Kerttu kahdeksan vanha oli kova narraamaan. Ja minä kuuden olin yhtäkova uskomaan. Mikseivät hälytyskellot soineet? Kanakin oppii yrityksen ja erehdyksen kautta vaikka mitä vaan en minä edes sitä että Kertun suusta tulee puuta heinää solkenaan. Sinä narrasit taas, huokasin kun kuulin ettei se niin totta ollutkaan, se mitä hän taas kerran väitti, ja silti kuuntelin Kertun seuraavaa juttua silmät kirkkaina ja ilman epäilyksen häivän pyyhkäisyä: otsa pysyi sileänä ja mieli otti vastaan tarinan kuin tarinan totena.
-Tiijjätkö mikä maailman kallein esine?
- No en tiijjä.
- Se on soutuvene, on se, toisti vaeikkei olisi tarvinnut, uskoinhan kerralla.
- Paljonko se maksaa?
- Triljoonan, aattele, triljoonan markkoo, eikö oo paljo rahhoo.
Kyllä minä sitä aattelin silloin enkä hahmota vieläkään triljoonaa, onpa se rahaa tai hiekanjyvää.
* * *
Kerttu on ollut eläkkeellä biologian opettajan toimestaan jo viisi vuotta. Viime viikolla hän oli entisessä koulussaan sijaisena; nyt ovat kovat ajat kouluissa, oppilaat sairustuvat, niin opettajatkin.
Kerttu ja seiskaluokkalainen poika katselivat vitriinikaapin täytettyjä eläimiä.
- Olin tämän koulun ensimmäinen biologian opettaja. Opetin täällä melkein neljäkymmentä vuotta.
- Vau, sanoi poika ja katsoi ylös sijaiseen ja sitten lasin läpi kaappiin, - mistä nuo eläimet on tänne suatu?
- Minä olen ne pyydystänyt, kaikki. Rottaa oli vaikeaa saada kiinni. Ja karhua. Ja oli kieltämättä aika homma täyttää kaikki eläimet. Mutta tässäpähän nyt ovat. Jos aiot lähteä lukemaan biologiaa, joudut pyydystämään kaikki eläimet omin käsin. Huh, huh, on siinä homma.
- Vau, vau, sanoi poika ja meni etsimään luokanvalvojaa, tämä juttu oli pakko kertoa tälle - ehkä se ei tiedä millainen sijainen on kouluun tällä kerralla saatu.
- Jospa annettaisiin nuorille opettajille sijaisuuksia ensi viikoksi, sanoi rehtori Kertulle ja kyllähän se hänelle sopi. Mutta jos ketään ei saada, hän on valmis tulemaan avuksi.
Nokkahuilutunnitkin Kerttu on luvannut pitää.
- Ethän sinä ossoo soittoo nokkahuilua! muistan.
- En ossookaan. Mutta mitä siitä.
Ai niin, mitäs siitä.
27 kommenttia:
Kertulla on kerrassaan hyvä pokka! :)
Pellon pientareella,
sanos muuta. Eilen Kerttu soitti ja kertoi olleensa pitkästä aikaa opettajana, viikon verran - ja perään tuon tarinan. Vaikka olen tuntenut Kertun ikäni, en vieläkään tiedä, milloin hän laskee luikuria, milloin keksii omiaan.
Narrasiko mulle narraamisestaan (tuplanarraus) vai puhuiko totta: narrasi koulussa oikein tosissaan. Kerttu on Kerttu. Satukirja hänen pitäisi kirjoittaa. Tai tietokirja. Tai molemmet :)
Heh :DDD
Kerttu on hauska!!!
Se piäni poika muistaa varmasti viel pappanakin , että heilläpä oli kerran opettaja joka metsästi karhuja:)
Kerrassaan kadehdittavaa on sekä Kertun mielikuvitus että itsevarmuus :)
Kun uskoo itseensä, niin uskaltaa ainakin ryhtyä tuumasta toimeen.
Sisarussarjassani on yksi luikurinlaskija, josta ei saa kunaan täysin selvää.
Taitolaji.
Minä kuulun niihin höynäytettäviin ja uskojiin, silmä kirkkaina kuuntelen aina ja kuvittelen ilman muuta kaikkien puhuvan totta.
Ja totta Kerttu tietysti puhuu, hänen totuutensa on vain vähän erilainen kuin muiden.
Isäni oli sellainen liioittelija, mutta ei se mitään, kaikki tiesivät vähentää puolet kerrotusta :-)
Mä kanssa kuulun niihin juttujen uskojiin..
Mutta Kerttu olikin kiva opettaja, kun oli kaikki elukatkin pyydystänyt omin käsin!
Siinä sitä biologiaa on ihan tarpeeksi!
Kerttu voisi ihan hyvin alkaa kirjoittaan kirjaa, melkein mistä vaan, kun on noin hyvä mielikuvitus, kuin hänellä ilmeisesti oli!
Kyllä minuun olisi opettajan auktoriteetilla uponnut kaikki tarinat totena.
Ja lapsena vasta sinisilmäinen olinkin ja niin olen vieläkin.
Valehdella en oikein osaa, mutta valheet uppoavat minuun.
Hauska tarina.
Liioittelulla saa pippuria keitokseen, jos ei tykkää voipi sylkeä liiat pois. Semmoinen on tapa meillä. Mutta että pokkana kertoilisi täyttä satua, se ei kaikilta luonnistukaan, vaatii jo taitoa.
Narrauksen ja valheen välissä on raja jota ei sovi ylittää jos mielii säilyttää uskottavuutensa.
Kertussa asuu suuri tarinankertoja!
Minussa asuu höynäytettävä, mutta tarinankertojia kuuntelen edelleen mielelläni.
Arjaanneli,
voi vitsi, tämän kun kerron Kertulle, hän on niin otettu, niin otettu ja riemastuu ja pyrkii, eläkeläismummo kun on ja evp. opettajan toimestaan, sijaiseksi alvariinsa. Niin monta viemärirottatarinaa olen hänen suustaan kuullut, unohtumattomia ovat, että pakkohan niiden on tulla ulos. Hänellä ovat tarinat valmiina, puuttuu vain yleisö. Koulussahan kuuntelijoita olisi :).
Ina,
niin, olen ollut Kertun tarinoiden edessä kuin imupaperi johon hän Münchausenin juttunsa kutoo. Nauliudun kuuntelemaan niin etten ehdi pysähtyä miettimään, liekö totta ollenkaan koko juttu.
aimarii,
uskallusta omaan itseen, sitä on toisilla enemmän, toisilla vähemmän. -Itse olen kamppaillut eilisen illan ja tämän aamun uuden tietokoneemme kanssa, melkein jo meinasin laittaa lapun blogini luukulle: poissa käytöstä, koska blogin kirjoitusalustasta olivat hävinneet monet toiminnot. Huh, lopulta uskalsin (kai kerttutarinan innoittamana) koklata ja kas, kuvien lisäämismahdollisuudet jne. palautuivat. Minulla oli ennen mac ja nyt pc. Täällä uuden systeemin uumenissa olisi vaikka mitä jos tohtisi opetella. Kaikkea on niin paljon että meinaa hukkua. Ja silti into palaa uusiin asioihin. Ristiriitaista.
*
Luikurinlaskija sisarusparvessa voi olla aika "haasteellinen" tapaus. Kun ajattelen meitäkin neljää.. niin tulee mieleen kaikenlaista :D
Uuna,
kun isäsi väritystaidot tiesit, saatoit nauttia hänen uskomattomista jutuistaan täysillä.
Sinä olet samanlainen kuin minä, kirkassilmä ihmisten rehellisyyteen uskoja. No, onneksi on fantasioita joita voimme myös itse rakentaa ja ne voi viedä mielikuvituksessaan maailman ympäri ja pohjoisnavalta etelänavalle, hetkessä. Ja kaikki on ihan totta ihan totta :D.
Harakka,
mitähän kaikkea Kerttu on opettajanvuosinaan tarinoinut. Kukista, puista, maista ja mannuista. Olisinpa saanut olla kärpäsenä katossa niin olisin rykäissyt välillä ja palauttanut Kertun totuuden tielle :).
"Totuuden helmelle" maailma aukeaa luonnonihmeineen. On totuudessakin yllin kyllin näkyjä uskomattomia.
arleena,
siinäpä se: jos opettaja jotain sanoo, tottahan se totta on. Mitä tulisi jos lääkärikin alkaisi sepitellä satuja. No, kerran isä käski erään mummelin jota vaivasi tautienpelko ja luulosairaus, ostamaan torilta uuden kesähatun, tekokukkineen. Mummo osti. -Vai oliko isäni tarinoitsija kun tämän kertoi ja uskoin kaiken isän suusta tulleen. Hm, hm :)
Sirokko,
pippurivertaus puree. Hyvä! Sopiva määrä värittelyä on hyväksi, liika on pahaksi. Totta: valhe on valhetta, narraus narrausta. Rajansa kaikella. Aprillipäivä jokapäiväisenä ilmiönä saattaisi puuduttaa vallan. Mutta mausteeksi. Ah. Se maistuu uudestaan ja uudestaan.
Kaanon,
kiitos, minun pitää yllyttää Kerttua kirjoittamaan tarinansa talteen. Niistä syntyisi hauska kirja niin lapsille kuin aikuisillekin.
Kerttu ainakin sai oppilaansa kuuntelemaan.
Jospa siinä tarinoiden sivussa sitten meni vähän oppiakin perille.
Noista vanhanajan opettajista tuntuu löytyvän monta hienoa ja hieman erikoista persoonaa.
Isännän opettaja siunaili aikoinaan pankissa suureen ääneen että jestas, miten niin nätistä pojasta kasvoi noin ruma ja karvainen mies!
Että ehkä joskus saisi opettajakin vähän narrata eikä olla aina umpirehellinen.
Mk,
juu, terveisiä Kertulta. Kertoi tohkeissaan että oli pyydetty vielä täksi viikoksi opetushommiin. Vitriinipoika oli sanonut: "On se kiva ope, vaikka onkin kova valehtelemaan." Ja Kerttu kertoi, että luokka istuu hiirenhiljaa ja kuuntelee, kun hän tarinoi..., korjaan: opettaa.
Vai niin sanoi isäntäsi opettaja. Umpirehellinen, se onkin käyttökelpoinen uudissana. Pitää istuttaa psykologien termistöön myös :D.
Hehehehee!!
Kylläpä sitä ois ollu vaik valamis maksamaanki siitä ett ois nähäny koulupojan ilihmeen ku Kerttu on häntä valistanu biologian opettajan ammatin haastavuuesta.
Työkaveriniki luki jutun ja kerto, ett hänenki koulusa oli ollu aikoinaan vähän erikoisempi persoona biologian opettajana. Opettaja oli kuulemma kevät liukkhaala ajanu autonsa erään pikku järven rantamila katolleen johonki kanavaan. Kylän miehet olivat tulleet siihen sitte kattomaan, ett oliko opettajale sattunu jotaki. Opettaja oli vain istuskellu kanavan reunala märkänä ku uitettu koira ja tuumannu, ett
"se on poijjaat kevät tulosa ku Hauelaki on jo kutuaika."
Pankin talakkari,
:)
ihminen se on näemmä opettajakin ja opettaja selviää mistä pälkähästä tahansa - märkänäkin kuivin nahoin - kun ottaa aseekseen huumorin. Hauki kuin Kerttukin.
Kerttu on siitä epeli opettaja ettei tarvinnut rauhoitella luokkaa, ei neljänkymmenen vuoden aikana eikä näköjään nytkään. Luulisi että oli ankara kun piteli luokkaa kurissa ja kertunnuhteessa, mutta ei, ankara ei ollut, vaan vaativa ja silti veisteli huumorin säikeitä vakavalla naamalla niin että luokka seurasi herpaantumattomalla mielenkiinnolla mitä hän suustaan päästeli.
Kertun pitäisi päästä esittämään monologejaan yleisön eteen. Hänhän on selvästikin luonnonlahjakkuus.
Famu falsetissa,
voi niin! Hän esitti kerran koulunsa joulujuhlassa Rikoo on riskillä ruma -tanssin eikä aplodeista ollut tulla loppua. Miten monta kykyä onkaan Suomenmaassa keksimättä. Hyvät jutut tarvitsevat laajan levityksen.
Kerttu ja tarinoiden kettu. Kummallakin narraaminen verissä. Nimien kirjoitusasukin miltei sama.
Piri,
nimi on enne :). Sanamagia toimii kuin matematiikka: kerttu - r = kettu.
Tuollaiset opettajat, joilla on pilke silmäkulmassa, ovat mukavia.
Ei elämästä saa tehdä liian vakavaa ;D
marjukka,
totta: ilos ellää pittää vaikk' päivää vähemmä. On sanottu, että huumorintajuisimmat opettajat saavat "kurin" luokissa parhaiten pidetyksi.
Mistä johtuu että toiset saavat syntymälahjaksi leikinlaskun taidon, toisen tosikkuuden aidon? Jos saisin valita, ottaisin ensimmäisen.
Hih, ihana Kerttu. Ajattelepas kuinka hienoa olisi, jos hän menisi johonkin päiväkotiin tarinoimaan. Siellä on yleensä aivan liian vähän aikuisia, tosia tai tarinoita kertomassa.
Ansku,
tuossa on ideaa. Tarinat eivät kulu niitä viljellessä vaan kasvavat kuin Jaakon pavunvarsi. Kertulla olisi kysyntää, luulen niin. Olen kuunnellut häntä läpi vuosikymmenten - lapsuudesta tähän ikään - enkä koskaan saa tarpeeksi.
Heh hee, ei oo totta. Ja on! Mihinkäs kettu karvoistaan pääsis..
Öh tuota, minä taisin olla sellainen höynäyttäjä pienenä (ennen kouluikää), kirkkain silmin kyllä uskoin omatkin juttuni. Sitten se satuilu kai kiskottiin jotenkin julmasti irti: nolostuttaminen/häpeä on varmaan varmin tapa saada joku luopumaan luikuristaan... en muista mihin se päättyi.
Kutuharju,
:)
Ke(r)ttu Kutuharju, tunnutkin niin inspiroivan tutulta, olemmeko joskus jossain tavanneet... kenties tarinoiden ihmemaassa vai oliko kaikki jänskää unta :D . Ei kai, totta kai, totta on. Jos jossain on tallella liukuriluikuri niin se takapuolen alle ja menoksi. Pois tieltä, kävyt ja estot, nyt täysillä tarinoita päin :).
Ihana luikuritarina :)
jl,
niin, Kerttu laskettelee luikuria sutjakkaasti kun on ikänsä sitä taitoa harjoitellut. Tosikkoa hänestä ei saa tekemälläkään vaikka ikävuosia karttuisi sata. Niin veikkaan.
Lähetä kommentti