Sain anopiltani kauan, kauan sitten lahjaksi valokuvan. Hän ei tiennyt, kuka sukulainen kuvassa esittäytyy, mutta kysyi, pelottaako miniää. Juu, kamalasti, vastasin.
Miniät laitettiin ennen kuriin ja ruotuun. Ainakin tuo kuvan täti on varmaan niin tehnyt, tuskin sinun anoppisi sentään. Eikä sinua ainakaan kukaan ole saanut onneksi mihinkään ruotuun :-)
Tuikea ilme voi johtua siitä, että tuohon aikaan piti valokuvassa pysytellä ehdottomasti paikallaan. Valotusajat olivat pidempiä kuin nykyään.Puku on hieno ja myssy ja käsineet. Suuritöisiä kaikki.
Maelka, tuima on katsantonsa; irtoaisiko hymy jos pyytäisi häntä sanomaan 'muikku'?
Elämänkulkija, niinpä, sääli ettemme hänen tarinaansa tiedä. Jokaisen kansallisvelvollisuus olisi kirjoittaa omaelämäkerta, vaikka kuinka niukka, kunhan jotain. Oma elämä on niin kovin tuttu itselle - muttei jälkipolville.
savisuti, kameran edessä ilme vakavoituu. Ettei vain kuvattavaksi antautuminen tarkoita sielunsa menettämistä, sitäkö hän miettii.
Hirlii, ilmettä piisaa. ps Mikähän minua "vaivaa": aina kun kuvaa katson, alkaa naurattaa. Aika rohkea olin kun noin tuimaan sukuun antauduin:D. Tai ehkä kuvan rouva on aikansa lapsi.
aimarii, kyllä, niin otaksun: ilmiselvää presidenttiainesta. Tai no joo, nykypresidentit hymyilevät vaan ei hän. Mutta omassa talossaan varmaankin pitänyt ohjat käsissään ja herrat nuhteessa ynnä lapset pilttuissaan.
Uuna, jo vain tunnet minut. Kun anoppi antoi tämän valokuvan opiksi, iloksi, hyödyksi (jotta sukunsa esi-ihmiset tulisivat tutuiksi), kiitin kauniisti mutta nostin käteni suuni eteen ettei hymyni näkyisi :). Rouva tai emäntä tai kuka hän lieneekään on niin luonnollinen ja aito. Miksi muuten nykyajan kuvissa hymyillään niin paljon? Ettei vain ihmisiä vaivaisi linssiludetauti :D.
Famu falsetissa, kiitos valaistuksesta :). Juuri valotusajan vuoksiko ihmiset ovat 1800-luvun kuvissa suolapatsaita:).
Varmaan kuville tuli hintaakin. Ei ollut mahdollista ottaa uusiksi muuta kuin kalliilla rahalla.
Jos olisi ollut mahdollista ottaa tuohon aikaan värikuvia, näkisimme puvun värin. Kuuluivatko myssyt juhlapukuihin yleisesti?
Risti laitettiin "suruttomasti" valokuviin kuoleman merkiksi. Ei paljon ajateltu, että kuva siinä hiukan kärsii. Parempi kun olisi kuvan taakse riipustettu perustiedot: kuka, milloin, missä jne.
Jopa on tuikeannäköinen täti. Mutta hieno on kostyymikin, joten taitaa olla ihan mahtirouva kyseessä. Ihana valokuva, kuitenkin. Vanhat mustavalkokuvat ovat dokumentteina omaa luokkaansa; 1970-luvun värikuvat ovat kaikki muuttuneet punaisiksi. Miten mahtaa käydä sähköiseen muotoon tallennettujen nykykuvien?
Hurja on ilme! Pikkuisen epäröin että klikkaanko suuremmaksi, mutta sitten annoin mennä -- ja iiiik, kannatti ;) Risteillä ruksattiin meijänkin mummolassa kuolleiden kuvat...
Ruska, niinpä, voi kun tietäisin matriarkasta :) muutakin kuin sen, että anopin taannoin eläneestä sukulaisesta on kyse. Elämäntarinakurssilla meitä kovisteltiin kirjoittamaan valokuviin vähintäin kaksi asiaa jälkipolville tiedoksi: nimi ja syntymäaika (ja kuolinvuosi jos henkilö on vainaa). Paikkakuntakin valaisee.
Ina, hyvän kysymyksen esität: miten käy sähköiseen muotoon tallennettujen kuvien. Ostin Petteri Järvisen kirjan Digiarkistointi - säilytä muistot ja tiedostot, mutta sen suhteen on käynyt niin kuin monien hyvien aikomusten: kirjan lukeminen on aloittamista vailla. Saati milloin ryhdyn tuumasta toimeen ja järjestän muistojen laatikkoni materiaalit toimivaksi arkistoksi.
Meilläkin on käynyt - ei kalvaten vaan - punastuen seitsemänkymmentäluvun valokuville. Värit ovat nuhjaisenpunervia. Kaksi vanhinta lasta ovat tuon ajan kuvissa päähenkilöjä. Dioja sentään ei aika ole kovin kaltoin kohdellut. Pitäisi diatkin skannata, kuvia on paljon.
flora, niin, samaa suri anoppini (eläessään): ei tiennyt ko. kuvasta muuta kuin sukulaisuuden. Onkohan anopissa ja hänessä samaa näköä, hm... pitääpä tarkastella lähemmin, vertailla.
Nukke, ehkäpä tuossa puvussa sopisi kätellä presidenttiä itsenäisyyspäiväjuhlissa, niin on leveä ja korea vallan - ja myssy täydentää koko "hökötyksen".
Taru, minullakin oikein "jysähti" kun kuvan sain ja vanhan rouvan ilmeen näin. Mutta lieneekö huumorintajuni vallan outo, kun kuva on aina huvittanut. Jos päivä meinaa mennä synkäksi, otan hänet eteeni, katson tuikeisiin silmiinsä ja suunsa asentoon ja kas ihmettä, naamallani alkaa paistaa aurinko :).
Kutuharju, hii ja haa, ihanaa, rohkenit klikata suureksi ja sait ruudun täydeltä häntä, tuntematonta emäntää, joka ei kameraa kumarra eikä suutaan muikista vaikka valokuvaaja kuinka anelisi: sano muikku, sano, sano.
Kun katselen tänäpänä vaikka kenen kuvia, firmojen henkilöstön, kiinteistövälittäjien, lasten luokkakuvia, poliitikkojen, lääkäreiden jne., ihmettelen mikä heitä kaikkia niin naurattaa. Jokainen hymyilee kuin viimeistä päivää. Tämän hymyannoksen nieltyäni otan anopin valokuvalahjan eteeni ja katson taas häntä... :). Tasapaino löytyy.
Totta puhuen itsekin loihdin kameran edessä hymyn naamalleni. Kuoleeko se heti kun kamera sammuu :D. Toivon: ei.
arleena, niinpä, mitäpä virkaa naureskelevalla anopilla olisi :D. Menisi arvo ja valta sen siliän tien.
Zilga, niinpä, eipä tullut mieleen keinovalossa keinohymy. Oltiin niin kuin ei oltaiskaan, naama peruslukemilla. Täytyypä oikein harrastaa tutkivaa kuvajournalismia: löydänkö yhtään valokuvaa 1800-luvulta missä henkilöillä olisi leveä hymy kasvoillaan.
Ei ole ihme, jos miniää on pelottanut, kun noin kiukkusen näkösen anopin eteen joutuisi! Mutta hienot vaatteet ovat hänellä, ja mahtoiko silloin olla vähän sellasta, ettei pahemmin nauraa saanutkaan valokuvassa...
Liisa, niin, ilme voi hyvinnii kertoa suuresta pelosta. Hupun alle piiloutuva räiskähtelevää valoa ilmoille sinkoava kameramies saattaa kauhistuttaa ketä vain, niin pientä ihmisen alkua kuin elämää jos minkinlaista kokenutta.
Uuna, oi kiitos enkelistä:). Olen onnellinen. Toivon, että huomenna ehdin levittää 'ilosanomaa' eteenpäin. Mies on nyt sillä koneella (tekee joulukorttia lapsenlapsen taiteesta), millä pääsen kommentoimaan sinun ja eräiden muiden blogiystävien blogeihin. Hiihaa, taidan pyytää sattuman eli onnen enkeli Kultasiiven apuun, kenelle enkelin lähetän eteenpäin, sillä valinta on muuten minulle ylivoimainen. Mutta oi miten enkeli ilahduttaakaan. Kiitän.
tanssiva harmaa hiiri, eikös ollut aika jännä 'muoti' merkata kuolinmerkki valokuviin? Kulttuuriantropologi voisi kertoa tästä enemmän. Miksi tämä oli niin tärkeää - ja yleistä?
Kaanon, kiitos hauskasta kommentistasi :). Minäkin kävin uudestaan vanhatädin tai -rouvan tai -emännän eteen, klikkasin suureksi ja kas kummaa, ryhdistäydyin ja vakavoiduin. Hetkeksi :).
Harakka, millainen anoppi sinulla oli? Minun anoppini oli yliystävällinen: aina kiitteli ja sanoi olevansa onnellinen siitä että hänen poikansa nai minut. Olen anopin hyväksymisestä kiitollinen, vaikka koinkin että turhaan hän kehui, olen melkoisen tumpelo ollut pitkin ikääni. Monesti nostan katseeni ylös ja kiitän häntä. Yhtään pahaa sanaa ei sanonut minusta, monessa käytännön asiassa niin hölömöläisestä. Eikä teoriakaan ollut aina hallinnassa.
harmaa susj, oi kiitos, pelätkäämme yhdessä valokuvan 'tätiä'. Millä hänet lepyttäisimme? Tarjotaanko tarinaa vai annetaanko hyvää suuhun pantavaa? Vai sanotaanko: olet hyvä näin, suupielet alaspäin :(
isopeikko, niinpä. Ei ole aivan kukkahattutäti hän. Mutta on sentään suostunut kuvattavaksi, ehkä pitkin hampain tai yllätys, yllätys: iloaan sisällään pidättäen. Kuka keksii ajatusten lukukoneen, jolla voi lukea vanhojen valokuvien päähenkilöiden tuonaikaisia aatoksia. Mitä hän mahtaa "juuri nyt" tuumia.
Valokuvassa oleminen oli vakava juttu, ei sitä passannut naureskella! Risti löytyy tuostakin kuvasta, onneksi ei ole anopin päällä pilaamassa arvokasta kuvaa!
Niskavuoren Heta tuli minullekin ensimmäisenä mieleen. Minusta vanhat valokuvat jähmeine ilmeineen ovat siltikin ilmeekkäämpiä kuin nykyiset hymykuvat. Totisimmillaan ihminen on oman näköisensä, voi omata iloiset ilmeet luonnostaankin (paitsi passikuvassa ei) Ennen piti todella poseerata valokuvassa. Minun anoppini, joka ei ole kuvaamiseen tottunut tekee vieläkin niin, ottaa liinan päästään, suorii hiuksensa, sitten asento ja hyyyvin vakava ilme.
Mulla on ollut hyvä anoppi, hän elää vielä, täyttää pian 97v. Hän on mulle kuin toinen äiti, ja nyt ainoa, kun oma äitini on jo kuollut. Nyt vaan muisti tekee hänelle kepposia tosi paljon. Mutta nytkin oli mukanamme Kuopiossa, ja jaksoi puhua ja olla hereillä koko 5-6 tuntia, mitä matkaamme meni. Muut olivat väsyneitä tullessa, mutta mummo vaan jaksoi jutella! On se niin hieno ja ihana ihminen, munkin anoppini!
Harakka, kiitos kun kerroit anopistasi. Pian teillä ovat satavuotisjuhlat. Elämäänsä tyytyväinen vanhus on kyllä oikea lahja ja esikuva nuoremmilleen. Omakin anoppini sanoi olevansa minulle äiti, jota minulla ei enää ollut. Anoppini kuoli 98-vuotiaana, äitini 56-vuotiaana.
32 kommenttia:
Siinä on oikeen "Niskavuoren Heta". Asennetta löytyy. Mukava kuva :-D.
Vanhat kuvat ovat mielenkiintoisia. On harmi kun ei tiedä kyseisistä henkilöistä usein enempää kuin mitä kuvassa näkyy.
Silloin kun tämä kuva on otettu, se oli varmaan niin juhlallinen tilanne että olihan siinä pakko olla ilme peruslukemilla ja parhaat päällä.
Onpa ilmeikäs rouva :)
Saattaapa olla ollut todellinen johtaja talossaan.
Miniät laitettiin ennen kuriin ja ruotuun. Ainakin tuo kuvan täti on varmaan niin tehnyt, tuskin sinun anoppisi sentään. Eikä sinua ainakaan kukaan ole saanut onneksi mihinkään ruotuun :-)
Tuikea ilme voi johtua siitä, että tuohon aikaan piti valokuvassa pysytellä ehdottomasti paikallaan. Valotusajat olivat pidempiä kuin nykyään.Puku on hieno ja myssy ja käsineet. Suuritöisiä kaikki.
Maelka,
tuima on katsantonsa; irtoaisiko hymy jos pyytäisi häntä sanomaan 'muikku'?
Elämänkulkija,
niinpä, sääli ettemme hänen tarinaansa tiedä.
Jokaisen kansallisvelvollisuus olisi kirjoittaa omaelämäkerta, vaikka kuinka niukka, kunhan jotain. Oma elämä on niin kovin tuttu itselle - muttei jälkipolville.
savisuti,
kameran edessä ilme vakavoituu. Ettei vain kuvattavaksi antautuminen tarkoita sielunsa menettämistä, sitäkö hän miettii.
Hirlii,
ilmettä piisaa.
ps
Mikähän minua "vaivaa": aina kun kuvaa katson, alkaa naurattaa. Aika rohkea olin kun noin tuimaan sukuun antauduin:D. Tai ehkä kuvan rouva on aikansa lapsi.
aimarii,
kyllä, niin otaksun: ilmiselvää presidenttiainesta. Tai no joo, nykypresidentit hymyilevät vaan ei hän. Mutta omassa talossaan varmaankin pitänyt ohjat käsissään ja herrat nuhteessa ynnä lapset pilttuissaan.
Uuna,
jo vain tunnet minut. Kun anoppi antoi tämän valokuvan opiksi, iloksi, hyödyksi (jotta sukunsa esi-ihmiset tulisivat tutuiksi), kiitin kauniisti mutta nostin käteni suuni eteen ettei hymyni näkyisi :). Rouva tai emäntä tai kuka hän lieneekään on niin luonnollinen ja aito. Miksi muuten nykyajan kuvissa hymyillään niin paljon? Ettei vain ihmisiä vaivaisi linssiludetauti :D.
Famu falsetissa,
kiitos valaistuksesta :).
Juuri valotusajan vuoksiko ihmiset ovat 1800-luvun kuvissa suolapatsaita:).
Varmaan kuville tuli hintaakin. Ei ollut mahdollista ottaa uusiksi muuta kuin kalliilla rahalla.
Jos olisi ollut mahdollista ottaa tuohon aikaan värikuvia, näkisimme puvun värin. Kuuluivatko myssyt juhlapukuihin yleisesti?
Risti laitettiin "suruttomasti" valokuviin kuoleman merkiksi. Ei paljon ajateltu, että kuva siinä hiukan kärsii. Parempi kun olisi kuvan taakse riipustettu perustiedot: kuka, milloin, missä jne.
Ihana matriarkka :D Jännittävä kuva kaiken kaikkiaan. Tekisi todella mieli kuulla tuosta tilanteesta ja rouvan elämänhistoriasta.
Jopa on tuikeannäköinen täti. Mutta hieno on kostyymikin, joten taitaa olla ihan mahtirouva kyseessä. Ihana valokuva, kuitenkin. Vanhat mustavalkokuvat ovat dokumentteina omaa luokkaansa; 1970-luvun värikuvat ovat kaikki muuttuneet punaisiksi. Miten mahtaa käydä sähköiseen muotoon tallennettujen nykykuvien?
Oispa ne hoksanneet laittaa kuvan taakse nimen,harmi kun ei tunne henkilöä.
Upea puku vanhalla rouvalla !!!!
Mieletön ilme on kyllä tädillä, se on ollut sitä aikaa.
Hurja on ilme! Pikkuisen epäröin että klikkaanko suuremmaksi, mutta sitten annoin mennä -- ja iiiik, kannatti ;)
Risteillä ruksattiin meijänkin mummolassa kuolleiden kuvat...
Tuima ilme. Pitäähän anopilla olla arvovaltaa ja sitä saa helposti jämäkällä ilmeellä.
Sitä ei silloin ole naureskeltu kuvissa. Hieno kuva.
Ruska,
niinpä, voi kun tietäisin matriarkasta :) muutakin kuin sen, että anopin taannoin eläneestä sukulaisesta on kyse. Elämäntarinakurssilla meitä kovisteltiin kirjoittamaan valokuviin vähintäin kaksi asiaa jälkipolville tiedoksi: nimi ja syntymäaika (ja kuolinvuosi jos henkilö on vainaa). Paikkakuntakin valaisee.
Ina,
hyvän kysymyksen esität: miten käy sähköiseen muotoon tallennettujen kuvien. Ostin Petteri Järvisen kirjan Digiarkistointi - säilytä muistot ja tiedostot, mutta sen suhteen on käynyt niin kuin monien hyvien aikomusten: kirjan lukeminen on aloittamista vailla. Saati milloin ryhdyn tuumasta toimeen ja järjestän muistojen laatikkoni materiaalit toimivaksi arkistoksi.
Meilläkin on käynyt - ei kalvaten vaan - punastuen seitsemänkymmentäluvun valokuville. Värit ovat nuhjaisenpunervia. Kaksi vanhinta lasta ovat tuon ajan kuvissa päähenkilöjä. Dioja sentään ei aika ole kovin kaltoin kohdellut. Pitäisi diatkin skannata, kuvia on paljon.
flora,
niin, samaa suri anoppini (eläessään): ei tiennyt ko. kuvasta muuta kuin sukulaisuuden. Onkohan anopissa ja hänessä samaa näköä, hm... pitääpä tarkastella lähemmin, vertailla.
Nukke,
ehkäpä tuossa puvussa sopisi kätellä presidenttiä itsenäisyyspäiväjuhlissa, niin on leveä ja korea vallan - ja myssy täydentää koko "hökötyksen".
Taru,
minullakin oikein "jysähti" kun kuvan sain ja vanhan rouvan ilmeen näin. Mutta lieneekö huumorintajuni vallan outo, kun kuva on aina huvittanut. Jos päivä meinaa mennä synkäksi, otan hänet eteeni, katson tuikeisiin silmiinsä ja suunsa asentoon ja kas ihmettä, naamallani alkaa paistaa aurinko :).
Kutuharju,
hii ja haa, ihanaa, rohkenit klikata suureksi ja sait ruudun täydeltä häntä, tuntematonta emäntää, joka ei kameraa kumarra eikä suutaan muikista vaikka valokuvaaja kuinka anelisi: sano muikku, sano, sano.
Kun katselen tänäpänä vaikka kenen kuvia, firmojen henkilöstön, kiinteistövälittäjien, lasten luokkakuvia, poliitikkojen, lääkäreiden jne., ihmettelen mikä heitä kaikkia niin naurattaa. Jokainen hymyilee kuin viimeistä päivää. Tämän hymyannoksen nieltyäni otan anopin valokuvalahjan eteeni ja katson taas häntä... :). Tasapaino löytyy.
Totta puhuen itsekin loihdin kameran edessä hymyn naamalleni. Kuoleeko se heti kun kamera sammuu :D. Toivon: ei.
arleena,
niinpä, mitäpä virkaa naureskelevalla anopilla olisi :D. Menisi arvo ja valta sen siliän tien.
Zilga,
niinpä, eipä tullut mieleen keinovalossa keinohymy. Oltiin niin kuin ei oltaiskaan, naama peruslukemilla. Täytyypä oikein harrastaa tutkivaa kuvajournalismia: löydänkö yhtään valokuvaa 1800-luvulta missä henkilöillä olisi leveä hymy kasvoillaan.
Vanhmpieni kuva-albumissa oli noita rsitejä laitettu ihan keskelle kuvaa.
Olisiko kamera ollut tuolloin pelottava esine? Pikkusiskonikin pelkäsi hupun alle piiloutuvaa valokuvaajaa niin, että juoksi aina karkuun.
Enkeli haluaa sytyttää sinulle kynttilän ja laulaakin vielä :-)
Jopas on hieno kuva. Ilme kertoo kuvaustilanteen vakavuudesta. Ristit laitettiin ennen valokuviin pään päälle, nekin ovat ajan merkki.
Tomeran oloinen täti! Vaistomaisesti ryhdistyin ja laitoin ilmeeni peruslukemille, kun näin kuvan.
Ei ole ihme, jos miniää on pelottanut, kun noin kiukkusen näkösen anopin eteen joutuisi!
Mutta hienot vaatteet ovat hänellä, ja mahtoiko silloin olla vähän sellasta, ettei pahemmin nauraa saanutkaan valokuvassa...
Kyllä mieki pölökään tuota.
Liisa,
niin, ilme voi hyvinnii kertoa suuresta pelosta. Hupun alle piiloutuva räiskähtelevää valoa ilmoille sinkoava kameramies saattaa kauhistuttaa ketä vain, niin pientä ihmisen alkua kuin elämää jos minkinlaista kokenutta.
Uuna,
oi kiitos enkelistä:). Olen onnellinen. Toivon, että huomenna ehdin levittää 'ilosanomaa' eteenpäin. Mies on nyt sillä koneella (tekee joulukorttia lapsenlapsen taiteesta), millä pääsen kommentoimaan sinun ja eräiden muiden blogiystävien blogeihin. Hiihaa, taidan pyytää sattuman eli onnen enkeli Kultasiiven apuun, kenelle enkelin lähetän eteenpäin, sillä valinta on muuten minulle ylivoimainen. Mutta oi miten enkeli ilahduttaakaan. Kiitän.
tanssiva harmaa hiiri,
eikös ollut aika jännä 'muoti' merkata kuolinmerkki valokuviin? Kulttuuriantropologi voisi kertoa tästä enemmän. Miksi tämä oli niin tärkeää - ja yleistä?
Kaanon,
kiitos hauskasta kommentistasi :).
Minäkin kävin uudestaan vanhatädin tai -rouvan tai -emännän eteen, klikkasin suureksi ja kas kummaa, ryhdistäydyin ja vakavoiduin. Hetkeksi :).
Harakka,
millainen anoppi sinulla oli? Minun anoppini oli yliystävällinen: aina kiitteli ja sanoi olevansa onnellinen siitä että hänen poikansa nai minut. Olen anopin hyväksymisestä kiitollinen, vaikka koinkin että turhaan hän kehui, olen melkoisen tumpelo ollut pitkin ikääni. Monesti nostan katseeni ylös ja kiitän häntä. Yhtään pahaa sanaa ei sanonut minusta, monessa käytännön asiassa niin hölömöläisestä. Eikä teoriakaan ollut aina hallinnassa.
harmaa susj,
oi kiitos, pelätkäämme yhdessä valokuvan 'tätiä'. Millä hänet lepyttäisimme? Tarjotaanko tarinaa vai annetaanko hyvää suuhun pantavaa? Vai sanotaanko: olet hyvä näin, suupielet alaspäin :(
On se pelottava. Vanhaemäntä parhaimmillaan.
isopeikko,
niinpä. Ei ole aivan kukkahattutäti hän. Mutta on sentään suostunut kuvattavaksi, ehkä pitkin hampain tai yllätys, yllätys: iloaan sisällään pidättäen. Kuka keksii ajatusten lukukoneen, jolla voi lukea vanhojen valokuvien päähenkilöiden tuonaikaisia aatoksia. Mitä hän mahtaa "juuri nyt" tuumia.
Valokuvassa oleminen oli vakava juttu, ei sitä passannut naureskella!
Risti löytyy tuostakin kuvasta, onneksi ei ole anopin päällä pilaamassa arvokasta kuvaa!
marjukka,
niinpä; kuvaaminen ei tuohon aikaan ollut jokapäiväinen ilo ja huvi. Leikki oli kaukana, niin hymykin, kun tuli ikuistetuksi.
Aika erikoinen tapa on ollut piirtää risti valokuviin. Mitähän ja keitä se palvelee? Niin, onneksi tämä ristin piirtäjä on jättänyt kasvot rauhaan.
Niskavuoren Heta tuli minullekin ensimmäisenä mieleen.
Minusta vanhat valokuvat jähmeine ilmeineen ovat siltikin ilmeekkäämpiä kuin nykyiset hymykuvat. Totisimmillaan ihminen on oman näköisensä, voi omata iloiset ilmeet luonnostaankin (paitsi passikuvassa ei)
Ennen piti todella poseerata valokuvassa. Minun anoppini, joka ei ole kuvaamiseen tottunut tekee vieläkin niin, ottaa liinan päästään, suorii hiuksensa, sitten asento ja hyyyvin vakava ilme.
Sirokko,
totta, pitäisikö perustaa perusilmeisten valokuvien puolustamiseksi kansanliike. Tekohymykuviin leima päälle: hylätty. Anoppisi kaltaiset kuvat kelpaavat. Aidot ilmet talteen jälkipolville.
Ja hääkuvat etenkin uusiksi. Hymy pois. Avioliiton solmiminen on ollut ja tulisi olla tänäänkin vakava ja juhlallinen hetki. Ikuisuusprojekti?
Mulla on ollut hyvä anoppi, hän elää vielä, täyttää pian 97v.
Hän on mulle kuin toinen äiti, ja nyt ainoa, kun oma äitini on jo kuollut.
Nyt vaan muisti tekee hänelle kepposia tosi paljon. Mutta nytkin oli mukanamme Kuopiossa, ja jaksoi puhua ja olla hereillä koko 5-6 tuntia, mitä matkaamme meni.
Muut olivat väsyneitä tullessa, mutta mummo vaan jaksoi jutella!
On se niin hieno ja ihana ihminen, munkin anoppini!
Harakka,
kiitos kun kerroit anopistasi. Pian teillä ovat satavuotisjuhlat. Elämäänsä tyytyväinen vanhus on kyllä oikea lahja ja esikuva nuoremmilleen. Omakin anoppini sanoi olevansa minulle äiti, jota minulla ei enää ollut. Anoppini kuoli 98-vuotiaana, äitini 56-vuotiaana.
Lähetä kommentti