Kuopio 20.9.2010
Tuomiorovastin pappila (keltapäätyinen talo) Kuopiossa on yksi harvoista 1700-luvun kustavilaisen kauden kaupunkitaloista.
"Pappilan puinen, mansardikattoinen päärakennus on valmistunut v. 1776 lääninhallituksen virkamiehille asuintaloksi. Alun perin kustavilaisen klassismia edustanut rakennus on saanut empirepiirteitä: 1840-luvulla aiemmin punamullatut hirsiseinät peitettiin leveällä vaakaponttilaudoituksella, samalla alakerran ikkunoita suurennettiin 6-ruutuisiksi. 1910-luvulla Kuopion kaupunkiseurakunta osti talon pappilaksi.Viimeisin peruskorjaus vuodelta 1991 (Arkkitehtitoimisto Pentti Toivanen Oy)."
Tänään rakennus on kirkon nuorisotilana, missä soitto soi ja riemu raikaa.
***
Tänään kävelin noilla kulmilla, pitkän tauon jälkeen. Kuusikymmentäluvulla Kuopion tuomiorovasti toimi paitsi kirkon palvelijana myös psykologian opettajanani ja kun hänen lääkärivaimonsa oli isäni työtoveri, minä, lukiolaistyttö, sain kutsun pappilaan. En muista muuta kuin että minulla oli siellä ihmeen hyvä ja turvaisaa olla. Nostin maitokermakahvini heidän ystävällisten katseidensa alla kielelleni ja nautin niin - siitä on aikaa pian viisikymmentä vuotta.
Puiden lehdet ovat vuodenkierto vuodenkierrolta vaaleanhennosti vihertyneet, vahvistuneet kesän lämmössä tummiksi, kellastuneet ja punastuneet syksyn viileydessä ja pudonneet maahan jotta lumen ja jään levon jälkeen jaksaisivat ponnistaa uuteen kiertoon.
Elämä jatkuu. Kuopio on suuri iloni. Tänne palasin. Tutustun siihen uudelleen kuin nuori olisin. Minä, vanha keltanokka.
valokuvatorstai: kellastuvaa
14 kommenttia:
Hienoja ja tärkeitä keltaisia asioita, varsinkin nokka :) Siis sellainen kestävä keltanokkainen asenne elämään: ilo ja ihmetys,ja sehän Lastulla on! Ja entisen löytäminen uutena ja upeana.
Kaunista kellastuvaa keltaista. Mukava kuljeskella tutuilla paikoilla taas ja palauttaa mieliin paikkojen ja rakennusten historiaa.
Tässä hetkessä ajatus lehtien vuoden kierrosta lohduttaa suuresti...
Kuopio on kaunis ja persoonallinen kaupunki!
Kaunis keltainen pappilarakennus. Kirkontorni kohoaa somasti sen takana. Hienosti valittu kuvakulma.
Nuo ajat entiset, kadut, kujat rakennukset..
kuinka ne tuovatkaan kaiken entiselleen , hetkeksi..niin elävästi..
ihana postaus!
Mukavaa kun joka kulmalta löytyy muistoja.
Näiden Kuopio-juttujesi jälkeen kaupungissa lienee ensi kesänä turistiryntäys.
Eikö olekkin hienoa mennä jonnekkin sellaseen paikkaan, missä on joskus kauan sitten ollut?
Hieno on verrata, mitä nyt siinä tilassa näkee ja mitä on ennen nähnyt!
Hienoa kellastuvaa hirtoriaa!
Kutuharju,
juu, keltanokkavanhana on kiva Kuopiossa käyskennellä rännikaduilla sun muilla kujilla ja pällistellä miten oli ennen elo ja miten on nyt :). Muisti palaa pätkittäin, ja jos ei palaa, haitanneeko se mittään.
arleena,
totta, mukava täällä on kuljeskella ja muistella menneitä. Arvaas: ylihuomenna on vanhassa yhteiskoulussamme Jorma Korpela -ilta. Kyseinen kirjailija oli suomen opettajamme ja eräs elämäni tärkeimpiä vaikuttajia. Menen ilman muuta vanhaan kouluuni kuuntelemaan tarinoita Elämäni Opettajasta.
Crane,
kiitos. Minusta elämä on kuin koivun lehti. Suomalainen on yhtä luonnon kanssa. Se lohduttaa. Sen hyväksyy. Ja lopulta: se antaa näköalan ja johtaa eteenpäin.
Famu falsetissa,
kiitos. Kuvakulman saneli nuoruuteni muistot. Niin monet kerrat kuljin noilla "nurkilla", lohtua etsimässä, elämän tarkoitusta kyselemässä.
hanne,
kiitos.
Yllättäen tässä iässä ei pelkääkään vanhenemista, vaan on kiitollinen, että voi palauttaa menneen eloon jopa silmiensä kautta mistä on suora yhteys muistoihin ja tunteisiin. Mutta tärkeää on palata juurilleen, jotta avain sopii lukkoon ja aukaisee...
Mk,
turistiryntäys :D. Kun tori on myllätty auki, mitähän keksisi, jotta saisi turistit tulemaan mualiman navalle ja pysymään nahoissaan :)
Tunnustanko? No joo. Kävin kesällä asuntomessuilla (ja tungosta oli) viisi kertaa, minä, joka sanoin: ei, ei Saaristokaupunkiin kotia pykäämään ja kuinkas sitten kävikään.Tänne tieni johti ja tänne jäämme asumaan. Ei sentään asuntomessualueelle mutta liki kuitenkin. Miksi? Kallaveden tähden. On se vaan niin ihana ja likellä. Taidan perustaa blogiini myös Saaristokaupunki-kategorian, niin innoissani olen. Ja täältä pääsemme veneellä saareemme...
Harakka,
juuri niin: tunnen suurta rauhaa ja onnea Kuopiossa. Kymmenen vuotta sitten sanoin: ei, minä en ainakaan lapsuuteni ja nuoruuteni Kuopioon palaa niin kuin sisarukseni. Ja nyt. Täällä olen ja tunteet ovat yhtä aikaa syvällä ja korkealla. Elän täysillä.
Huips, oma kommenttini tulj kaks kertoo, toenen pit poestoo. Mulla muuten on mahottoman hijas mokkula, mutta jos hyvin kääp, suahaan ens viikolla kiintee yhteys.
Minä en oo vielä eläissäin Kuopioon asti kerennyt, mutta mukavaa lukea sinun juttujasi sieltä ja nähdä tämä kadunpätkä, jossa on kellastunut, siis keltainen päätyseinä.
Juurilleen on ihmeen hyvä palata. Muistot lämmittävät sydäntä. Olenhan minäkin parhaillaan, sillä mökkikesäni rupeaa näköjään aina vaan venymään.
aimarii,
totta, juurilleen palaaminen on kuin ruisleivän juurta. Se on alku ja siitä lähtee kasvu. Elämäksi on.
Sinulla ovat lumoavat mökkimaisemat. Ymmärrettävää että kesä jatkuu, kesä - syksylläkin - eikä sieltä henno lähteä turhan aikaisin pois.
Aivan ihana kuvakulma!
Ehkäpä sitä tuli sokeaksi kauniille kotikaupungilleen kun siellä asui.
Silloin en vielä katsellut maailmaa kameran linssin läpi, mikä harmi!
Nyt, kohta kymmenen vuotta oltuani pois Kuopiosta, mielenkiinto alkaa herätä ja yllätän itseni miettimästä "entäs jos..."
Vaikka silloin vannoinkin etten enää IKINÄ palaa siihen kaupunkiin kun kerran pääsin pois.
Eihän sitä ikinä tiedä..
MissB,
kiitos!
Hauska tavata kuopiolainen :). Niin, samoin kuin sinä, ajattelin vielä äsken minä: mitäpä sitä lapsuuden ja nuoruuden Kuopioon takaisin muuttamaan, mutta kas, kävi toisin, ja ihan vapaaehtoisesti. Tänne palasin eikä mieli enää muualle tee.
Yhtä hyvin tie voi olla toisenlainen eli onnea minne elämäsi aikana päädytkin. Mutta jos mualiman navassa, Kuopion torilla, tavataan, niin hymyillään.
Lähetä kommentti