![[Image1.jpg]](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjje9l1J5Go7RPNGONqhv4XWyzB6YFBL2zD-Y1bSuTmYYBLlw_PYuCaW_HpDacPDSeJdygZsFAhZy0O4QERbkkcMhUPX0mkJmDM69XG1qbhMFCl8ABCUKFDDAIVR0SI9RCJY4JQD0AmwnY/s1600/Image1.jpg)
Uuna haastoi minut. Kiitos, ystävä!
Kirjoittajan helmi!
Kuinka ihminen kykenee antamaan itse itselleen helmen? Helmenkalastaja. Adalmiinan helmi. Helmenhohtoiset sanat ovat ihanat mutta että minä itse itselleni helmenä kirjoituksillani hohtaisin, ei, en voi - vai voinko. Käyn miettimään.
Kirjoitin helmen, niin minulle kerrottiin, kun olin yhdeksäntoistavuotias. En se minä ollut joka kirjoitti ylioppilasaineeni vuonna 1965 vaan sen kirjoitti hengityselimeni ja verenkiertoni: en voinut elää ilman kirjoittamista.
1965
Keväällä kuulin että ylioppilaslautakunta oli kirjoittanut opettajan antaman laudaturin perään kaksi plussaa joten sain äidinkielestä laudatur ++. Myöhemmin yritin saada aineeni luettavakseni koska mitään muuta en siitä muista kuin epätoivon ja toivon, elämän ja kuoleman ja lukisin ajatukseni mielelläni uudestaan, mutta sain kuulla, että aineet ylioppilaslautakunta tietyn ajan jälkeen on tuhonnut.
Joten kirjoittajan helmeä minulla ei ole tarjota.
Mutta jotta en jättäisi aivan tyhjän pantiksi tätä postaustani, haluan antaa linkin tarinaan, jonka kirjoitin kolmikymppisenä kun asuin Heidelbergissä vuosina 1976-78 ja aikaa oli enemmän kuin 24 h / vrk. Noukin Parveke-katkelman esille (ajanmukaistin viittaamalla nettiin) ja lähetin (nimerkillä Tuuli) Helsingin Sanomien kirjoittajapiiriin. Itse en siitä pidä, mutta annan silti fiktioyritelmäni tulla lymyilypaikastaan tänne esille. Sen kirjoittamisesta on aikaa yli kolmekymmentä vuotta. Tarina on pitkä ja synkkä (en jaksa itse lukea sitä edes läpi); ei siitä sen enempää. Sen jälkeen kun päätin, etten koskaan halua vangita tarinoitani kirjoihin ja kansiin, vapauduin laudatur plus plussista. Rimakauhua ei ole. Kaikki kukat kukkivat, linnut laulavat, niin rikkaruohot kuin ruisrääkät. Viihdyn paljailla kallioilla.
Nuorempana en tiennyt kuinka hauska on vanheta. Siellä odottavat tasannevuodet :). Tänään kirjoitan koska vereni kiertää ja minä elän. Ei sen kummempaa. Minulla on rauha kirjoittamiseni suhteen. Ja paljon valoa. En tavoittele mitään. En kirjoita käsikirjoituksia. Kunhan kirjoitan. Mitä milloinkin. Naurankin, itselleni. Nautin. Ja luen. Ja elän.
'Kynäni' on jokapäiväinen iloni. Tulkoon mitä tulee, improbaturia tai laudaturia, tönkkösuolattua tai luistelusoppaa, vakavaa tai humoristista, plussaa tai miinusta, pääasia etten koskaan niin kauan kuin elän, rakkauttani, kirjoittamista, hylkää. Kuu pysyy taivaalla, minä maan päällä. Olen silti oppinut lentämään, sillä suhtaudun itseeni kevyesti ja lempeästi lakipisteestä alas lasketellessani.
2010
Haastan Kutuharjun ja Simpukan.
27 kommenttia:
Kenties suuuuuren taiteen tekemiseen tarvitaan kosolti tuskaa ja turmioelämää, en tiedä. Minä pidän kovin blogisi postauksista jotka välittävät rauhaa, valoa ja kirjoittamisen nautintoa.
Sinulla on sanat ja lahja niiden käyttämiseen. Uskon että kirjoitat niin kauan kuin elät, se antaa sinulle siivet , ettet tunne tuolisi kovuutta, ja lukijalle kyvyn samaistua ja kulkea matkassa mukana. Kiitos Lastu!
Kun kirjoittamisesta nauttii ja on taito toteuttaa se mikä virtaa ajatuksina, syntyy itsen ja muiden iloksi koskettavaa tekstiä.
Luin pitkän novellisi. Koskettava. Tänä päivänä näitä jouluja on edelleen. Joulurauhakaan ei voita niitä viettejä jotka kuljettavat epäinhimmilliseen käyttäytymiseen.
Hyvää jatkoa sinulle Lastu.
On suuri onni, että meillä on internet ja tämä Blogistan(ia). Muutenhan helmesi jäisivät tuntemattomiksi, kun et kerran niitä ole aikonut julkaista.
Oma ylioppilasaineeni julkaistiin aikanaan paikallislehdessä (oli tapana julkaista kaikki laudaturaineet, varmaan opettaja oli antanut lehdelle kopiot aineista). Äitini oli ottanut leikkeen talteen, ja nyt se on minulla. Onneksi. Minä en niin ihmeellistä ainetta saanut aikaiseksi, mutta onhan hauska nähdä, kuinka viisas olin silloin. Kirjoitin vapaudesta ja vastuusta nuoren ihmisen elämässä. Enpä sen jälkeen ole ollut yhtä viisas.
Kun helmistä puhutaan, niin minä ainakin löydän jatkuvasti helmiä kirjoituksistasi. Niitä on eri näköisiä, mutta eräät niistä ovat erityisesti lemppareitani. Muutaman sellaisen näin äsken novellissasi. Kiitos niistä Lastu =)
Muuten, mielelläni kuulisin lisää Outin elämästä.
Kylläpä kirvoitit ylioppilasainemuisteloja. Minäkin vuodatin sieluni aineeseen "Taivas ja helvetti", tavoitteenani oli tosin ollut koko yhteiskouluajan saada stipendi parhaasta ylioppilasaineesta ja tuolla sen sain, siitä lyijykynäsuherruksestani opettajani sitten kokosi aineeni paikallislehteen julkaistavaksi - lehti kun sen stipendinkin myönsi. Mutta ei opettajani osannut sitä ainettani ihan oikein koota, harmitti vietävästi, puhtaaksikirjoitusvaiheessa sitä vielä hioin.
Olet sielultasi niin kirjoittaja kun vain voi olla.
Helmikirjoittaja sanoisin vielä, jonka kirjoituksia on nautinnollista tulla lukemaan.
Myös minä kirjoitin aikanani aineesta ällän ja olen harmitellut samaa, ettei sitä ole kopiona minulla. En edes muista, mistä kirjoitin.
Minulla on ylioppilasaineaika paljon lähempänä kuin teillä muilla, vaikka olen vanha. Pääsin iltalukiosta ylioppilaaksi vuonna 1998, joten muistan tosi hyvin, ettei aineesta muista mitään. Sitä kirjoittaa niin kiihkeästi ja innoissaan, poimii sanoja jostain syvältä, ei niitä myöhemmin enää löydä.
Sinulla oli aihe vielä sellainen, että se tempaisi mukaansa ja sait purettua siihen kaiken järkytyksen ja murheen. Kirjoitit aidosti ja siis parasta.
Novellisi on selviytymistarina, naisen itsensä löytäminen ja kokonaisuudessaan helmi, vaikka onkin rankkaa luettavaa. Ja juuri jouluna pitäisi kaikilla olla rauha, mutta eihän niin ole vieläkään; yhä moni äiti ja lapsi joutuu pakenemaan ulos, ja täällä Suomessa jopa hankeen.
Viisaasti ajattelet kirjoittamisesta. Kyllä minusta tuntuu samalta, että parasta on vain kirjoittaa ja maalata omaksi ilokseen, täällä blogimaailmassa kannattaa näyttää, mutta muu julkaisu tuo turhia paineita ja jännitystä. Ei minusta ole kiertelemään kirjakaupoissa esittelemässä tekstejäni, se aika on ohi, jolloin olisin siitä nauttinut. Näyttelyt täyttivät sen aukon ja nyt ei ole sitä reikää enää :-)
Kiitos että otit haasteen vastaan, tämä oli kaikinpuolin mielenkiintoinen vastaus ja oikea helmi ajatuksineen.
Luin novellisi. Tarina oli erittäin uskottava. Sinulla on kertomisen taito joka tempaa mukaansa. On ilo lukea postauksiasi täällä blogissasi. Ne ovat helmiä meille lukijoillesi. Arjen iloja, mielen keventäjiä. Kiitos, kun tarinoit meille.
kirjoitat niin kauniisti, elävästi, sielua hipoen..
Joskus suuret tunteet antavat valtavan ilmaisuvoiman ja luovuuden käyttöömme..kun olemme vereslihalla, auki ja kläsnä siinä hetkessä ja itsessämme, ilmaisumme on todellista, syvältä sisästämme luotaavaa...
Jos joku osaa kirjoittaa hyvin, niin se olet sinä!
Niin monet kirjoituksesi olen täällä blogissasi lukenut ja aina niiden sisältöä ja hienoa mukaansa tempoavaa kirjoitusta ihaillut.
Sanonut ääneenikin, että voi jukrat, kyllä Lastulla on sana hallussa!
Novelli oli todella surullinen tarina, ja monelle jouluisin vieläkin totta.
Kiitos Lastu kaikista kirjoituksistasi!
Kyllä näistä postauksistasi saisi aikamoisen helminauhan.
Monissa sävyissä kuultavan, kirkkaan ja himmeän hohtoisen.
Hieno novelli!
Muistelot palauttavat muistoja. Oma ylioppilasaineeni oli fiasko. Lukiossa melkein kaikki minun aineeni luettiin ääneen. Minulla oli ja on edelleen liian vilkas mielikuvitus. Kirjoituksissa kirjoitin jostain kummasta syystä suoraan mustekynällä, oliko se täytekynä vai kuulakärkikynä, en muista. Kahdessa tunnissa oli yksi kirjoitus valmis. Päätin tehdä toisen. Sitä kirjoitin lyijykynällä ja muokkasi ja muokkasin ja lopulta kirjoitin sen puhtaaksi ja jätin kaikki paperini kirjoitusten valvojalle. Ensimmäisen kirjoitukseni päälle vedin henkselit. Pääsin läpi, mutta todistuksessa äidinkielen numero tippui kympistä ysiin. Äidinkielenopettaja sanoi, että henkesit saanut kirjoitus olisi ollut selvä laudatur. Olisi kannattanut toimia intuition varassa.
Suolletaan myö vuan savvoo niiettä kielj kiehuu.
Kiitos haasteesta. Simpukan kuorta hieman raotan helmeä etsiäkseni.
Sinulla on sana hallussa ja punot loputonta helminauhaa täällä blogistaniassa. Kirjoittamisen ilo paistaa jokaisesta tekstistäsi. Mikä mielen rauha ja vapaus kun voi kirjoittaa mitä haluaa mistä haluaa ilman paineita ja pyrkimyksiä.
Kävin lukemassa myös Outin tarinan,surullista todellisuutta monelle. Kyllä siitä olisi ollut kirjaksi asti jos haluaisi sellaisia paineita itselleen ottaa,työtähän se on kirjan kirjoittaminen.
MK ja Sirokko sen jo sanoivatkin. Helminauha tämä blogisi on. Sitäkin ajattelen, että helmet syntyvät hiekkajyvästä ajallaan, kerros kerrokselta.
Demetrius,
niin, sanotaan, että pitää elää tietynlainen elämä, että voi kirjoittaa. Kiitos sanoistasi.
Kaanon,
mukava retkeillä blogireessä, sanan säilä muassaan. Yhdessä. Vuorovaikutuksessa. Kiitos - ja kiitos itsellesi.
arleena,
tässä bloggailussa onkin niin vapauttavaa juuri se, ettei tarvitse esittää mitään, ei pyrkiä johonkin, ei pyöritellä pakkopullia, vaan saa antaa ajatusten virrata luonnostaan.
Outin tarina tuossa vuosikymmenten takaisessa romaaniyritelmässä on raskas sisällöltään ja raskas myös lukea ruudulta. (Itse en sitä enää tohdi lukea. Toisaalta, sen kirjoittamisesta on niin kauan aikaa, että olen siitä vieraantunut... ja jos lukisin, lukisin ulkopuolisen silmin.) Alkoholismi on kamala sairaus. Ja jos siihen liittyy aggressiivisuutta, tuloksena voi olla ties mitä katastrofeja.
Obeesia,
onneksi olkoon laudaturin aineestasi! Olen iloinen, että äitisi on sen pelastanut jälkipolville luettavaksi. Lukisinpa mielelläni minäkin, vaikka blogissasi.
”Kirjoitin vapaudesta ja vastuusta nuoren ihmisen elämässä. Enpä sen jälkeen ole ollut yhtä viisas”, kerrot.
Noin juuri minulle on käynyt. Nuorena minua raastoi elämän ja maailman epäoikeudenmukaisuus ja taistelin paremman maailman puolesta; tiesin mitä hain. Tänään en ole kyynistynyt, mutta paljosta vastausten etsimisestä luopunut – silti toivoa menettämättä. Joillakin sananlaskuilla ratsastan eteenpäin ja eräs niistä kuuluu : torstai on toivoa täynnä :)
Ruska,
Outin elämästä kirjoitin parisataa sivua tuona Saksan aikana. Lapset lähtivät kouluihinsa, mies tutkimuksiinsa, ja minä annoin sen aikaa sähkökirjoituskoneen laulaa. Voi olla, että annan linkin käsiksen muihin lukuihin jossain vaiheessa. Kiitos mielenkiinnosta.
Leen@,
sinullakin moraalis-eettinen, elämänkatsomuksellinen ylioppilasaine! Olemme ilmeisesti pohtijoita luonteeltamme. Onneksi olkoon laudaturista ja stipendistä. Mitä stipendirahalla ostit?
Niin, tuohon aikaan kirjoitimme ylioppilasaineet ensin lyijykynällä, sitten puhtaaksi musteella. Miten lie tänään? -Olisi ollut hyvä, että olisit saanut itse koota lehteä varten oman aineesi. Tai opettaja pyytänyt kopion ylioppilasaineestasi. Näin se olisi ollut kokonaan 'sinunnäköisesi', oma.
Aimarii,
onneksi olkoon laudaturaineestasi! Niin, eikös ole harmi, ettei noita kirjoituksia säilytetä. Tunnistaisitko oman tekstisi jos saisit yo-aineesi luettavaksesi esim. sadan aineen joukosta?
Uuna,
kiitos.
Totta, joskus sitä kirjoittaa niin ettei näe, ei kuule muuta kuin sanojen vietin ja kohinan ja se on menoa se. ”Vie sie mie vikisen” on sanonta joka sopii paitsi ihmisiin myös kirjoittajiin. Niin, tai eihän tarinoitsimiselle antautuminen vikisemistä ole vaan väistämätön purkaus, ilo silloinkin, kun aihe on ankea.
Sinulla on sekä kuvallinen että sanallinen lahjakkuus omanasi. Onneksi blogimaailma suo ”näyttelytilan”, esillepanomahdollisuuden sekä sanoille että kuville.
Koska toimin työvuoteni kustantamossa (tietokirjaosastolla), näin kirjamaailman hehkun ja pettymykset, tuskan ja riemun. Moni kirjailija joutuu nykyään toimimaan töittensä markkinoijana. Joku ehkä siitä nauttii, toinen ei. Itse kuuluisin jälkimmäiseen kastiin – mutta onneksi ei tarvitse sitä miettiä edes teoriassa, sillä en tarjoa kirjoituksiani kustannettavaksi. Näin on minun kohdallani hyvä.
Silti kirja on aina kirja. Ehyt syliin otettava, omiin mielenmaisemiin sukeltava. Jokainen kirjoittaja valitsee oman tiensä myös julkaisukanavansa suhteen.
Famu falsetissa,
kiitos.
Onneksi Outi-tarinan realismi on tänä päivänä hänen osaltaan menneisyyttä. Mukava kuulla että luet mielelläsi. Ja samat sanat sinulle :).
hanne,
kiitos.
Niin, nuoruudessa tunteet ovat samalla kertaa syvällä ja pinnalla. Kuohuvat. Kaaos on syytä ottaa haltuun ja saada mieltä elämän mielettömyyteen. Jotain rauhaa tuossa yo-aineessa hain. Selviytymistä. Elämä on joskus ankara. Silloin on syytä pysähtyä – miettimään, kirjoittamaan.
Harakka,
kiitos.
Jokainen ansaitsisi joulun jossa on kaukana vaino, riita. Kun se unelma toteutuisi, niin joulurauha olisi täyttä totta.
Sinulle sanon niin kuin kaikille blogiystäville: kiitos itsellenne ihanista postauksistanne.
Mk,
kiitos kun luit Outin tarinan. Kun tänne syntyy, ei tiedä, millaisen elämänkohtalon osakseen saa. Sitten kun elämä etenee, on välillä mentävä luolaansa ja tehtävä kuin luolaihmiset: tartuttava ”siveltimeen” ja vietävä tuska ja riemu ulos itsestä. Eletty on. Koettu on. Eletään eteenpäin.
Sananjalka,
niinpä, muistoista muistoon käy bloggaajien tie :).
Vai niin sinulle ylioppilasaineen suhteen kävi. Harmitti varmasti ja paljon että menit henkseleillä mitätöimään varman laudaturisi. Ennen vanhaan niin moni asia oli kerrasta poikki. Ei ollut kirjoitusvälineenä tietokonetta missä tekstiä voi korjailla loputtomiin. Mitenkähän paljon bloggailisimme jos käytössä olisi muuten uusi teknologia mutta kirjottaisimme 'ruudulle' yhä mustekynällä.
Intuitio on viisas. Miksi lapsen nimeksi ei voisi antaa Intuitio. Se olisi hieno nimi.
”Suolletaan myö savvoo että kielj kiehuu.” Voe tokkiisa, nyt nykäsit ni että solomu aakes. Montako päevee siitä jo on ku Kuopijon viime käenniltä jätin, ilimanko nenä vuotaa ja silimät on punaset. Ettei vuan oes piässy livahtammaan Savon ja savon murteen ikävä siskuntiin. Käötiin asuntonäettelyissä ja onhan nuita. Yhestä ikkunasta oes suora sihti Lutikkalinnaan. Tiijjätkö missee se on? Ja toesesta ikkunasta näkkyy Kuopijion vankila. Ei ostettuna. Että semmosta. Ja mualaespaekat on kahtomata tykkänää näeillä tuuljviireillä. Mutta ohan tässä aekoo.
Simpukka,
kiva ja kiitos kun otat haasteen vastaan. Odotan innolla, mitä saamamme pitää. Hyvää, sen tiedän, mutta mistä mahdat kertoa, enpäs vielä tiedäkään.
Sirokko,
sanos muuta, mielenrauhaa on kirjoittaa ihan mitä lystää. Ei tarvitse ajatella, meneekö teksti julkaisijan neulansilmästä läpi... eikä takuulla menisikään, on sen verran mm. pittuutta ja levveyttä kun en malta lopettaa vaikka kuinka stop-merkkiä liehutettaisiin. Lyhytproosa – mitä se on :) Ei ainakaan tätä. No, voin joskus koettaa itseni kiusaksi yrittää olla lyhytsanainen. Pitäähän sitä rajoja kokeilla, minunkin, jonka sanataikina ei millään meinaa mahtua sitruunamuffinssivuokiin kun on niin paljon juteltavaa ja ihmeteltävää.
mm,
kiitos!
Niinpä, helmethän ovat ex-hiekkaa. Ajatella miten lohdullista. Eivät helmet olekaan koreilua eikä ylpistelyä, vaan saaren hiekkaa, johon voi painaa paljaan jalkapohjansa. Syntyy jälki. Ja luonto hoitaa helmensä, itsestään, yrittämättä. Antaa vain hiekan sataa ja kerrostua. Kiitos!
Parveke on jotain sellaista, että siihen ei ole mitään lisättävää. Koskettava. En kykene sanomaan mitään muuta.
Suurkiitos, luotat minuun liikaa kun annat näin vaativan tehtävän, Lastu. Minulla ei ole helmiä, ei edes yhtä, mutta otan haasteen vastaan ja kerron vaikka siitä mikä helmi on, minulle...
Kutuharju,
haastevastaustasi odotan kaikki aistit viritettynä. Sanasi laukaisevat mielihyväkeskukseni.
Rankka tarina. Olisin toivonut, että parveke olisi antanut Outille vastauksia ja eväitä lähteä muuttamaan tilannettaan. Nyt hän lähti pakoon ja löysi toki pienen lohdun tsekkimummosta, mutta lähtikö hän taas ajelehtimaan. Mutta kun kyse onkin romaanin käsikirjoituksesta eikä novellista, niin ehkä toivoa kuitenkin tulossa. Toivoisin Outille voimia ja onnellista loppuelämää.
Kirjoitat hyvin - ehkä liiankin hyvin, koska Outin tilanne jäi minua surettamaan.
Ina,
tavoitat erään ytimen: Outi on ajopuu, voimakas kenties sisältä mutta tahdoton ulkoa. Hän antaa satuttaa itseään. Toivo ja käännös eivät voi tulla tsekkimummon kautta vaan Outin itsensä on kyettävä kääntämään elämänsä kulku uusille urille. Se onnistuuko hän siinä, on varsinainen kliimaks tai katharsis - elämänpituisine haavoineen ja niiden paikkauksineen. Arpeutumista - sitäkö elämä myös on.
Kiitos kommentistasi. Ja siitä että jaksoit lukea ruudulta pitkän tarinan. Pitäkäämme toivoa yllä.
Enpä muuten yhtään muista miten stipendini käytin. Ehkä talletin ihan vain opiskeluaikaa varten, tai käytin kesän aikana, pääsykoematkoihin ynnä muuhun.
Juuri eilen tavattiin opiskeluaikaisen ystävän kanssa ja järkytykseksemme huomasimme miten moni asia on hämärän peitossa. peismmekö pyykit opiskeluaikan itse vai kuljetimmeko kotiin? Missä meistä kukin asui minäkin vuonna, ei kahdenkaan ihmisen voimin kaikki valjennut. Tärkeimmät kyllä muistaa!
Leen@,
muisti on kyllä metka. Miksi muistaa tietyt tapahtumat ja tunteet, jotkut painuvat unohduksiin eikä niitä saa ongituksi esille vaikka kuinka olisi myöhemmin tahtoa muistaa myös arkiset yksityiskohdat.
Tuo pyykinpesu opiskeluajaltasi on vinkeä testi. En minäkään muista yhtään! Oliko meillä pesukone... Asuimme aluksi, me kolme siskosta, samassa opiskelijaboxissa. Pitänee taas kääntyä heidän puoleensa ja kysellä :).
Ehkä tämä kertoo siitä, että sekä sinä että minä pidimme monia muita elämämme asioita pyykinpesua tärkeämpinä ja siksi emme painaneet aivojemme muistikeskuksessa 'tallenna'-nappia?
Hei, sähläsin edellisen kommentin kanssa mutta tässä se tulee korjattuna:
Minäkin kirjoitin ylioppilaaksi vasta aikuisiällä, 2002. Äidinkieli on aina ollut se tärkein aine koulussa ja olen aina ahminut kaiken mitä opettajat ovat aiheesta opettaneet. Meillä luettiin jo lapsuudenkodissa niin paljon että muistan kansakoulun ekaluokan opettajan kysyneen asiasta koska kuulemma sanavarastoni oli merkittävästi laajempi kuin muilla ikäisilläni. Muistan olleeni siitä erityisen ylpeä:)
Isäni on kirjoittanut koko elämänsä ja osa on julkaistukin, nyt minun tehtäväni olis editoida hänen viimeiseksi jäänyt käsikirjoituksensa mutten vielä ole kyennyt lukemaan sitä. Sieltä minunkin kirjoittamisen tarve on varmasti periytynyt ja rakkaus suomen kieleen ja kirjallisuuteen.
Ylioppilasaineeni kirjoitin (2001 keväällä)hurmiossa kuten aina mutta tällä kertaa vielä toisen, syvemmän tunteen vallassa: olin juuri toivottomasti rakastunut ja aloittanut seurustelemaan nykyisen ex-puolisoni kanssa kahta viikkoa aiemmin. Muistan kun kynä lensi enkä jännittänyt yhtään. Luokkakaveri oli ihmetellyt kun hymyilin itsekseni hurmaantuneena ja nuuskutin paitaa joka oli päälläni(se oli puolisoni paita) ja kirjoitin vimmatusti. En edes muista aihetta mutta kirjoitin sen kertaistumalta mustekynällä ja arvosanaksi sain sen laudaturin, ainoani. Olen myöskin haluakas saamaan kopion itselleni, aivan niikuin englannin ja ruotsin aineesta, mutta ne maksavat enkä ole saanut säästetyksi niihin. Toisaalta, ehkä kaikkea ei tarvitse säilyttää kirjoitetussa muodossa, muistoissani se aine pysyy aina tärkeänä ja hyvänä:)
Luin Parveke-novellisi ja tykkäsin vaikka aihe olikin rankka ja kirvoitti kyyneleen jos toisenkin. Olen herkkä aiheelle, seurasin useita vuosia rakkaan ystäväni tietä samankaltaisessa perhehelvetissä kunnes autoin hänet pois pahoinpitelevän kumppaninsa luota ja lapset suojaan. Nykyisin hän on uusissa naimisissa, nuo lapset jo aikuisia ja ystävälläni uuden kumppaninsa kanssa kolme hurmaavaa lasta. Ja liitto on onnellinen, ilman väkivaltaa tällä kertaa.
Helmi olet sinä itsekin Lastu, pysy sellaisena kuin olet!
Salka,
onpa mielenkiintoista kuulla, että isäsi on kirjailija! Ja hänen elämänsä jatkuu hänen kirjoituksissaan.
Kirjoittaminen on silloin kun se parasta on, tunnetila, intohimo, niin uskon. Vaikka elämä toisi ex-asioita, kirjoittamisen hurma on puolellasi. Murtumaton silta kannattelee kulkijaa tulevaisuuteen.
Lähetä kommentti