Jorma Korpela 1910-1964
Syksyn lehdet kahisivat kenkien alla, kun taivalsin eilen Kuopion yhteiskouluun, missä vanha sali täyttyi kirjailija Jorma Korpelan entisistä oppilaista; hänen syntymästään tuli 22.9.2010 kuluneeksi sata vuotta. Hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1964 vain viidenkymmenen neljän vuoden vanhana ollessani lukion toisella luokalla.
Hänen esikuvansa innoittamina monista koulun kasvateista tuli äidinkielen opettajia. ”Jorkin pitämät suomen tunnit olivat sen verran lupsakoita, että suomen kielen opiskelu ja opettajan ammatti näennäisellä helppoudellaan kiehtoi”, vieressäni istunut eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja kuiskasi korvaani ja kertoi itsekin sortuneensa aikoinaan tähän harhaan.
Kirjailija opettajanamme, kuinka kiehtova yhdistelmä.
Kirjailija opettajanamme, kuinka kiehtova yhdistelmä.
Pientä kilpalaulantaa muisteluiltaan sisältyi: joillakin oli tarve kertoa kuinka Jorkki piirsi aineiden perään yhdeksikköjä ja kymppejä; ei hän niitä ihmeemmin analysoinut, vaan antoi pelkkien kiitettävien numeroiden puhua puolestaan ja kiidättää nuoria oppilaitaan yhä syvemmälle sielun syvyyksiin, jotta he ammentaisivat sieltä aineisiinsa pohdintojaan, milloin elämäntuskaa, milloin –riemua.
Olihan minullakin omat muistoni, joita siellä itsekseni entisen koulun vanhassa juhlasalissa kovalla tuolilla istuessani kävin miettimään. Joskus sattui niin, ettei kuusitoistavuotiaalle yksi ainevihko riittänyt ja jatkoin tarinaani toisessa vihkossa. Jos numeron perässä oli vielä plussa, olin seuraavan ainekirjoituksen aikana kuin valjaista vapaaksi päässyt villihevonen: minua ei pidättänyt mikään – etenkin jos aihe käsitteli hyvän ja pahan ristiriitaa tai elämän tarkoitusta, kuolemasta puhumattakaan. Aineeni olivat kilometrien pituisia.
Jorma Korpela –ilta alkoi olla lopuillaan. Olimme kylliksi saaneita, me hänen kasvattinsa.
Lopuksi illan juontaja pyysi, että Jorma Korpelan puoliso (joka rollaattoriinsa nojaten ja hymyillen oli seurannut illan kulkua) muistelisi miten hänen miehensä ammatti vaikutti perhe-elämään.
– Kyllähän se äidinkielen opettajan ammatti oli Jormalle aika vaikea pala. Ja aineiden lukeminen. Niinpä hän keksi keinon, ettei vallan uupuisi ylipitkien aineiden kuormien alle. Hän istutti minut keinustuoliin, kantoi syliini aineet, pyysi lukemaan ne ääneen ja heittäytyi itse lokoasentoon sänkyyn makaamaan. Minä lukea lopotin ja hän silmät kiinni kuunteli – en tiedä tosin nukkuiko osan aikaa.
– Tekö myös arvostelitte aineet? kysyi joku yleisön joukosta, mutta siihen emme saaneet vastausta, hymyn kyllä.
Veikkaan melkein, että...
Jorkki, jos eläisit, melkein lupaisin täst’edes yrittää kirjoittaa lyhyemmin. Niin, 'melkein' on nyt hyvin arvokas sana. Jotenkin vapauttava, koska en uskalla mennä itsestäni takuuseen.
Mutta nyt lupaan lopettaa, tällä erää.
Olisin kuitenkin iloinen, jos kuuntelisitte yle areenasta puolen tunnin mittaisen ohjelman Ihmiskurjan kertomus kirjailija Jorma Korpelasta. Ohjelman alussa hän puhuu omalla äänellään.
18 kommenttia:
Jorma Korpela -nimi toi mieleeni jotain. Kirjailija, muistin. Oliko yksi teoksista Tunnustus?
Luin sen aika nuorena, tuskin ymmärsinkään.
Meillä suomen ope kehotti kirjoittamaan lyhyesti ja napakasti. Runsaiden luontokuvausten jälkeen lopulta ymmärsin sen. Asiaa, ei tunteilua.
Tämä on kaunis ja vähän hihityttävä (kuka ne aineet lukikaan..) muistelo tärkeästä ihmisestä. Miten nuorelta se 54 nykyään jo tuntuukin kuoliniäksi, suhteellista kaikki.
Oliko se niin että sinustakin tuli opettaja, äikänope :) - siis ainakin joksikin aikaa? Osaan kuvitella miten innostava muusa sinä olisit kirjoittajille, tosin kirjoittajana vielä parempi :)
Innostavat opettajat säilyvät muistissa. Ja tosiaan myös innostavat aineessa. Se on melkein kuin ammattiin ohjausta.
Nykyäänkin kaivattaisiin näitä innostavia opettajia enemmän.
Tällaisia opettajia on sattunut muutama kohdalle - innostavia ja omalle alalleen niin perinjuurin omistautuneita, että se into tarttuu väkisinkin oppilaaseenkin.
Ainakin yksi ruotsin, yksi englannin, yksi matikan ja yksi äidinkielenope muistuu näin äkkiseltään mieleen.. Yksi fysiikanopekin..ü
Heitä olen katsonut vähän ylöspäin. Heillä on ollut taito tehdä opettamansa aine eläväksi. Tällaisten opettajien luennoilla on oppinutkin jotain!
Kuuntelen linkin myöhemmin, kiinnostus kuitenkin heräsi!
Ahaa, aineiden numeroiden antaja taisi selvitä illassa! :) Ihanaa kun on sinullakin on ollut äidinkielenopettaja joka on jäänyt mieleen. Samanlainen oli itsellänikin, hiukan pelottavakin mutta opettajana mitä parhain. Ainekirjoitus oli jossakin vaiheessa lempiaine piirustuksen ja musiikin jälkeen. Kiitos linkistä, pitääpä käydä kuuntelemassa!
Olen vasta jälkeenpäin alkanut arvostaa tarpeeksi äidinkielenopettajiani. Jotenkin salaa ja vaivihkaa he houkuttelivat ajattelemaan ja ilmaisemaan ajatuksia kirjallisesti.
Obeesia,
tunnustan: Tunnustusta en ole lukenut; Korpelan tuotannosta vain Tohtori Finckelmanin, mistä en paljoakaan tajunnut. Tuona muisteluiltana kuulin, että se on kirja mikä pitää lukea useampaan kertaan jotta se aukeasi ja osuisi niin että maailma ei ole sen jälkeen enää kuin ennen. Jotkut kirjat vaikuttavat kuin saisi silmälasit ja näkisi toisin. Juhlallisesti sanottu, mutta pitänee kokeilla ja lukea Finckelman uudelleen.
Olen ilmoittautunut taas eräälle kirjoituskurssille, missä tekstien pituudelle on asetettu rajoja. Apuva, kuinkahan minun nyt käy. Yritin laulaa: lyhyestä virsi kaunis.
Kutuharju,
juu, Toini Korpela, Jorma Korpelan vaimo, oli terävä kuin partaveitsi ja osasi katkaista tuona muistelusiltana numeroiden kehuskeluilta siivet. Onneksi. Oikeastaan liikuttavaa kuinka me Korpelan kasvatit muutuimme siellä pieniksi numeroita kerjääviksi koululaisiksi vaikka hopea hohti hiuksissa ja rypyt uursivat kasvojamme uuteen muotoon. Mutta Toini näki elämän, ei numeroita.
Lähdin lukemaan suomea ja kirjallisuutta, koska lukeminen ja kirjoittaminen olivat elämäni ruoka ja juoma. Muuta vaihtoehtoa en miettinyt. Valmistuin äidinkielen opettajaksi. Mutta ei opettaminen ollut minun ”juttuni”. En osaa seistä katederilla. Haluan olla takarivissä – tai kahden kesken. Onneksi oli vaihtoehtoja ja yhden opettajavuoden jälkeen pääsin toisaalle töihin.
Kiitos sanoistasi. Ja: kiitos samoin :).
arleena,
aineestaan innostunut opettaja saa ”erämaankin kukkimaan”. Herättää kiinnostuksen oppilaan kuolleeksi luulemaansa oppiaineeseenkin.
Vasta nyt ymmärrän mikä Jorma Korpelan karisma oli. Hän kaikessa näennäisessä lupsakkuudessaan oli kärsivä ihminen ja se jos mikä opettaa kohtaamaan elämän mikä ei ole itsestään selvä vaan kysymysmerkeillä kuormitettu. Ihmisen osa on yhteinen, ikään katsomatta.
Pankin talkkari,
sinulla on ollut onni omata monia hyviä opettajia. Kunnioitus on tärkeää. Hyvää opettajaa voi oppilas katsoa ylöspäin: kunnioittaa. Se on jotain muuta kuin 'sokeaa' auktoriteettiuskoa, se on elävää saamista. Opettaja ammentaa ja sytyttää. -Kiva kun kuuntelet joskus linkin. Kun ohjelman vasta nyt elävästä arkistosta kuuntelin, mietin, miten vähän sitä opettajistaan tietää. Minulle, nuorelle koululaiselle, suurinta oli ehkä se, että suomen opettaja on ihka oikea kirjailija. Mutta se että hän oli kärsivä, sodan kokenut mies, nousi vasta nyt tietoisuuteeni. Kuva Jorma Korpelasta täydellistyy nyt siksi että siinä on mukana koko kuva, ei kiilto. -Isäni sai ottaa sairaalassa vastaan Kuopion sankaripuistossa sydänkohtauksen saaneen opettajani 16.4.1964
samalla aikaa kun me oppilaat ihmettelimme, missä suomen opettajamme viipyy. Mitään ei ollut tehtävissä. Hän kuoli. Hän elää minulle aina.
Savisuti,
niin, olisitpa nähnyt Toimi Korpelan viisaan virnistyksen kun hän paljasti totuuksia, miten ”Jorkki” otti vastaan sydänverellä kirjoitetut aineemme, silloin kun hän oli uupunut. Me vanhat nauroimme tämän kuultuamme ääneen – itsellemme. Ja se teki hyvää.
Ilo kuulla, että sinulla on ollut myös hyvä suomen opettaja. Hyvä ei unohdu koskaan, onneksi.
mm,
äidinkielen opettajat ovat parhaimmillaan varsinaisia piilovaikuttajia. He, viisaimmillaan, auttavat oppilasta löytämään itsensä, ajattelunsa ytimet ja kohtaamaan tulevaisuuden uusin eväin. -Itse olin yhden vuoden äidinkielen opettajan pestissäni ja toden totta aika surkea tapaus. Mutta onneksi huomasin ajoissa: ei minusta opettajaksi ole. Jännitän esiintymisiä. Myös siksi epäonnistuin.
Kun yksi ikkuna sulkeutui, toinen avautui.
En muista omaa äikänopeani kovinkaan..tai niitä muitakaan..
liikunnanopettajaa yhtä muistan, sydämellä...
ihanaa viikonloppua sinulle, syksyisten lehtien sekaan..
hanne,
näin muistimme menee: jotkut opettajat muistamme iäti, toiset jäävät katveeseen. Avainsana on: tunnemuisti. Olisi mukava kuulla, jos kertoisit blogissasi liikunnanopettajastasi.
Kiitos samoin sinulle toivotan ihanaa viikonloppua.
Mä en myöskän muista kovin hyvin äikän opettajaani, mutta silti jotenkin on kuitenkin hänestä jäänyt hyvä mieli.
Ei ainaskaan mitään huonoa.
Mä tykkäsin kaikista opettajistani silloin nuorena.
Ja arvaakkos Lastu mitä, mun nuorimmasta tytöstäni tulee vielä se äidinkielenohän lukee Tampereen yliopistossa.
Omasta äidinkielen opettajasta on jäänyt päällimmäisenä mieleen intohimo.
Niin voi sanoa, sillä jopa me toisella kymmenellä olevat ymmärsimme kuinka palavasti hän rakasti kielioppia, kieltä ja kirjallisuutta.
Se herätti uteliaisuuden, jotain kiehtovaahan tässä tosiaan on oltava.
Valitettavasti vain liian lyhyet housun lahkeet ja huolimattomasti napitetut paidat hajottivat huomiotamme.
Mutta hän totisesti jäi mieleen!
Ihana tämä pakinasi kyllä oli!
Täysin, eikä vain melkein.
Melkein.Hienosti kirjoitettu. Ei opettaja ainakaan sinun ainettasi lukiessa nukkunut!
Opettajat voivat siivittää nuoren kasvua, tai sitten ei. Muistan aina yhden opettajani, esikuvani ihmisenä.
Hyvästä opettajasta on iloa ja hyötyä koko loppuelämäksi. Minulla se ei kuitenkaan ollut äidinkielen ope (vaan oma ihana englanninkielen yksityisopettajani, Miss Mallory, jolta opin paljon muutakin kuin englannin kieltä).
Äidinkieli oli yksi lempiaineistani ja kieliopissa olikin kiitettävä arvosana. Sen sijaan ainekirjoitus oli yhtä tuskaa: en koskaan tahtonut keksiä ensimmäistä(kään) lausetta. Numero sen mukaan aina kuutosen kieppeillä. Kuin ihmeen ilveellä sitten yo-kirjoitukseen tuli mieleinen aihe: "Olenko oman onneni seppä". Ja opettajan armosta antama seiska miiiinus nousi laudaturiin.
Heitin juuri Kuopuksen rinkkoineen odottamaan pikkubussin lähtöä Pietariin. Hän matkaa opiskelijatovereittensa kanssa yötä myöten Pietariin, josta matka jatkuu aamulla Komin tasavaltaan Syktyvkariin. Kerroin hänelle, mitä kerroit omasta opettajakokemuksestasi...
Hyvä ja innostunut opettaja voi avata taivaat ja maat, ja tietysti myös toisinpäin. Oikeastaan se on liian suuri valta ja vastuu.
Harakka,
äidinkielen opettajat oppivat, niin halutessaan, tuntemaan oppilaansa ja heidän ajatusmaailmansa ehkä paremmin kuin muiden aineiden opettajat. Niin, riippuu ehkä tapauksesta. Luokanvalvojakin pääsee ”jyvälle”, luulisin.
Miten on kiva kuulla, että tyttärestäsi tulee äidinkielen opettaja! Onnea hänelle opinnoissaan – ja sitten aikanaan opetustyössään.
Mk,
intohimo, siinä juju. Ilman intohimoa opettamaansa ainetta kohtaan ei taida syntyä kasvun juurta, mihin nuoret tarttuisivat, kuin huomaamattaan. Leipiintynyt opettaja ei jaksa...
Lyhyet housut ja huolimattomasti napitetut paidat nostattavat hymyn, hyväntahtoisen, huulilleni. Tulee mieleeni myös historian opettajan eripariset – ei sukat – vaan kengät. Miten ne narskuivat kun hän hiihteli luokan edessä, edestakaisin, eikä tiennyt mikä meitä nauratti.
Kiitos sanoistasi.
Kaanon,
kiitos.
Olisipa kiva aloittaa haaste: sitä opettajaa en unohda. Ehkä voisit aloittaa :). Kertoisit, millaisen esikuvan hän sinulle ihmisenä, opettajana, antoi.
Ina,
kertookohan seiska miinuksesta laudaturiin noussut arvosana, että myös kouluvuosina olit hyvä kirjoittaja, oli vain jokin tulppa vastassa, tuolloin. Kommenttisi on jo eloisa tarina. Nautittava.
Millaisen aineen kirjoittaisit tänä päivänä aiheesta Olenko oman onneni seppä?
Mm,
kiva kuulla, että kertoilet lapsellesi juttujamme :).
Saatamme lapsiamme ”maailman ääriin”: sinun lapsesi Komiin, minun Australiaan. Onko sillä, että he asuivat lapsuudessaan osan aikaa ulkomailla, osuutta valintoihin. Ehkä – tai sitten ei. Perusteet ovat syvällä ja ties mitä vaikutuksia myös koulujensa opetuksilla on ollut, en tiedä. -On elämänmeno tänään erilaista, kansainvälistä, kuin omassa lapsuudessani. Tuskin olin Savon kotipihaa ja saaren rantaa kauempana käynyt.
Demetrius,
niin. Opettajan osa on antoisa – ja samalla mielettömän vastuullinen ja vaativa. Ja oppilaan.
Itse pidin opettamastani aineesta, mutta ei minusta ollut ison luokan kaitsijaksi. Jäin liikaa ”haaveisiin”, en osannut toimia kuten hyvän opettajan tulee: luokka hiljenee omaehtoisesti, kuin taikaiskusta. Opettajan karisman tähden.
Kysyit, mitä nyt kirjoittaisin tuosta samaisesta aiheesta (Olenko oman onneni seppä). Varmaan saman perusajatuksen kuin silloin:
Vaikka ihmiset syntyvät tai kohtalon voimasta joutuvat erilaisiin olosuhteisiin (köyhyyteen, sairauteen tai sotiin) ja saavat annettuna erilaiset lähtökohdat onneen, on ihminen silti viimekädessä oman onnensa seppä. Jos ihminen nimittäin ei itse osaa huomata elämän pieniä onnen aiheita, ei hänelle onnea voi kukaan ulkopuolinenkaan takoa. Rikas, kaunis ja tervekään ei välttämättä ole onnellinen ja toisin päin köyhä ja kipeä voi olla onnellinen. Paljon riippuu asenteesta. Oivalsin hyvin nuorena, että onni asuu pienissä asioissa.
Ina,
viisaudessa on samaa kuin klassikoissa: kestää aikaa ja on aina tuore. Sanasi, mietteesi, ovat sitä.
Kiitos paljon.
Lähetä kommentti