Lapinlahden asemalla
"Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt.
Ja nyt sitä oltiin siinä!…
Ja nyt se lähti liikkeelle … koko huone … ovet ja ikkunat ja lattia… Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!…
Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin… Liisa istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni…
Niin yht'äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se toisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa oli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin säikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä kielestä rämisti…
Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet! »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin … puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään … sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua … ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi… Ihmisiä oli sieltä pölähtänyt asemasilta täyteen…
Vaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään … itse oli sitten sitä tietään mennyt ja heittänyt heidät siihen…
Ja sitten se oli alkanut liikkua … siinä ne nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia…
—Tule, Matti, istumaan, ettet putoa … onhan tässä sijaa … minun vieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni.
—Eihän tästä … minnekä … pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni.
Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos katasti … välistä se viheltää hihkaisi, että selkäpiitä karmi … ja silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen.
Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen rattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa koskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä… Ei Liisa uskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista.
Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen.
—Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koki Liisa vakuutella Matille.
—Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.
—Onko täällä muitakin?
Liisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin.
—Näkyyhän tuolla olevan.
Liisa vähän rauhoittui, kun oli muitakin.
—Onko monta?
—Etkö sinä saata itse katsoa? … etkö uskalla päätäsi kääntää—?
Liisa uskalsi … heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan… Taisihan siinä sentään pitelemättäkin pysyä…
—Mikähän mies se on tuo tuossa?
—Missä?
—Tuo tuossa, jolla on parta … joka meihin nyt katsoo…
—Oletko osoittelematta! … en minä tiedä.
—Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää … pysyyhän tässä ilmankin.
—En minä sen tähden pidäkään.
—Minkäs tähden?
—En minkään tähden.
Matti piti vielä vähän aikaa kiinni … ei tahtonut heti kohta heretä pitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun pelkäsi muuten putoavansa."
PS
Kesällä etsimme Savon kotia myös Lapinlahdelta. Ei löytynyt sieltä, vaikka paikkakunta kiehtoikin - eikä vähiten siksi, että asemalla odottivat Matti ja Liisa jotka palauttivat mieleeni heidän junamatkansa vuonna 1884.
Mikä parasta: asema on auki vuonna 2010. Junat pysähtyvät Lapinlahdelle yhä. Eläköön, kulttuuri!
18 kommenttia:
Enpä tiennytkään että Matilla ja Liisalla on siellä asemalla oikein patsaat!Viime talvena taisi tulla tämä Ahon rautatie televisiostakin ja sanoisin että siinä tapauksessa en turhaan tv-maksua ole maksanut.
Tosin tänään tuli tv-lupamaksu ja teki mieli irtisanoa koko lupa!
Mutta komea vastaus haasteeseen!
Hyvin on Juhani Aho osannut vauhdin kuvata. Selvästi tunsin, kuinka itsekin pääsin kyytiin.
Monet asemat ovat muuttuneet ns. kylmiksi asemiksi, esim. Parikkala. Lippua ei niiltä voi ostaa, mutta kyytiin pääsee ja kyydistä pois. Mitään henkilökuntaa ei ole.
Kuulutukset tulevat nauhalta automaatin ajastamina. Tuntuu aavemaiselta seistä laiturilla odottamassa myöhässä olevaa junaa, kun kuulutetaan: "Juna Joensuusta saapuu laiturille 2." Ja kohta: "Juna Helsinkiin lähtee laiturilta kaksi."
Kuulutukset ovat ajallaan, mutta junaa ei kuulu tulevaksi, ei lähteväksi....
P.S. Kerro toki, mistä uusi kotinne löytyi!
Matti siinä viittilöi Liisalle, että tuonne junaan mennään.
Molempia pelotti. Edessä oli ennen kokematon junamatka. Muistan aina tuon tarinan kohdan, vaikka siitä on kauan aikaa kun Rautatien olen lukenut.
Osuva vastaus haasteeseen.
Muistan kun pakkoluin koulussa tuota "Rautatietä".
Nyt varmaan maistuis ihan erilaiselle..pitäs kaivaa esille ja lukea...
Ihanaa viikonloppua sinne kuopijoon, halauksin!
Muistan kun luin Rautatien koulussa ihmetellen ja pitäen Mattia ja Liisaa vähän tyhminä. Nyt ymmärrän paremmin tuonkin kohdan eikä he enää tunnu yhtään tymiltä. Joku on muuttunut vuosien myötä, olisko Matti ja Liisa vai joku muu! :)Eteenpäin joka tapauksessa!
Hyvä että muistutat: kuvaa on klikattava , ja pienellä näytöllä kahdesti :) Liisan ällistynyt ilme näkyy selvemmin, ja tarkkuus millä patsaan materiaali piirtyy.
Olipas kiva palauttaa mieleen lukuelämys vuosien takaa. Yhtä ihmeissään saattaa nykymummo ja vaari olla ekaa kertaa tietokoneen kyydissä?
Ilmiselvästi eteenpäin.
Olen käynyt silloin tällöin katsomassa YLEn elävässä arkistossa
http://yle.fi/elavaarkisto/
videoleikkeitä tv-elokuvasta Rautatie. Löytyvät hakusanalla Rautatie. Vertaansa vailla ovat roolisuoritukset Anja Pohjolalla ja Leo Jokelalla.
Minäkin katsoin teeveestä tämän ihanan ja nostalgisen Ahon Rautatien.
Eteenpäin Lapinlahden asemalla on mainio haastevastaus.
Niin monesta uudesta ja oudosta tilanteesta on tuttua tuo mattijaliisamainen tunne. Penkin reunasta on pitänyt lujasti puristaa.
Lapinlahti on meille merkittävä paikka. Sieltäpäin ovat ensimmäiset lastenlapsemme saaneet osan juuristaan.
Onpa hyvä, että Lapinlahdella on asema säilynyt ja noin hieno patsaskin on sinne pystytetty. Sitäpaitsi minua jännittää vieläkin kiireinen junanvaihto asemilla:D
Hieno toi patsa siellä Lapinlahdella ja mä muistan hyvin elokuvan Matti ja Liisa.
Oli se varmaan kokemus silloin aikoinaan, mennä ekaa kertaa junalla, huh, pelottikin varmaan!
Tapsu,
niin, suuri ilo oli huomata Matti ja Liisa -patsas Lapinlahden asemalla! Kooltansa oli kovin pieni mutta kyykistyin ihastuneena heidän puoleensa . Ja mieleen tuli Juhani Aho ja Rautatie, minkä lukemisesta oli kauan aikaa mutta tunne tallella: täyselämys!
Meillä ei ole telkkaria, mutta valikoidut ohjelmat katson netistä.
Ina,
kiva kun luit kappaleen Rautatiestä – niin minäkin pitkän tauon jälkeen. Tässä iässä tekee mieli lukea tietyt tarinat uudestaan.
Parikkalasta on isäni suku lähtöisin. Vai niin on sielläkin kuten monissa muissa taajamissa automaattijuna-asema tätä nykyä. Sitä suurempi oli hämmästys (ilo), kun havaitsimme viime kesänä että Lapinlahden asema toimi: sisällä oli jopa ihka elävä ihminen, virkailija joka vastasi kysymyksiin ja olisi myynyt lipunkin jos olisimme tarvinneet.
PS
Pitäneet joskus laatia oikein kotipostaus. Kauniin paikan löysimme – niin, Kuopion Saaristokaupungista.
arleena,
Matin ilme on ”menevä” ja utelias, Liisan miltei kauhistunut: ei oo totta se minkä omin silmin näkee vaikka onkin.
Minulle on käynyt lukemieni kirjojen kanssa hassusti: olen unohtanut paljon. Liekö syynä ikä vai sairastamani uniapnea. Mutta ilo on kerrata Rautatie, tietää että olen nauttinut ennenkin, nautinpa taas ;).
hanne,
kiitos viikonlopun toivotuksesta! Sitä samaa sinulle omilla kotikonnuillasi. On ollut kaunis aurinkoinen päivä, kuin unta vaikka onkin totta.
savisuti,
sinulla on taiteellisuuden lisäksi huumorin lahja ;). Eteenpäin mennään, aina vaan! Kehitymme huimaa vauhtia :D
Marjattah,
klikkaus on Blogistaniassa tärkeää. Kuvat näyttävät suurentuessaan yhä mielenkiintoisemmilta, lopulta voi käydä niin, että ne vangitsevat katsojan - ja tämänsorttinen ”vankeus” tekee hyvää, avaa ikkunoita.
Totta mitä sanot: joku voisi kirjoittaa ”juhaniahot” tänäpänä: tietokone on uusi ulottuvuus, minne nykymummo ja –vaari sukeltaa. Kyllä siitä tarinaa lähtisi.
Piri,
kiitos linkistä: katsoin, kuuntelin, eläydyin – ja nautin! En ollut aikoinaan kyseistä ohjelmaa katsonut. Ihana on Elävä arkisto aarteineen. Ja blogiystävä vinkkeineen ;).
Kaanon,
kiitos!
Juhani Ahon Rautatie, luettuna, kiehtoi jo nuorena – ja kiehtoo yhä, vanhana. En tiedä, miksi, mutta tiedän, että nautin.
Simpukka,
;) totta, kun luettelisi kaikki ne tilanteet, missä on elämänsä aikana rystyset valkeina puristanut ”outoa penkkiä, oudossa tilanteessa”, listasta tulisi pitkä. Silti on pärjätty tähän asti, joten voimme onnitella itseämme.
Miten suloista että lastenlapseni ovat saanet osan juuristaan Lapinlahdelta. Tykästyin kovasti kyseiseen paikkaan.
Famu falsetissa,
totta: junavaihdot saavat hien nousemaan otsalle. Ei ole kiva jäädä yksin seisomaan asemasillalle jos juna jättää. Onneksi on olemassa konduktöörejä. He auttavat auliisti. Oikeita palvelijoita, avulaita aatuja ovat, olen pannut merkille.
Harakka,
yritin guuglata, kuka patsaan on tehnyt, en vielä löytänyt vastausta.
Lapinlahdella on paljon kulttuuria. Melkein teki mielemme muuttaa sinne, mutta myytävänä oleva talo siellä ei kuitenkaan vastannut tarpeitamme. Katseemme kääntyi taas Kuopioon päin. Täällä nyt asumme.
Aika hassua, miten erilaiset asiat, vaikka lukukokemukset, vaikuttavat siihen miten suhtaudutaan vaikak johonkin paikkakuntaan.
Aikaa on eteenpäin kulunut, nyt suhahdetaan Pendolinoilla monen aseman ohi.
Toisaalta, ehkä tuolloin vielä ajateltiin että tärkeintä oli kyyditä ihmisiä paikasta toiseen, ei tuijottaa kellosta kuinka monta minuuttia mistäkin säästetään.
Hieno vastaus haasteeseen!
Niin sitä mennään etiäppäin. Samaistuin täydellisesti Liisaan ja Mattiin, kun muistelin viikonlopun lentomatkaa. Vaikka monet kerrat olen lentänyt, niin aina yhtä silmät ymmyrkäisenä vieraiden voimien armoilla... Mutta rautatiet on ihan toista kuin lentoliikenne. Raiteet jämäkästi maahan juurtuneina edustavat jotain tukevaa ja turvallista.
isopeikko,
kovin on totta mitä sanot: lukukokemuksilla jotka liittyvät johonkin paikkakuntaan, on lähtemätön vaikutus - niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä. Minulle tulee aina mieleen Lapinlahdesta miten Matti ja Liisa pällistelivät uutta ihmettä, rautatietä ja sen päällä "halkoja syövää" junaa. Lapinlahti saa mieleni kartalle monta plussaa.
Mk,
niinpä, kuka keksisi ottaa mainosvaltiksi "kiiruhda hitaasti". Minne meillä on niin kiire?
Ruska,
voi kunpa joku kirjoittaisi Matin ja Liisan junamatkakokemusta vastaavan kuvauksen ensimmäisestä lentomatkastaan. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä miten lentokone pysyy ilmassa, huhhuijaa ja herttileijaa.
Sinulla jos kellä, olisi sanat hallussa kirjoittamaan ensimmäisestä lentomatkasta. Go Lastu, go ;)
Ruska,
oi sentään kuinka rohkaisevasti, kauniista sanot. Yllytyshullu kun olen, saatanpa ottaa onkeen. Voisihan sitä mielikuvitella "Matin ja Liisan" lentsikkaan, ensimmäistä kertaa elämässään :).
Niin ja kiitos samoin Sinulle, ihan totta!
Lähetä kommentti