En ole kirjoittanut aikoihin muuta kuin piirrellyt veteen viivoja. Olen istunut rannalla ja antanut silmien kostua kiitollisuudesta. Vesi on mieleni rauhan syvin lähde.

Kunnes kuumien päivien keskelle saapuu hetki jolloin kolme miestä veneessä rantautuvat saareen. He ovat vakavia. Yhden miehen isä, taitava kuhauistelija, ei ollut tullut yökuhastelultaan kotiin. Vene oli kumollaan lähellä saarta, takki löytyi kellumassa vedessä - tyhjänä.

He kysyvät meiltä, olimmeko kuulleet edellisiltana järveltä avunhuutoja. Mies ja minä olimme istuneet puoleen yöhön asti mökin kuistilla ja pelanneet sanapeliä. Yö oli tyyni, helteinen, unenomainen. Välillä kesken sanasolmujen jäimme ihastellen katsomaan, kuinka uistelijan vene lipui vedessä rantoja pitkin hiljaa kuin aave. Mutta se ei ollut haamu, vaan kalastajan elämä, niin hyvä - aattelimme vailla sanoja.

Hukkunutta on nyt etsitty kolme viikkoa. Ensin paikalle saapui pelastusvene sukeltajineen saaren edessä olevaa syvännettä tutkimaan ja samaan aikaan taivaalla kaarteli pienkone: jospa mies on saanut sairauskohtauksen ja tuupertunut jonnekin kohtaa saaren rantaa. Vedimme saappaat jalkaan ja kiersimme rantapolkuja mekin.

Nyt saaren kehää on kiertänyt taukoamatta viikkokausia kumivene, minkä kokassa seisoo ruumiskoira. Jos ruumiskoira haistaa veden alta hukkuneen, se haukkuu.

Se on hiljaa. Järvellä ja rannoilla kaikki ovat hiljaa. Poissa ovat kalastajat - uistelijat, verkkopyytäjät -, poissa uimarit. Odotamme milloin koira avaa suunsa ja kertoo.

Vesi kätkee yhä kuolleen. Suru on pinnalla. Ruumis nousee yleensä kahdessa viikossa suolistokaasujen vuoksi pintaan, mutta vedet ovat laajat ja syvät.

Vainajalla on yhteyksiä vastarannan taloon, mistä lapsena haimme joka ilta maidon: vastalypsettyä kuohujuomaa joimme jotta varttuisimme. Vettä pitkin soutelin siskojeni kanssa ilta illan jälkeen maitotaloon elämän evästä hakemaan. Kun upottaa airot veteen, pääsee eteenpäin. Aallot nousevat ylös, laskevat alas ja jälleen nousevat ylös. Tartun taas airoihin ja soudan.