lauantai 2. lokakuuta 2010

hyvä ja kiltti miehen olla pittää


Anni miettii pienestä pitäen naimisiinmenoa mutta se oudoksuttaa että ihan vieraan miehen kanssa pitäisi mennä naimisiin joten hän ajattelee pyytää miehekseen sitä ainoaa miestä, joka on läpikotaisin tuttu ja kiva eli isä.

– Menetkös kanssani naimisiin, Anni seisoo isänsä edessä ja nyplää essunhelmojaan.

- Voi, voi, ei isän kanssa voi naimisiin mennä, isä vastaa ja Anni pettyy mutta uskoo koska isä ei kieltäessäänkään petä.

Kenenkäs ihmeen kanssa minä sitten naimisiin meen, Anni miettii. Tämä naimisiinmeno on ollut hänen elämänsä juttu siitä asti kun hän oppi ajattelemaan eikä siitä kovin paljon aikaa ole. Vieraita en huoli ja tutun pitää olla yhtä kiva kuin isä tai ainakin melkein.

Naapurinpoika, Pertti, on aina kiltti ja kiltin kanssa minä naimisiin tahdon mennä, sillä minä en ole kiltti tytöntyllerö, semmoinen mistä laulussa lauletaan ja pyhäkoulussa puhutaan. Semmoinen sokerista tehty. Olisin jos olisin vaan kun en ole. Ampiaiseksi joskus haukkuvat kun kiukustun niin että kaiku saa töitä kun yrittää kerrata kiljumistani.  Kiltin miehen minä tarviin, Anni päättää suu viivana.

Kehtaisinko kysyä Pertiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Ujostuttaa kyllä, mutta pakkohan tämä asia on selvittää ja varata hänet ajoissa koska naimisiinmeno mieltä painaa, aattelee Anni ja soittaa Pertin kodin ovikelloa. Mikä onni, Pertti avaa eikä Pertin äiti tai vielä huhhhuijempaa: jos vastassa olisi Pertin isä ja iso maha ja tuikeat silmät jossain ylhäällä, olisi Annilla luu kurkussa ja perusasia jäisi ilmoittamatta.

Mutta Pertti, Pertti se siinä seisoo ja toljottaa häntä tuppisuuna, kunnes äkkää kysyä: ”No?”

Taas Anni tarttuu niin kuin isänkin edessä, essuliinansa helmoihin , hypistelee aikansa ja kertoo asiansa –  vaikka näyttää siltä kuin essulta kysyisi kun ei silmiään Perttiin nosta: ”Meetkös kanssani naimisiin.”

Jos oli Pertti aluksi hiljaa niin on nyt myös ja lisäksi jäykistyy kuin olisi henkensä heittänyt.

”Oot sinä kanssa”, virkkaa vihdoin eikä vastaa  Annin yksinkertaiseen kysymykseen.

Annin ei auta kuin kantaa vesiperä isän eteen. ”Ei minun kanssani kukaan tahdo naimisiin mennä”, hän uskoutuu isälle äänessään lievä syytös: mitäs sinä itse minut hylkäsit. Sinut minä eniten itselleni tahtoisin.

”Annas olla”, isä tarttuu Annia hartioista, kumartuu tämän kasvojen tasalle ja katsoo silmiin niin että melkein koskee mutta ei koske koska on hyvä. ”Jospas odottaisit että kasvat isoksi ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Ehkä sinun ei tarvitse kysyä  yhtään mitään, vastata vain: juu-u, kyllä se vuan soppii.”

Anni katsoo epäluuloisesti isäänsä. Ettäkö hän, Anni, ei välttämättä jatkaisi kyselemistään vaan odottaisi vuositolokulla vaan.

”En tiijjä”, hän vastaa isälle, ottaa syliinsä vauvanuken ja alkaa leikkiä kotia. Kun löytäisi jostain yhtä hyvän miehen kuin isä on, mutisee  hiljaa ettei isä  kuule.

Pakinaperjantai: Paritellen

14 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Pienen tytön ajatuksia. Niin hienoja. Peikko kiittää.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Monet varmaan etsii isäänsä elämän kumppanikseen..
Olen ihaillut viime päivinä, kuinka ihana isä miesystäväni onkaan...vaikka onkin eronnut..
ihania syksyn värejä sinulle Lastu!

Demetrius kirjoitti...

Kaunis ja lämmin kertomus. Kuinka Annin mahtoi käydä, tiesikö isä, riittikö juu-u?

Ina kirjoitti...

Voi, miten herttainen tarina! Luulenpa muuten, että vaikka olinkin aina isän tyttö, nykyinen puolisoni muistuttaakin enemmän, kumma kyllä - äitiäni. Molemmat kun ovat ehtaa (ihanaa)karjalaista verta.

Sirokko kirjoitti...

Voi miten ihastuttava tarina! Niin kuin sinulla aina.

arleena kirjoitti...

Pienen tytön ja pienen pojankin mielessä ovat ne rakkaimmat. Nehän ovat isä ja äiti.
Vuodet tekevät tehtävänsä ja selviää kyllä kenelle kyllä-sanotaan.

Mukava tarina, tulivat omien lasten ajatukset (alle 5-vuotisina) mieleen.

Simpukka kirjoitti...

Arvaan, että Anni Ampiainen sai isänsä veroisen miehen. Kosiko Anni vai kosiko mies, yksi lysti.

Pankin talkkari kirjoitti...

Voi ihanuus mikä juttu.

Meillä on tytöillä ihan samat ajatukset, ja on niitä ilmoillekin lausuttu - iskä on ainoa oikea ja kelvollinen ritariksi.

Tämä on ollut itselle uutta ja outoa, koska en ole omaa isääni koskaan ritarina pitänyt - varmaan siksi etten ole häntä nähnyt.
Mutta ei edes niin, että isä olisi peppipitkätossumaisesti noussut ihailun kohteeksi ja jalustalle.

Mykäksi on meilläkin menty kun on sanottu, että teidän pitää hakea ihan oma mies - ja vielä oma kotikin! Se se on viimeinen pisara - "eikö me saadakaan asua tässä aina?"

Ihana ihana tarina.

Ruska kirjoitti...

Voi sentäs, kun on iso ja tärkeä asia ratkaistavana pienellä tyttösellä. Ihana kertomus! Ihan varmaa, että Annille käy hyvin :)

aimarii kirjoitti...

Luulenpa, että Anni löysi sen Oikean. Sen hyvän ja kiltin.
Lämminhenkinen tarina.

Harakka kirjoitti...

Voi, kun ihana tarina pikkutytöstä isoine murheineen!
Ja kyllä se isä on monille tytöille ollut se paras vaihtoehto ja siis hyvä esimerkki meidän lapsillemme!
Kiitos ihannista isistä!
Ja kiitos sun kauniista lämminhenkisestä tarinastasi taas jälleen kerran!

Taina kirjoitti...

Moi!Tulla tupsahdin tuolta kierto teitse ja tulen uudemman kerran,kiva blogi sinulla.Tervetuloa myös blogissani vierailemaan!

Obeesia kirjoitti...

Ihanaa!

Lastu kirjoitti...

Isopeikko,
Anni on iloinen, jos isopeikko tykkäsi :).

hanne,
rakastava isä on mies mitä parhain. Niin lapsilleen, puolisolleen kuin eron jälkeen elämänsä naiselleen. Kiitos viikonlopun toivotuksesta. Ja kiitos kärsivällisyydestä! Tämä blogi taitaa kuulua sarjaan 'satunnaisesti päivittyvä'. Välillä usein, toisinaan jo saarieristyneisyyden takia harvemmin. Pitäisiköhän vaihtaa blogin nimi 'saaren taiga' joksikin muuksi: saaressa ei ole nettiä ja päivitykset sieltä eivät onnistu.

Demetrius,
ja-a, riittikö juu-u :) Jos Annista jotain tiedän, niin sinnikkyyden. Ei tainnut antaa periksi hän ennen kuin liki isänsä vertaisen löysi.

Ina,
Karjalasta kajahtaa paljon ihanuutta, uskon sen. Olihan isäni suku Parikkalasta ja vieläkin kauempaa, Laatokan Mantsi-saarelta, joten jo vain uskon mitä sanot :). Onnellinen saat olla, jos vierelläsi karjalaismies kulkee.

Sirokko,
kiitos kauniista sanoista. Elämä tuo eteen monenlaista, kuten lapset ja lapsen aatokset. Sitten vain niitä kirjoittamaan :).

arleena,
niin. Lapsella on aluksi kokemusmaailmassaan äiti ja isä. Siinä kasvun juuri ja luottamus, tuttuus ja (jos onni on) turva. ”Tahdon” oikealle ihmiselle sanottuna, aikanaan, aloittaa uuden tien - vanhalta pohjalta. Isä ja äiti kulkevat aina mielen pohjalla, tiedostamatta, mukana. Niin kai. Vaikka rakentava irtiotto vanhemmistaan on tarpeen jottei aivan samaa polkua tallaisia. Kehitys kehittyy, myös ihmissuhteissa, omannäköiseksi itsekullakin. - Oletko kirjoittanut lastesi aatoksia talteen?

Simpukka,
hauska ja just Annille sopiva nimi: Anni Ampiainen :). Just: kun parhaiten käy, on ihan sama, kumpi keksii hyvän ensin: Anniko miehen vai mies Annin. Ja tuo ilmi halun kulkea yhdessä, tuli mitä tuli.

Pankin talkkari,
ritari-isä, hyvä maku on lapsillanne :). Ymmärrän myös mykkyyden, jos saa kuulla että aikuisena on haettava oma mies ja kaiken kukkuraksi muutettava omaan kotiin. Kaikkea kanssa. Kun lähdin Kuopiosta opiskelemaan Helsinkiin, matkustin ensimmäisenä syksynä junalla jokaikinen viikonloppu Kuopioon kunnes isä sanoi: ei ole tarkoitus että joka viikko kotona ravaat, johan siinä rahaakin palaa ja aikaa. Karua, niin karua, tuumasin suruissani. Siihen loppui se lysti. Mutta välttämätöntä isän tokaisu oli kuulla. Aikuisuus alkoi.

Anni kiittää kiitoksista.

Ruska,
Annille kävi elämänsä eri vaiheissa eri tavalla. Hyvin huonosti ja hyvin hyvin. Ja osasiko hän itsekään olla kaikissa käänteissään toiselle hyvä vai ei niin kovin hyvä, siinäpä haastetta miettiä. Sen verran Annin elämästä tänään tiedän, että voin huokaista helpotuksesta hänen puolestaan. Hyvin hänen on, hyvä hänen puolisonsakin.

Aimarii,
niin minäkin luulen ja taidan tietää, että Anni löysi sen kiltin miehen, hänet joka vaikka välillä murahtelisi, on silti aina hyvää tarkoittava ja tuen ja rakkauden antaja. Niin Anni minulle kertoi :).

Harakka,
”sitä ihmistä en unohda” -sarja saisi kivoja tarinoita kultaisista isistä. Heitä on varmasti paljon. Luin ”Elämäni ensimmäinen mies” -nimisen kokomaateoksen; luin ja nautin. Isät ovat tyttärilleen portti miehen maailmaan ja jos näkymä on hyvä, portin voi avata ja astua etsimään luottavaisin mielin sitä elämänsä miestä (isän jälkeen).

Tansku,
kiitos. Tervetuloa blogiini uudemman kerran! Tulen myös sinun luoksesi vierailulle.

Obeesia,
kiitos. Isät ovat ihania :)