Näkemiin, saaren taigan taivas, maa ja vesi.
Me tulemme taas kun järvi on jääs.
Jäätyvä vesi kiteytyy latu-uraksi. Sukset eivät mene ristiin vaan aukeavat auraksi, kun katsoo jälkiään taakse päin. Saari ottaa vastaan mantereelle eksyneen, syleilee.
Saaressa sovittelen mokkasiineja jalkoihini ja avaan selkäreppuni, muistelen ja maistelen sitä evästä minkä elämänkohtalo repun uumeniin viskasi. Näen näyn, jota en lakkaa kertaamasta, koska sen juuret ovat minussa ja isässä ja saaressa ja ensielämyksessä.
Näen nelivuotiaan tytön järven selällä hiihtämässä, isänsä perässä, valmiissa latu-urassa. Iso karvahattu on valahtanut tytön silmille ja posket ovat punastuneet lumen piiskasta. Edessä on saari, minkä isä haluaa näyttää tyttärelleen. Tähän rakennetaan huvila, tuohon nousee savusauna, aitta punainen kuin kärpässieni kohoaa metsän reunaan, isä selittää ja tyttö näkee lumisten ripsiensä läpi että näin on käyvä ja niin on hyvä, koska isä niin sanoo.
Hiihtomatkasta on aikaa melkein kuusikymmentä vuotta, ja tänään huvila on romahtanut, saunan katto vaihdettu: ei enää kissankelloja turvekatolla huojumassa, ihmisetkin pihapoluilla vieraita mutta saari on sama – ja viereisellä isäni perintötontilla katson pikkiriikkisessä hirsimökissäni lapsuuteni ränsistyneen huvilan yli ja kurotan kohti taannehtivia päiviä. Sulaudun mystiseen rakkauteen, elämäksi kutsuttuun. Isää ei enää ole. Saari on. Ja isänrakkaus. Hän ei koskaan nähnyt kuopustamme niin kuin ei äitikään sillä he kuolivat kahdeksan kuukauden sisällä 1973 ja -74.
Lasken airot veteen, soudan lumeen ja jäähän ja elämääni. Rannalla avautuu paluumuuttajan taivas. En pelkää lapsuuttani, nuoruuttani, aikuisuuttani, vanhuuttani - enää. Yhtä lailla kun en saa sateenkaaren alkua enkä loppua koskaan kiinni, en myöskään tavoita täyttä harmoniaa elämänkaareltani. Rosoisuus on osani, silti olen oppinut hippusen rakastamaan itseäni. Mutta synnyttämääni elämää on kevyt rakastaa, raskaina hetkinäkin.
Syntyi lapsi ensimmäinen: rakkaus.
Syntyi lapsi toinen: rakkaus.
Syntyi lapsi kolmas: rakkaus.
Kuopuksemme täytti eilen kaksikymmentäseitsemän vuotta. Hän ja minä kävimme rajan takana, meille kerrottiin. Pernavaltimoni ratkesi, ja massiivinen verenhukka aiheutti pojallemme hapenpuutteen ja hän syntyi "valekuolleena", sinisenä lapsena. Nyt hän on elää "rehellisen elävänä".
Me elämme ja juovumme elämästä, hän ja hänen vanhempansa. Poikamme, cp-vammainen matemaatikko, on saanut töitä it-alan yrityksestä, missä rakennetaan vammaisille ja vanhuksille elämää tukevia mobiilipalveluja. Iloksi ja onneksi. Happikaappi, tehohoito ovat ohi. Sininen lapsi puhkuu elämää.
Saaren värit syvenevät.
Tarinamaanantai: Sininen lanka
27 kommenttia:
Hyvin elämänmakuinen, rikkautta, rakkautta ja koskettavuutta täynnä oleva kirjoitus...herkkä ja kaunis!!!
Kaunis ja koskettava elämänlanka!
Sininen lanka, kaunis elämänlanka, miten tärkeä se onkaan, miten hauras.
Luovan kirjoittamisen koulutuksessa sanottiin, että lähes kaikilla kirjoittajilla on takanaan traagisia elämänvaiheita. Nu pursuavat ja paisuvat sisällä, kunnes niistä alkaa kirjoittaa.
Hienoa, että sanasi ovat löytäneet tien ulos. Ja mitkä sanat, miten nautinnollista niitä on lukea, vaikka on kyse vaikeistakin asioista.
Saaren taiga vetäytyy nyt hetkeksi lepoon, mutta se ei irrota otettaan, älä pelkää, en pelkää minäkään, olen varma että se vapauttaa sinua lisää kirjoittamaan. Siellä on se luovuuden ja sanojesi arkun avain.
Kauniiden kuvien myötä minäkin sanon saarelle nuku hyvin, mutta nuku kuin koira, että Lastu saa voimalähetyksiä tarvitessaan.
Kiitos saari, kiitos Lastu!
Elämänkaaressa on todella kaikki satenkaaren värit sekä valkoisen ja harmaan kaikki variaatiot...
Kyynelsilmin taas luin tarinasi, kiitos siitä.
Voi että sun kanssasi Lastu. Kosketat aina. <3
Tarina kuin elämä itse. Kiitos kun jaoit sen meille.
Kirjoitat sydäntä koskettavasti muisteloitasi. Näitä on ihmisen hyvä lukea.
Kaunis ja herkkä kuvaus. Avointa ja koskettavaa kerrontaa.
Herkin mielin seurasin sinistä lankaasi. Saaresi auvoa ja niitä tunteita, mitä se sinussa on herättänyt. Elämäsi isoja tapahtumia, sen antamaa suurta rikkautta lastesi ja rakkauden myötä.
Valtavan hieno kirjoitus.
hanne,
kiitos.
Sanotaan että erityislapsi on kallis lapsi. Niin on, mutta 'kallis' sanan aineettomassa merkityksessä: rakas. Toisaalta olen jutellut myös kahden vammattoman lapsemme kanssa, kokivatko he jäävänsä syrjään kun vammainen kuopus tarvitsi paljon tukea, jotta pääsisi jaloilleen. "Emme", niin ainakin väittävät, rakkaat.
Ina,
kiitos. Elämänlanka on aluksi hauras mutta ajan myötä yhä sitkeämpi. Selviää tuulessakin.
unis,
myös elämäntarinakurssilla jaoimme kokemuksiamme. Miten paljon on ihmisen julkisivun takana tunteita ja kohtaloita. Ja miten hyvä kun saa aukaista padot ja puhua, jakaa.
Ja mennä porskuttaa eteenpäin :).
Saari ja jää on tuttu jo lapsuudessa: sinne ei voinut mennä kelirikon aikana. Sama nyt. Mutta kun teräsjää tulee, meitä ei pidättele mikään. Latu siintää jo silmissämme.
Uusi mökkimme sijaitsee kuin tunturin laella - nyt kun puut on kaadettu ja korkeat heinät huojuvat ympärillä. Ja kun se on niemessä, joka puolella on vettä ja yllä kaareutuu tähtitaivas - tähdenlentojen paratiisi, josta saimme viimekin viikonloppuna osamme. Toivomus toteutuu kun sen kätkee sydämeen. Toivon myös sinulle – kaikkea hyvää.
mm,
kiitos.
Ja hänestä, cp-vammaisesta lapsestani, voisin kirjoittaa "tuhat sivua ja vähän päälle", niin monta vaihetta hän ja me vanhempina olemme saaneet kokea. Kuin jokaisessa avioliitossa: myötä- ja vastamäkeä. Tai laulussa: päällimmäisenä päivät parhaimmat. Nyt laulamme: Elämälle kiitos.
jl,
kiitos, kun kerrot. Ja mikä ihmeellistä: kun noin sanot, kyyneleet täyttävät silmäni. Äidin osa... lapsen edessä. Kaikkea hyvää perheellesi :)
Mimosa,
kiitos sinulle – sinusta. Ihminen on ihmisen toivo.
Demetrius,
ole hyvä ja kiitos sinulle:
muistan mm. runosi täysi-ikäisyyden saavuttaneesta pojasta. Se ja moni muu on tullut hyvin liki. Lähelle. Ja niin on hyvä.
Famu falsetissa,
kun sinut "näen", Amandaakin ajattelen. Ja vettä, merta, huumoria, viisautta. Kiitos kun jaat, myös.
Pehmyt piirto,
kiitos.
Muistan tämän päivän 27 vuotta sitten kuin eilisen. Kalle Österlund tuli sanomaan kun minua oli leikattu yli 5 tuntia ja lapsi viety teholle: poika syntyi valekuolleena eikä tulevaisuutta voi ennustaa. On katsottava päivä päivältä kuinka lapsi kehittyy rajusta alusta: aivoturvotuksesta ja kouristuksista. Ensimmäinen etappi on: tuleeko hymy.
Se tuli kahden kuukauden vanhan pikkuisen kasvoille. Se oli merkki että aivojen henkiset kyvyt eivät olleet vaurioituneet, vaikka motoriikka petti eikä korjaannu. EEG tuli normaaliksi kun hän saavutti puolen vuoden iän. Kouristuksia ei enää ilmaantunut.
Oi miten kiitollinen olen. Mutta: osaanko kyllin kiittää, nyt, jälkikäteen, kun tuska on lauennut ja hän tuntuu pärjäävän ja olevan niin onnellinen työstään ja muutenkin. Enää puuttuu vain oma kulta. Vammaisen pojan ei ole aivan helppoa löytää seurustelukumppania. Tulisipa se päivä. (Puhunkohan liikaa nyt. Toivon, etten.)
Kiitos sinulle.
aimarii,
suloista: olimme yhtä aikaa bittiavaruudessa, linnunradalla :).
Kiitos sinulle sanoistasi joissa on kultaa. Elämänlankaa.
Lapset ovat meillä aina sylissämme, niin omat kuin vieraat. Heissä on tulevaisuus. Äitienpäivä on joka päivä ;)
Kiitos Lastu!
Luin saaren väreistä, kaikista elämänmakuisista väreistä ja rosoista. Rakkaudesta.
Elämä on joskus yhtä ohut kuin sininen lanka, ja yhtä vahva kuin rakkaus.
Niin hieno kertomus elämäsi vaiheista, kipeistäkin.
Sulla on siellä paljon sellasta tuskaa lapsuudessasi, etä niistä on kuitenkin hyvä puhua.
Niinkuin oletkin tehnyut.
Ja kiitos, kun olet meille antanut elämäsi asioita myös kuulua.
Sillä olet meille täällä kaikille tosi tärkeä ihminen.
Kirjoitat niin todella koskettavasti monesta asiasta, että kyyneleet eivät kuivu, olivat sitten ilon, tai surun kyyneleitä.
Sula on ollut erityinen lapsi, niin on mullakin ollut keskimmäinen ja oikestaan viimenenkin lapseni.
Molemmat olivat erityisiä lapsia, että saivat jäädä henkiin, ja elää meidän perheessämme.
Ja tietenkin se ekakin on aina se erityinen kanssa, häntä vähättelemättä, kaikki ovat mulle yhtä rakkaita, niinkuin sullekkin omat lapsesi!
kiitos tästä kirjoituksestasi, se oli kaunista luettavaa.
Upeaa, itsensä tuntevan naaraan väkevää tarinaa. Saaressasi on jossakin kahva josta voi kääntää maapalloa.
Kaiva se esiin. Ja käännä.
Kaunis tarina. Muistot, oma elämä ja rakkaudet.
Sininen elämänlanka kesti ja kestää rakkauden voimalla.
Kaanon,
kiitos :).
Synnymme - elämme - kuolemme.
Ja tänään: elämme! Rakastamme. Ihanaa on se. Ja kun ihminen joskus, jossain, lähellä tai kaukana kuolee, hänen rakkauttansa ei arkun kansi sulje. Rakkaus on ikuinen.
Harakka,
kiitos sinulle!
Niin, lapset, lapset. Nyt he ovat maailmalla ja silti yhä mielessä. Rakkaus.
Joku on sanonut että saa olla onnellinen jos lapset lähtevät kotoa eivätkä jää peräkammariin. Erityisen iloinen saa olla jos vammainen lapsi itsenäistyy omilleen. Näin kävi ja silti ihmettelen tätä kaihonsekaista tunnetta. Oli kyllä näyteltävä urhoollista emoa, kun kuopus vuosia sitten vilkutti opiskelijasolukämpän ovella muutettuaan pois kotoa. Mutta hymy on leveä, kun pärjäsi ja pärjää; valmistui ajallaan ja tekee työtä it-alalla vammaisten ja vanhusten elämän helpottamiseksi.
Sinullakin myös 'erityisiä' lapsia. He vaistoavat kuinka heitä kaikkia rakastamme onpa elämän alku ollut 'helppo' tai vaikea.
harmaa susi,
voi kiitos. Kahvaa etsin takuulla ja veivaan sitä sentti sentiltä niin että maapallo voisi hitusen paremmin kuin nyt. Omilla valinnoilla, luonnon ehdoilla. Vesi, ilma ja maa ilahduttavat mutta myös velvoittavat. Niitä ei voi sumuttaa, ei pettää. Luonnonvoimaa!
arleena,
kiitos.
Rakkaus. Oli. On. Tulee olemaan.
Sateenkin keskellä päivä paistaa kun avaan blogisi, se on täynnä rakkautta, tulvii kaikkiin sydämiin, ja osaat sen niin hienosti sanoittaa että koskee.
Joskus sanojen löytäminen on minulle niin kovin vaikeaa. Haluaisin sanoa, miten upeaa on, että erityislapsellasi on erityisäiti. Rakastava ja huolehtiva. Haluaisin kertoa myös, kuinka kirjoituksesi koskettavat, syvältä sielusta. Ehkä vielä joskus jostain löydän ne oikeat sanat.
Tykkään!
Sirokko,
kiitos kauniiista sanoistasi.
"Lapset ovat lainaa", kaihoko kynää kuljettaa :)
Ansku,
oi että.
Sanat ovat yhteiset.
*
Invalidiliiton tutkimuksen mukaan avioeroriski kasvaa perheissä missä on vammainen lapsi. Isät eivät kestä perhe-elämää jossa on vaateita myös lapsen kuntoutuksen suhteen.
Koskaan minun, meidän, ei ole tarvinnut huolestua, pysyykö mies perheessä. Hän on ollut koivu, kuusi - ja turvallinen ikihonka. Ei, enemmän: peruskallio. Suojaa on. Huolehtimista ja rakkautta.
Obeesia,
äiti ja mumma: kiitos :)
Tarinasi on niin koskettava, että jäin sitä pohtimaan vielä pitkään.
Tunnen paljon myötätuntoisia ajatuksia sinua ja myös molempia vanhempiasi kohtaan. Mitä voin kertomuksestasi aistia, on aika monimutkainen, arka ja vaikea perhetilanne. Olet itse saanut selvyyttä tilanteeseen sinua kuusi vuotta vanhemman sisaresi kautta. Tätä oikeastaan jäinkin miettimään: miten ovat sisaresi tilanteen kokeneet. Mitä he ovat voineet ymmärtää? Voisi kuvitella, että ilmapiiri on ollut tulvillaan selittämättömyyttä. Vai vaistoaako lapsi välttämättä mitään outoa. Eihän hänellä ole vertailukohtaa. Suhtautuiko äitisi samalaa tavalla kaikkiin lapsiinsa vai olitko poikkeus? Meillä esim. lastenhoitaja hoiti ainakin minua ja vanhempaa veljeäni vauvoina ollessamme, vaikka äidillämme ei ollut mitään ongelmaa meidän suhteemme. Luulen, että siihen aikaan oli tavallista, että "herrasväessä" rouvat eivät osallistuneet kodin tai lasten hoitoon.
Ina,
kävin viime vuonna elämääni läpi. Sukelsin ja synnytin:
ISOVANHEMPIENI TARINA
äidin vanhempien tarina
isän vanhempien tarina
VANHEMPIENI TARINA
äidin tarina
isän tarina
-> heidän yhteinen tarinansa
OMA ELÄMÄNI
ikävuodet
0-7
7-14
14-21
21-28
28-35
35-42
42-49
49-56
56-62 ...
Kirjoitin terapiamielessä; kouluttaja oli terapeutti ja tarinani jäivät hänen taakseen. Hän vastasi jokaiseen kirjoitustehtävään kirjallisesti, oman kokemuksensa ja näkemyksensä mukaisesti. Sain hänen tulkinnoistaan ahaa-elämyksiä, näkökulman vaihdoksia. Ympärilläni on ollut kirjava perhe, kukin omanäköisensä, enkä ole iloineni ja suruineni yksin.
Ehkä viime vuosi elämäntarinakurssin vuoksi oli tietyssä mielessä elämäni paras: kysymykset saivat yllättäviä vastauksia. Olen ottanut kiven joka on hiertänyt jalassani, käteeni, katsonut sitä kauan ja laskenut ”haudan” lepoon. Siunaten. Kipu joka puristi on poissa.
Anteeksi kun puhun näin helmenmaidonvalkoisen hämärästi, mutta tässä vaiheessa riittää ihmettelemistä siitä, ettei ole enää mitään hätää. Elämä on tapahtunut. Elämä on. Olen astunut omasta navastani ja äitini navasta ulos ja katson kuin unesta herännyt ympärilleni. Niin paljon oli puhumattomuutta, niin pahoja traumoja, eikä syyllisiä olekaan. On vain ihmisen kärsimys, sotasotku, syiden vyyhti ja umpisolmut – ja siitä toipuminen. Elämä aukeaa uutena, myös taakse päin. Ja isä ja äitihän olivat toisissaan kiinni – sitten kun pääsivät liki – etteivät hellittäneet otettaan edes kuolemassa. Isä meni pois kun äidin kuolemasta oli kulunut aikaa vain kahdeksan kuukautta.
Kirjoitin viime vuonna oman elämäni tarinan, monisataasivuisen, mutta olen ottanut oppia Feeniks-linnusta. Tarina kaikissa kyselyissään on tehnyt tehtävänsä ja se on tuhkana ja muuntautumassa uudeksi lentokaareksi. Enää ei tarvitse itkeä. Ei ujostella itseään eikä elämäänsä. Voi kirjoittaa episodeja. Lyhyitä katkelmia. Nähdä ja kiittää: kiva isä ja äiti, kun ”teitte” minut. Saan elää, ja elämä on jännittävää.
Kiitos, Ina, kun kysyit. Vastaukset välähtelevät. Mutta toivon, että vastauksessani näkyvät värit, vaikka ovi on vasta raollaan...
Kiitos, Lastu. Uskomattoman urakan olet tehnyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Se on varmasti ollut rikastuttavaa ja vapauttavaa. Ja samalla olet tehnyt hienon perinnön lapsillesi. Nostan hattua.
Ina,
kiitos,
ja kiitos ymmärryksestäsi.
Kun kirjoittajaohjaaja mainitsi, että me kaikki lapset olimme omalla tavallamme uhreja, niin vanhempammekin, tajusin jotain uutta. Syyttävä sormi laskeutui. Tapahtumia ei voi kuolettaa, syytöksensa saattaa sammauttaa kun syitä sinkoaa ja alkaa ymmärtää, mistä kaikki johtui.
Jä äkkiä alkoi murhemielen alta nousta kukkia kuin keväässä. Aloin nähdä sitä kaunista ja hyvää lapsuusvuosissani minkä olin jo melkein kokonaan unohtanut. Enää ei tarvitse kutoa mustavalkoista mattoa, vaan sikinsokin elämää kuin se ollut on ja muistan.
Mutta ne "muistelmat" olen repinyt. Ne klenkkasivat kallellaan. Totuutta en elämästä hae nyt kun näköala on laajentunut. Voi kirjoittaa pienesti ja aidosti, puhtaan toteavastikin.
Voi kuinka kaunis "tarina". OLen lähihoitajaksi opiskeleva ja kirjoitan vammaistyön esseetä. Aiheeksi valitsin cp-vamman. Olen koko päivän surffaillut netissä ja lukemassa erilaisia tekstejä. Tässä tuli taas yksi kyyneleet esiin tuova kertomus, onnellinen sellainen. Hyvää jatkoa teidän kaikkien elämään. :)
Olen itsekin aikoina työskennellyt CP-vammaisten parissa. Kohtaloanne kunnioitan ja tarinan elämänmakuisuutta maistelen. Se on silti maukas, ei karvas, se on lämmin, ei katkera, se on hellä, siinä ei tunnu kohtalon kovuus, se lienee kuin itsesi.
Lähetä kommentti