Hmm, olen ollut teillä tietymättömillä – tai paremmin sanottuna tietoisesti siellä missä mielen- ja luonnonrauha asustaa – pitemmän tovin kuin alun perin aikomus oli, mutta minkäs 'pieni ihminen' (hm, hm, taas hmhmhmmyttelen) saaren vetovoimalle voi. Kun olisi pitänyt palata mantereelle, jalka liimautui saaren rantaan niin lujasti, että vaikka sitä kuinka komensin: nouse, nouse, astu veneeseen, ei töppönen liikahtanutkaan vaan totteli toista ääntä, sielun pohjalta nousevaa ikiaikaista halua heittäytyä saarivietin valtaan.
Vene irtaantuu rannasta, mies huikkaa: tule, tule jo. Airo sukeltaa veden pinnan alle ja saa aikaan pyörteen: veden hymykuopan. "Unohdan" kahlaamisen taidon. Syöksyn päistikkaa veteen, uin veneen luo, tartun sen kokkaan kaksin käsin ja nauran niin kuin luonto nauraa voi kun se kohtaa rakastajansa. Pyörähdän veneeseen ja istuudun soutajan paikalle. Mies siirtyy pää kuhisten kysymysmerkkejä perätuhdolle. Käännän kokan takaisin saarta päin ja soudan ainoaan oikeaan suuntaan.
Saaressa täytyn taivaalla, maalla ja vedellä: luonnosta, jota rakastan ja miehestä jota rakastan. Hän vuoroin pudistelee päätään, vuoroin nyökkäilee, sillä hän ymmärtää minua silloinkin kun ei ymmärrä. Kevätkesä 2010 on vain kerran elämässämme. Muuttotavarat eivät minnekään karkaa.
Vedän veneen hiekkarannalle ja opettelen laulamaan kuin peippo, töräyttämään torvea kuin joutsen, sukeltamaan kuin silkkiuikku, hoivaamaan koivuntaimia kuin lapseensa hurahtanut, rakastunut äiti. Tuulessa heijaava vastapuhjennut koivunlehti kohtaa katseeni, kunnioitukseni ja ihailuni. Käki kukahtelee.
Istuudun rannalle ja otan kuvan maisemasta jota olen kaivannut siitä lähtien kun yhdentoista vanhana tämän saaren rannan jouduin jättämään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää tuleman, sanotaan hautajaisissa. Muutan sanonnan elämäksi: saaresta sinä olet tullut ja saareen pitää sinun palaaman.
En tiedä kuinka kauan olen istunut rannalla sillä kelloni viisarit ovat auringon säteessä ja kuun hopeassa. Muuta ajankulun mittaria en tarvitse. Haukotellen hivuttaudun rantapolkua pitkin mökkiin, missä räsymatto ottaa ystävällisesti vastaan lämpimät paljaat varpaat ja mies onnellisen vaimonsa kaulalle kietoutuvat käsivarret, nirvanan.
Käynnistän hengityslaitteen. Uniturboni pitää kurkkuni auki jotta ilma pääsee esteettä kuljettamaan happea keuhkoihin ja verisuonistoon. Yö lataa saaren 'tyttöä' tunti tunnilta uuteen aamuun... Äkkiä luonnonrauhan rikkoo huuto joka lähtee suustani. Kiskaisen unilaitteen kasvomaskin naamaltani, istun sängyssä ja kaivan korvaani, mikä, mikä, mikä siellä on. Äh, tämä:
Voimasana-prkl jota säästeliäästi - mutta kun tarvis on - säälittä käytän, on nyt tarpeen. Luokittelen tietyt sanat atavistisiksi selkäydinsanoiksi. Kukaan ei määritelmääni ymmärrä mutta minulle riittää että itse tiedän mitä ne ovat. Kaivan tuon selkäydinsanan avulla esiin luonnonrakkauteni ja rohkeuteni rippeet. Houkuttelen tukkimiehen täin pyyhkeeseen, annan sille peruutuskäskyn ja kannan nyyttini mökin tuvan poikki ovelle. Tämä olento ei ole mikään lepatteleva perhonen vaan paikallaan pysyvä jössikkä: se suostuu muitta mutkitta päätökseeni palauttaa luontoon kuuluva luontoon. Onko ihminen ja ihmisen korva osa luontoa, se kysyy ja vastaan sille: rajansa kaikella. Se tyytyy rajakeppeihini ja köpöttelee pihapolkua pitkin mökistä poispäin ties minne.
Linnut jatkavat liverryksiään, nouseva aamu värittää taivasta kohti hellepäivää, ja minä, pieni ihminen, laitan unilaitteen jälleen surraamaan. Tartun miehen käteen - hän ei havahtunut aamuyön touhuihini lainkaan: sormuksemme helähtävät kuin tiu'ut osuessaan toisiaan vasten ja sormemme puristuvat turvaisasti yhteen.
* * *
Palaamme saarelta muuttopuuhiin kaupunkiin ja kurkistan nettiin. Tytär on kohdannut Australian kotinsa parvekkeella ihmehiipparin joka käy syömässä hänen persiljansa. Kännykkäkamerallaan hän tavoitti kaverin itse teossa. -Olen oppinut luonnosta taas paljon. Tiedän, että tukkimiehen täi voi yöllä kömpiä korvaan ja että possumit rakastavat persiljaa. Odotan jännittyneenä, mitä ihmeitä luonto seuraavaksi tarjoaa.
22 kommenttia:
Olipa lämmin, ihana kertomus. Tarinasta kuultaa rakkaus ja sydämesi on onnesta täys.
Mutta se tukkimiehen täi, ihan pustatti kun ajatteli, että korvaan kömpi, hyi olkoon.
Kiitos kauniista kertomuksesta.
No voe hurja, miten ravistelitkaan kirjoituksellasi. Mieletöntä autuaallista saarionnea ja sitten kontrasteja. Lopuksi opossumin hurjat silmät sekoittuivat täydelliseen järvinäkymään. Aikamoisia sukelluksia. Mutta sinun uudelleenrantautumisesi oli ihan parhautta :D Ihana elävä Lastu =)
No huhuhuh ja voe tokkiisa!!
Sinä pyörität lukijaa ilossa ja autuudessa ja sitten välität karmaisevan kokemuksen eteenpäin :-o
Onneksi ei ollut papintappaja. Kun olin pieni tyttö, kerrottiin aina juttua siitä miten jokin tällainen otus meni papin korvaan ja siihen se raukka kuoli. Siis molemmat, mutta onneksi sinä selvisit ja pääsit vielä kertomaan meillekin.
Kun kesä ja saari hellii, ei kannata lähteä yhtään mihinkään, vaikka kuinka monta laatikkoa odottaisi. Antaa niiden valittaa itsekseen aikansa, kyllä se siitä sitten.
Kun olet kiireimmät hommat tehnyt, käyhän Uuna's-blogissa katsomassa, mitä järkyttävää minä olen tehnyt :-D))
Luonnon helmassa ja sen kauneudessa on hyvä olla. Eipä sieltä pois haluaisi.
Vuosi vuodelta tämä rakkaus ja kiintymys lujittuu. Luonto antaa, se ei ota.
Kiitos, että sain olla mukana sukelluksessa.
nauran niin kuin luonto nauraa voi kun se kohtaa rakastajansa
Vau. Salomon luritukset kalpenevat korkeaveisusi rinnalla, rakkauslaulun saarelle jossa mielen- ja luononrauha asustaa. Tukkimiehen täikin kysyy kysymyksen, suuren kuin elämä: "Onko ihminen luontoa?"
Hurmaava sukellus täyteen ja täydelliseen elämään.
Ainahan siihen kuuluu pieni piikkikin, vaikka sitten vain korvassa.
Nautinnollista kesää!
Misseepä sitä immeine outtamattoman kuumina kevvään päevinä nii ossois lötköttöö ku suaren sylleilyssä ja kyökkikaverin kaenalossa. Nyt sitte alotettaa outtamaa, että millonka se kesä sitte ihan oekeesti tulloo. Helepompoo se muuttokii on ku ej ou liian lämmintä.
Ihanaa, että maltoit kuitenkin vähän tulla meillekin onnestasi kertomaan. Pääsimme mukaan saareen, pieneksi toviksi, muutamaksi tunnelmaksi.
Hali sinulle Lastu, ja oikein suloista kesää saaren, ja kultasi kainalossa!♥
Tuo maisema ja tuo kertomus, en voi sanoa kuin että ymmärrän täysin. Ei siis tarvitse pyytää anteeksi "luikkimista" niin olisin itsekin tehnyt.
Tänä vuonna kevät antoi parastaan: meillä ei ole vielä koskaan täällä asumiseni aikana olleet koivut täydessä lehdessä ennen juhannusta. Sen pari viikkoa jonka sitä ihanuutta kesti asuimme mekin lähestulkoon ulkona.
Sitäpaitsi koti pysyy ihanan siistinä kun kypsentää ja syö ruoat "kesäkeittiössä" ü
Ps. "Kyllä taas ilmoittelen, missä asustelemme ja millaisia taloja ja koteja käymme Savonmualla kahtelemassa. Tästä tulloo hupia, toevon mukkaan."
Tuo alkoi itseäkin naurattaa. Onneksi kodinetsintääkään ei tarvitse tehdä kulmatkurtussa ü
Täyteläistä elämää, elävästi, ihanasti kerrottuna. Ihme että maltatkin sieltä välillä poistua. Iloksemme kuitenkin pistäydyt kertomassa, niin, ja tapaamassa tytärtä maailman toisella puolella!
Siellä tuntui melkein peikkometsältä, onko se kodin tunne?
Voi miten ihana tarina taas kerran! Täältä tietää aina löytävänsä elämänilon makuisen kokemuksen (oman tai kenties keksityn - ihan sama - aitoa iloa yhtä kaikki). Se että tukkimiehen täi sukeltaa korvaan, on minulle täysin uusi tieto, samoin kuin persiljaa napsiva possumi -- 'possumi' kuulostaa pikku possulta :D
Kiitos (todesta) iltasadusta :)
Pehmyt piirto,
kiitos.
Onnea saaressa on melkein täyslastillinen, muttei niin hyvää ettei jotain inhaakin. Vietin tuolla samaisella saarella lapsena kaikki kesät ja heräsin joskus yöllä kun sarvijaakko tipahti katosta kasvoilleni. Kumpi lie järisyttävämpi kokemus: sarvijaakko naamalla vai tukkimiehentäi korvassa.
Ruska,
niin, ja kun pääsee maistamaan saaren autuutta, olo täällä kaupungissa on yhtä kittuuttamista. Mitä on tämä tuska mikä syvänalassa korventaa? No sitä että on väärässä paikassa väärään aikaan. Aika aikaa kutakin: onneksi kesä soudattaa kaipaajat, niin sinut kuin minut, saareen.
Uuna,
papintappaja onkin aikamoinen otus jos hengenlähtö on molemmilla, niin papilla kuin ötökällä, tuloksena kohtaamisesta. Hui, ei ihme että olet pikkuisena moista tarinaa kauhistellut. Sinänsä ihastelen kekseliäitä nimiä niin kasveilla, linnuilla, hyönteisillä. Biologit vai ketkä lie nimien takana ovat, ovat runollista väkeä :).
Niin, minnekäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Ai juu, olemme luvanneet että kotimme ostajat saavat muuttaa sisään kesäkuun puolivälissä. Pitänee jatkaa pakkaamista eikä ollenkaan ajatella saarta :). Tai ihan vähän, kun en itselleni mitään mahda.
Sinun blogissasi olikin oman taukoni jälkeen ihastuttavia elämyksiä:).
arleena,
kiitos kun tulit kanssani sukeltelemaan. Luonto on Elämys isolla E:llä.
Demetrius,
kiitos. Juu, kyllä luonto laulattaa ja keinuttaa lastua, ja jotten vallan pakahdu, aukaisen ikkunan ja annan sanojen virrata vappaasti, mitäpä niitä pidättelemään. Tukkimiehen täin kysymyksen edessä ihminen vuoroin kalpenee, vuoroin punastuu.
Mk,
niin, kauneimmankin saaren ”alla” piilee piikki pistävä.
Asiasta toiseen – vai ytimeen:
Vastarannalta souteli sukulaismies ja jutteli ”mukavia”. Sanoi kuitenkin kun ympärilleen katseli ja risukasamme näki: ”Uskon helevettiin, se on tässä.” Kyllä minua nauratti, risumummoa, risulinnun yrittänyttä.
Kaunista kesää myös sinulle!
Sananjalaka,
sanos muuta, lötkötystä parempoo hommoo en tiijjäkkää. Kaekk kiireet on pahasta, hissukseen jos jottaein tekköö, se suattaa männä kontrollikeskuksen läpi, mutta jonnii joutavalle hötkeltämiselle pittää antoo piu paut. Onhan sitä mahottomasti hommoo siinäe ku kahteloo mitenkä taevaan värit muuttuu. Ohan se värjpaletti suatav silimille ja istuettava mielen pohjalle. Niin tuumoon. Vuan nyt pitäs pakata. Tavaraa on liikoo. Pittää panna poes, vuan ei roskikseen. Kiertoon vuan. Onneks on viileempöö nyt, suattasin lämpösellä ilimalla ostoo hurraottoo tuas junapiletin ja karata ennen aekojjaan sinne minne mielj tekköö.
Anskukka,
juu, minulla oli saaressa blogiystävätkin mielessä. Kiva kertoa tämä ja tämä heillekin jahka pääsen taas netin ääreen, ajattelin saariviikoilla usein. Kiitos suloisen suven toivotuksesta. Sitä samaa toivon myös sinulle ja kaikille blogiystäville. Jos en saaressa kuten siltä näyttää voi käyttää nettiä, saatan kerätä aineistoa varastoon ja ripotella pitkin ensi talvea kesäfiiliksiä blogiini, jonka nimeä ei sitten tarvitsisi saaren taigasta miksikään vaihtaa. Talvella olemme saaresta poissa ja sitten bloggailu on taas säännöllisempää.
Pankin talkkari,
Suomen kesällä pihat ovat olohuoneita, keittiöitä – miksei makuuhuoneitakin. Ja saaressa ”uima-allas” kimmeltää kutsuvasti: uin joka päivä ja totesin että lämpenee, lämpenee, kohta jo hiki nousee pintaan jos meno jatkuu samanmoisena. Mutta ei liikaa lämpöä yhdellä kertaa. Nyt siellä ovat varmaat normaalit vedenlämmöt eli -viileät.
Niin, se kodin etsintä. Olemme varanneet nyt talven aikana jo kaksi kotia (kun yhden jättää niin toisen ottaa) Savosta – ja sitten kun ratkaisun hetki koittaa ja kauppa pitäisi tehdä, peruneet. No, on meillä Kuopion satamassa se 46 neliön tukikohta, olemme kuin nuoripari siellä. Sitten taas ajelemme pitkin maakuntaa, tutkailemme asuntotarjontaa ja tuskailemme kun emme osaa päättää. Mutta yksi osoite on varma: saari :).
Marjattah,
kiva että viihdyit saaritarinassani. Ilo kuulla. Sinullakin on lapsi kaukana, niin muistelen. Tervehdykset ilahduttavat aina. Usein saan postia myös tyttäreni kohtaamilta eksoottisilta eläimiltä ja kun luvallansa saan tuoda ne saaren taigaan ja näyttää blogiystäville, niin mikäs sen mukavampaa. No, joskus hieman huolestuttaa tyttäreni seikkailut, varsinkin silloin kun hän retkeilee krokotiilialueilla. Kuitenkin luotan hänen itsesuojeluvaistoonsa täysin.
Isopeikko,
niinpä: kodin tunne saapuu kun turha huoli hiipuu. On täysin hyvä olla. Uskon että se tunne mitä koen kun istun saaren rannalla ja katson ulapalle, on sama kuin peikkometsässä isopeikolla :).
Kutuharju,
tyttären kautta opin paljon eläimistä. Hän on minun eläinkirjani :), herättäjäni. Possumista tieni vei guuglen poluille etsimään tietoa, mikä ihme on se otus, mikä tyttäreni kylvämät persiljat popsii.
Kun kerroin vanhimmalle pojalleni tukkimiehen täistä korvassani, hän intoutui pelottelemaan, että se on varmaan muninut sinne ja pian korvastani lähtee kokonainen pikkutukkimiesten lastentarha liikkeelle. Naurahdin (hermostuneesti), pudistelin päätäni mutta kun olin pistänyt vessan oven lukkoon, tutkin kahdella peilillä mitä korvakäytävääni kuuluu ja varsinkin näkyy. Ihan kuin siellä olisi jotain elämää, kutkuttaa :D
Sukeltaa ken taitaa. Nautinnollista on siitä lukeakin. Hyvää kesää ja muuttovalmisteluja sinulle!
Ymmärrän täysin sukelluksesi. Kukapa sieltä ihanuudesta haluaisi kaupunkiin lähteä. Kaikenmaailman ötököidenkin kanssa seurustelen, milloin sängyssä, milloin ruokapöydällä. Annan niille yleensä lempeän lähdön takaisin luontoon terassin kaiteen yli.
Kauhujuttuja kerrot. Vaikka olen luonnonystävä, en siedä sisätiloissa muita kuin hämähäkkejä ja sokeritoukkia. Kaikki muut saavat lähdön. Erityisesti pelkään papintappajia, niitä oli kotikodissani ennen. EI täällä kylläkään, mutta muita omituisia hiippailijoita on kyllä poikennut lämpiminä kesinä.
Piri,
kiitos paljon! Muuttovalmistelut kulkevat tällä erää täydellä höyryllä, mutta oivoi, emme tiedä, minne lopulta tiemme johtaa. Ehkäpä sittenkin korpeen? Aluksi kuitenkin asetumme Kuopioon ja saareen.
Niin, ja anteeksi kaikille blogiystäville, kun niin heikosti päivitän ja huonosti ehdin nettiin. Samoin sinulle, hyvää alkavaa kesää!
Famu falsetissa,
saaressa kasvavat hyvin niin kasvit kuin voivat mainiosti ötökätkin - ja ihmiset :). Sinullakin monta elämystä takana - ja edessä. Ja aina sama rituaali: menepäs, ötökkkä, takaisin ihmisen luota luonnon helmaan :).
Obeesia,
sinuakin ovat papintappajat kiusanneet, hyi niitä, ei saisi.Mitähän ötökät ihmisestä etsivät? Ei minulla ainakaan ollut tukkimiehen täille muuta tarjota kuin korvavaikkua. Ehkä ne ovat harhapoluilla ja vain tyytyväisiä kun palautamme ne "oikealle tielle".
Kukapa tuollaisesta saaresta ja siellä asustavasta onnellisuudesta haluaisikaan pois! Nämä sinun kertomuksesi ovat niin kauniita ja lämpimiä, että ne aivan pakahduttavat omankin sydämeni! Kiitos sinulle näistä ihanista hetkistä!
"Hän ymmärtää minua silloinkin kun ei ymmärrä" - sinulla on upea elämänkumppani!
marjukka,
ilo blogistaniassa on molemminpuolista: yhteisyyttä, tunteiden, tarinoiden, kuvien - elämän jakamista! Kiitos itsellesi :).
Olen kyllä kovin kiitollinen elämänkumppanistani. Huomenna hän jää eläkkeelle ja aloitamme yhdessä kolmannen elämän. Paljon muutoksia tiedossa kun jätämme pääkaupunkiseudun ja muutamme Savvoon :). Suareen ensin, sitten ties minne.
Hui olkoon, mä olisin huutanut keskellä yötä apua,. jos mun korvassani olisi tollanen "sarvijaakko" ollut!
Me sanottiin lapsena näitä sarvijaakoiksi ja ne purikin joskus lujaa!
Sulle saari on antanut paljon voimaa elämäsi aikana varmaan, siitä on tullut rakas paikkka teille molemmille, siellä saatte kokea vielä paljon elämänne varrella.
Hyvää kesää sulle toivotan ja kaikkea hyvää sinne muuttoonne ja saarellenne myös.
Meilläkin täällä voi vähän muuttoa olla, saa nyt nähä, mitä elämä eteen tuo.
Harakka,
saaren ötökät ovat tuttuja jo lapsuudesta lähtien. Onneksi tutustuin jo lapsena niihin: ehkä tuttuus suojasi hermojani ja kykenin ottamaan kuvan tukkimiehen täistä.
Sinullakin muutto? En ole aikoihin ollut netin äärellä, mutta ehkä syksyn saapuessa pääsen paremmin lukemaan blogeja ja päivittämään omaani.
Hyvää loppukesää sinullekin :)
Lähetä kommentti