maanantai 27. syyskuuta 2010

Jalmarin kaarisilta

Jos syntyy  ei-toivottuna kuten Jalmari, on parempi pysytellä lapsena näkymättömänä sillä jos tulee näkyville, aiheuttaa heille joista on saanut alkunsa mutta jotka  eivät halua häntä katsoa, jännitteitä.  Salamoi, jyrisee ja tulipalo kytee – ja niin sitä kärvistelee myöhemminkin oman elämänsä roihussa eikä  Fenix-lintukaan pääse nousemaan tuhkasta siivilleen. Tukkona on isä ja äiti ja ristiriita jonka lähde hän, maailmaan tullut, on: voi mahoton.

Parempi on ’olla’ siten että ’ei ole’, hän huomaa piilopaikassaan metsän siimeksessä.   

Aikuisena Jalmari yllättyy. Hän kohtaa Elviiran  joka haluaa häntä katsoa eikä Jalmarin tarvitse enää juosta horisontin taakse näkymättömiin.  Parempi onkin olla näkösällä. Hilpeää, kuin hunajaa on elo tää, Jalmari laulelee ja kokee iloa itsessään ihan itsestään.

Mutta tottumusko on toinen luonto vai miksi hän Elviiran rakkaudesta   huolimatta aika ajoin putoaa lapsuutensa kuoppaan, piiloon on päästävä,  ja kaipaa aikaa jolloin oli turvassa yksin: kaukana kaikki paitsi likellä luonto, joka on ja pysyy ja ottaa hänet vastaan – jos vain  luonnonlakeja ei  ihminen piittaamattomuudella tapa.

Vene keinuu vedessä, kutsuu Jalmaria luokseen kuin Elviiran lantion keinunta. Hän astuu sisään ja soutaa kohti horisonttia, tervehtii Tulta, Maata, Ilmaa ja Vettä ja palaa  ne kainalossaan elämäänsä ja ymmärtää vastauksen kysymykseen, ollako vai ei olla.  Hän samalla aikaa on ja ei ole ja niin on hyvä. Luonto on enemmän kuin näkymättömästä lapsuudesta syntynyt  elämänpituinen haava. Luonnon sylissä hän, varhaislapsuuden sylitön, saa hoivan - ja hoivaajaansa hän tahtoo suojella.

Jalmari hyppää veneestä rannalle, katsoo taakseen ulapalle, ylös taivaalle, eteen hietikolle ja lopulta mittaa hiilijalanjälkensä. Kaikki mitä hän sen pienentämiseksi tekee, on tärkeää, muu on turhaa.

Ollako vai eikö olla?

Vastaus on selvä. On aika päästä omien haavojensa ja olemisensa pohdinnoista valintoihin ja tekemisiin. Myy auto, jätä turhat ostokset, sammuta kulutushysteria, sivuuta  lapsuudentraumat, istuta  omenapuu, se tärkein. Ei muuta, siinä kaikki. Elämä, kuolema, ylösnousemus – ja tulevaisuus.

Hän kuulee, kuinka omena putoaa puusta. -Jopas nyt jotakin, Jalmari myhähtää ja ottaa omenan kämmentensä kehtoon. Hän antaa siemenen pudota maahan: pehmeän mullan kastelee, kuohkeaksi haroo, uuden elämän kasvualustaksi silittelee.

pakinaperjantai: ollako vai eikö olla

10 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Karu alku elämälle syntyä ei toivottuna. Katkeraksi ei kuitenkaan hän antautunut, päinvastoin lujan ja tiedostavan otteen Jalmari sai. Luonto oli rakastanut häntä ja nyt hän halusi antaa takaisin.
Elämä kannattaa elää - olla täällä ja antaa osansa.

Kiitos pakinasta.

Obeesia kirjoitti...

Sylittömyys kolahti. Minua on pidetty sylissä paljon. Siksi ihmettelin, kun eräs ystäväni kertoi, että häntä ei pidetty sylissä ollenkaan. Se kuului kasvatukseen pappisperheessä. Mikä oppi se sellainen oli? Onneksi meillä ei tiedetty sellaisesta.

Pankin talkkari kirjoitti...

Olen lukenut muutamia Torey Haydenin kirjoja - sylittömistä lapsista ja muutenkin kaltoin kohdelluista, ja olen itkenyt niiden tuntemattomien lasten vuoksi ja kysellyt turhia kysymyksiä: miksi, miten? Ja turhautunut koska en saa vastausta.

Olen päättänyt etten lue enää haydenia.

Tämän tarinan jalmari kolahti juuri siksi, että kirjojen lukeminen on niin lähellä vielä. Heti tuli itku silmään, miksi on sellaisia vanhempia?

Onneksi joskus lapsi kasvaa kaikesta huolimatta tasapainoiseksi aikuiseksi. Joskus jonkun haydenin kaltaisen auttajan tähden, joskus ihan omin voimin. Kaikki eivät..

Voi kun voisi tehdä jotain.
Istuttaa omenapuun niille kaikille.

Ina kirjoitti...

Pitkän kaaren kulki Jalmari: ihmisten sylittömyydestä luonnon syliin. Jalmari oppi olemaan oma näkyvä itsensä ja samalla sulautumaan osaksi luontoa. Sepä kai on se lopullinen päämäärä, johon ihmisen pitäisikin pyrkiä.

Muuten, jospa Jalmari sittenkin tulkitsi jotain väärin lapsuudessaan. Moni lapsihan ajattelee vanhempiensa vaikeuksien ja avioeronkin olevan hänen syytään. Ehkä Jalmari herkkänä lapsena aisti jotain jännitteitä ja kun ei tiennyt tehneensä mitään pahaa, mistä se voisi johtua, ajatteli että se johtuu hänen olemassaolostaan.

Luulen, että sodanjälkeisessä Suomessa lapsiin ei ylipäätään kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nykyään. Ainakin oma kokemukseni on, että me lapset kasvoimme paljon enemmän kotiapulaisen ja koiran kuin vanhempien seurassa.

Harakka kirjoitti...

Kyllä olikin surullinen alku ihmislapselle syntyä ei toivottuna.
Siihen liittyy niin paljon pienessä ihmisessä!
Sylittömyys on niin tuskaisen surullisin asia, minkä tiedänkään.
Lasta pitää pitää sylissä mahdollisimman paljon pienenä!
Mutta onneksi Jalmari siittä kuitenkin selvisi silti kunnon ihmiseksi.
Teki hyvää, kun löysi Elviiransa, se auttoi häntä varmaan paljon.
Kumpa kaikki äidit ja isät ymmärtäisivät pitää lapsiaan sylissä niin kauan, kun lapsi vaan syliin tulee. Ei ne kuitenkaan aikuiseksi asti siihen halua tulla.

Ruska kirjoitti...

Onneksi Jalmari löysi kaikkein parhaimmat ja tärkeimmät elementit, joista rakentaa kaunis kaarisilta olemmassaoloonsa :) Valitettavasti kaikilla ei ole niin hyvää turva- ja voimapaikkaa, mitä luonto on.

Mk kirjoitti...

Minäkin tunsin lapsena Jalmarin.
Outoa miten jo pienenä ymmärsimme ja säälimme tuota meitä isompaa poikaa.
Vaikkei kukaan vielä silloin kertonut mistä oli kyse.
Ja kaikki vain hehkuvan punaisen tukan syytä - sellaista väriä ei kerta kaikkiaan voinut syntyä siihen sukuun kunniallisin tavoin.

Vasta tämän luettuani juolahti mieleeni että siksikö kaipaan niin palavasti luontoon kun jo lapsena etsiydyin jatkuvasti piiloihin.
Vaikka taatusti olin rakastettu lapsi.
Ehkä on ihmisiä joille toisia kaltaisiaan tärkeämpiä ovat aina ilma, vesi ja maa.

Ai miten pidinkään pakinastasi!

Lastu kirjoitti...

Arleena,
niin, Jalmari oivalsi , että hänen kohtalonsa onpa se millainen tahansa - yleiseltä kannalta – ei ole kovin merkittävä: luonto sen sijaan on niin hänelle kuin meille kaikille tuiki välttämätön elinehto. Luonnonsuojelemisessa, sen rakastamisessa, hän näkee aikuisena olemisensa ja tekemisensä ytimen.

Obeesia,
miten onnellinen ja iloinen olen kuullessani että sinua on pidetty paljon sylissä, rakastettu ehdoitta.

Pappisperheissä kasvaneilla on varmaan monia lapsuustarinoita kerrottavanaan. Eräs hyvä ystävättäreni on papin tytär ja hänen kauttaan olen päässyt tutustumaan ”lasikaappiin”. Ulkoa päin kaikki hyvin ja mallikelpoisesti, mutta sisällä säröjä. Näinkin voi olla, mutta myös toisin. Kuitenkin sitä odottaa, että rakkaudesta saarnaaja toteuttaisi sitä kotioloissaankin...

Pankin talkkari,
työssäni jouduin (sain) toimittaa lastenpsykiatrin teoksia. Toivoin niin että kyseiset teokset vaikuttaisivat suomalaisten lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Mutta ehkä oma kiintiöni lukea kaltoin kohdelluista lapsista tuli täyteen, koska Torey Haydenin kirjojen lukemisen jätin väliin, vaikka ne kiinnostivat enemmän kuin kovin. Mielestäni on hyvin tärkeää suojella itseään, miettiä kestokykyään kun valitsee luettavaa. -Iloinen olen siitä, että kyseisen psykiatrin kirjat ovat ymmärtäneeksi luoneet valoa lasten elämään ja olosuhteisiin. Usein pyysin, että kyseinen tietokirjailija kirjoittaisi myös fiktiota. Ehkä joskus saamme lukea hänen romaaninsa (jospa rohkaistuisin sen lukemaan) - tai sitten haave ei toteudu.

Ina,
toden sanoja puhut.

Itselläni on ollut käänteentekevää ymmärtää istuttaa vanhempani sota-aikaan. Kun sen tajusin, itkin, ja kyyneleet toimivat kuin siivousliina. Kyynelneste kostuttaa ja puhdistaa. Syyttävä sormeni laskeutuu itsestään rauhaan ja lepoasentoon. Sotaa syytän silti aina.

Minua sekä lohdutti että hymyilytti kun ajattelin että olemme koirien (tai kissojen: kiitos Pipe ja Narri) ja kotiapulaisten kasvattamia. Tämmöisiä meistä sitten tuli :)

Harakka,
kun olen tyttö ja nainen, en tiedä, miten poika ja aikuiseksi kasvanut mies lapsuutensa sylittömyyden tuntee. Kumpikin tarvitsee vanhempiensa turvaa ja syliä ja paljon.

Muistan työvuosiltani erään kirjailijan, joka kertoi kirjoittavansa kirjaa nimeltä Syliunta. Nimi jo herätti minussa sekä kaipuun että täyttymyksen.

Sylihoitoa läpi elämän, sitä toivomme jokaiselle :). Ja jos ei ole sitä lapsena saanut, voi toivoa, että edes aikuisena, rakastamaltaan ihmiseltä kuten Jalmari Elviiralta. Ei se lapsuuden vajetta kokonaan poista, mutta kun tietää, mistä mielen kuopat johtuvat, ymmärtää paremmin itseään ja pääsee taas eteenpäin, valoisaan tunteeseen omassa aikuisuudessaan.

Ruska,
luomua, luomua, luomua suomme Jalmarille ja kaltaisilleen. Luonnonvoima on käänteentekevä. Siinä on alku ja kaikkeus. Jalmari palaa luonnonsyliin aina kun se on mahdollista. Ja mikä parasta, Jalmari ryhtyi konkreettisesti toimiin jotta jälkipolvilla olisi ”edes” se mikä meillä. Muutos on välttämätön. Aivan aluksi hän myy autonsa ja matkustaa nyt vain julkisilla liikennevälineillä, enimmäkseen junalla. Ja tiedostaa mitä tämä päätös ilmastonmuutokselle tekee.

Mk,
kiitos.

Olet kuten minä ja meistä moni muu varsinainen ”metsäsuomalainen”. Luonnossa on hyvä olla. Kai se on sama kuin äidinsyli. Turva, lohtu ja maailmankaikkeus. Ja heille jotka ovat jääneet äidinsyliä paitsi, luonto on korvike mitä mainioin, oikea Äiti Maa.

isopeikko kirjoitti...

Vaikuttava teksti. On aika epistä, vaikkakin inhimillistä, että vanhempien omat traumat kertautuvat lapsen elämässä. Hyvin kirjoitit.

Lastu kirjoitti...

isopeikko,
kiitos.

Ollako vai eikö olla? Kunpa lapsi voisi olla tietyssä mielessä 'ei olla' eli irti vanhempiensa traumoista. Mutta lapsi on riippuvainen vanhemmistaan, ja on melkein elämänpituinen matka tajuta, ettei hän itse ole vanhempiensa osoittamaan välinpitämättömyyteen syyllinen.