseni joka ilta uniapneaa torjuvaan hengityslaitteeseen ja sukellan kasvoremmeihin ja naamariin. Minulla on kruunu päässäni ja vaikka se painaa, voin hyvin. Kiharat menisivät hapetushoidossa kuitenkin yön aikana littaan. Kähäröiden metsästys on loppu nyt. Mitäpä nainen ei terveytensä eteen – täällä maan päällä – tekisi. Isä, aattelepa sitä, alusta loppuun, siellä taivaankartanoissa, enkelikiharaisten kultakruunuisten keskellä.

Pakinaperjantai: Alkukähärä