Sirpa Kähkönen puhui eilen Vihan ja rakkauden liekit -kirjastaan lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungissa, Kuopiossa. Teos, joka on Tieto-Finlandia ehdokkaana, kertoo hänen isoisänsä tarinan. Lauri Tuomainen oli äärivasemmistolainen ja joutui viettämään seitsemän vuotta Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla.
Kirjailija kirjoitti Vihan ja rakkauden liekkiä kaksikymmentä vuotta. Kansallisarkistosta hän löysi ilokseen ja järkytyksekseen isoisänsä käsin kirjoitetun muistelman: sataviisikymmentä sivua elämää - ja kuoleman läheisyyttä.
Sirpa Kähkönen on kasvanut Kuopiossa isovanhempiensa hoivissa. Hän kertoi saaneensa sitä mitä jokaisen lapsen tulisi saada: rajatonta rakkautta ja hyväksyntää omana itsenään. Isoisä istui keinutuolissa ja piti häntä sylissään, kertoi tarinoita ja luki kirjoja ääneen: Seitsemää veljestä, Pikku Heidiä ja paljon muuta.
Lämmön ja hyvän keskellä Sirpa kuitenkin aavisti että oli asioita menneisyydessä, mistä joko tyystin vaiettiin tai kuiskailtiin mutta niin hiljaa, etteivät hänen korvansa kuulleet tai jos jonkin lauseen kuiskailuista erotti, hän ei ymmärtänyt kuulemaansa. Aikuistuttuaan hän päätti kirjoittaa isoisänsä tarinan, koska tahtoi nyt kuulla sen mistä ei puhuttu ja nähdä sitä mitä ei näytetty.
Historioitsijana hän pyrki kuvaamaan kahtiajakautunutta Suomea tasapuolisesti. Samalla hän matkasi syvälle tunteisiinsa, joista suurin on rakkaus. Isoisän rakkaus oli ja on voima joka auttoi suden hetkinä jaksamaan ja jatkamaan urakkaa, ja nyt työ on valmis.
Hän oli rakentanut esityksensä valokuvatarinoiden varaan. Melkein hengityksemme kuului, niin intensiivisesti eläydyimme Lauri Tuomaisen kohtaloon.
Esityksen jälkeen sai esittää kysymyksiä.
- Olette kirjoittanut muun muassa lähihistoriaa kuvaavan Kuopio-sarjan ja nyt tämän tietokirjan, Vihan ja rakkauden liekit. Aiotteko kirjoittaa joskus nykypäivään liittyvän tarinan?
Kirjailijahistorioitsija oli hetken hiljaa. Luovan tauon jälkeen hän avautui:
- Olin tänään Puijolla ja Konttilassa. Tehtiin juttua Opettaja-lehteen. Tajusin jälleen kerran, kuinka ainutlaatuisen hieno alue on Puijo. Keskellä kaupunkia sijaitsee luonnonsuojelualue, missä ikimetsä huminoi. Konttilaan ei liikenteen melu kuulu, aika pysähtyy. Aistit tihentyvät kuulemaan ja näkemään: tekevät retken yli hetken. Alkutalvessa jo "kuulin" kevätlintujen liverryksen ja "näin" perinnekasvien loiston. Voisin seuraavaksi kirjoittaa vaikkapa Puijosta ja sen vastakohdasta, kuutiomaisesta marketista, jossa ihmiset vaeltavat, etsivät ja luulevat löytävänsä. Niin, luulevat. On välttämätöntä, että lapset tuodaan luontoon. On aivan välttämätöntä. Puijon ja kauppaparatiisien ristiriidasta voisin kirjoittaa...
Kuopion kirjaston luentosali oli tupaten täynnä. Kirjailija kertoi, että kun hän piti ensimmäisen kirjailijamatineansa esikoisromaaninsa ilmestyttyä, kuulijoita oli tasan yksi ja hänkin jäi kuuntelemaan siksi että kirjastonhoitaja käski. Kun ilta oli ohi ja sanottava sanottu, mies lähti lykkimään potkurillaan kohti kotiaan, katosi pimeään jonnekin päin Joroisen syrjäkulmille.
Taputimme ja hajaannuimme.
Lumisade oli vaihtunut vedeksi. Sivuutin kivitalon, mikä on rakennettu vuonna 1902 ja missä asuin osan lapsuuttani neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvuilla.
Olen kiitollinen että meillä on kirjailijoita, jotka valaisevat historiaa. Olen kiitollinen että he kuvaavat myös nykyaikaa joka on meille kaikille yhteinen. Olen kiitollinen että palasin Kuopioon.
Lähden vielä tänään ennen pimeää pyyhkimään silmäni luonnonsuojelualueen ikikuusikkoon. Että Konttilankin Puijon ikimetsän keskeltä löysin.
Elämä saa olla pysähtynyttä.
******************************************************************************
Vihan ja rakkauden liekit tavoittelee Tieto-Finlandiaa.
Tieto-Finlandia-palkinto 2010 valintalautakunnan perustelut:
Kirjailija Sirpa Kähkönen on kirjoittanut isoisästään Lauri Tuomaisesta (1904 - 1971) elämäkerran, joka isoisän kautta kertoo myös muista tämän aikalaisista ja heidän kohtaloistaan. Monet menettivät henkensä, punaupseerien koulutukseen Leningradissa osallistunut Tuomainen joutui valtiopetoksesta syytettynä kärsimään yli seitsemän vuoden tuomion Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.
Aikakauden yhteiskunnallinen jakautuminen kahtia ja kommunistien vainot sekä poliittiset vangitsemiset 1920 ja -30 -lukujen Suomessa nivoutuvat kirjassa Kähkösen suvun tarinaan. Kirjaansa varten Kähkönen on tehnyt perusteellista lähdetyöskentelyä, mikä käy ilmi kirjan yhdeksän sivua pitkästä lähdeluettelosta. Mukana on myös isoisän kirjallista jäämistöä ja aikalaiskerrontaa.
Kertoessaan hienon ja koskettavan tarinansa Kähkönen ei ota kantaa kummankaan osapuolen puolesta. Kuvatessaan elämää Tammisaaren rangaistuslaitoksessa kirjailija ei syyllisty mustavalkoiseen asenteeseen vaikka hänen myötätuntonsa on vankien puolella. Vihan ja rakkauden liekit -kirjaa lukee kuin romaania, koska sen teksti on yhtä sujuvaa kuin hyvässä kaunokirjallisessa teoksessa. Tämä kerrontatapa on usein suotta unohtunut suomalaisissa tietokirjoissa.
Palkinto jaetaan 18.11.2010.
12 kommenttia:
On tärkeääkin osata pysähtyä. Pysähtyä, nähdä ja kuulla. Mutta onko tämä mahdollista marketin humussa tai liikenteen vilskeessä? Ei ole, ei ainakaan syvällisessä mielessä. Kyllä luonto-yhteys on ihmiselle välttämätöntä, ainakin jos haluaa välttää vieraantumisen ja uupumisen.
Hienoa, että Sirpa Kähkönen kirjoittaa myös palan historiaamme isänsä kautta.
Jään odottamaan mielenkiinnolla uutta kirjaa, joka on luonnon ja tehorakentamisen maastoissa liikkuva.
Tuli mieleen postauksesi tuossa taaempana, ja hiihtoretki Puijon maisemissa. Edes palanen luontoa on säästynyt.
Mikä mahtava tunne on täytynyt mielen täyttää kun on löytänyt rakkaan isoisänsä muistelmat, ja vielä niin vaikealta ajalta. Muistan hyvin, miten isoäitini läsnä ollessa hyssyteltiin, oli asioita joista ei saanut kysyä, ei ihmetellä, liian arkoja asioita vielä minunkin lapsuudessani.
Pitääkin laittaa luettavien kirjojen listaan ja odottaa mielenkiinnolla sitä seuraavaakin ihmisen ja luonnon erkaantumisesta.
Jotkut tarinat vain täytyy kirjoittaa auki...
Ina,
luonto semmoisena kuin se meille näyttäytyy, koskemattomana, on mielenrauhan tyyssija. Äänimaisema syntyy luonnonäänistä, ei teknologian pärinästä. Ja jos puu kaatuu, se kaatuu vanhuuttaan, ei väkivaltaisen kirveen tms. iskun voimin. (Näin sanon minä joka perintömetsäni kaadoin mutta sitä myös suren ja uuden metsän kasvulla paikkailen. Terhakasti taimet ovat päässeet kasvun vauhtiin, valtaosin luonnostaan, itsestään, ei keinoistutettuna.) Puijon ikimetsikkö on lumoava.
arleena,
itse en ole vielä yhtään Sirpa Kähkösen teosta lukenut.
Politiikka oli ennen vanhaan monissa kodeissa vaiettu alue, mistä ei puhuttu, etenkin jos se koettiin vaaralliseksi. Mutta itselläni on muistoja: kyllä isä puhui...
Juuri kun olin sunnuntaina löytänyt "uudelleen" Puijon ja Konttilan (jälkimmäisen elämäni ensimmäistä kertaa), seuraavana päivänä Sirpa Kähkönen mainitsi saman paikan jota ylisti. Hauska sattuma. Toivottavasti hän kirjoittaa Puijosta - ja marketeista. Nyt luonnostelu oli vasta ehkäpä-tuumailun tasolla. Puijo on onneksi suojeltu ja alueeltaan yli 200 hehtaaria, joista suurin osa kuuluu EU:n Natura-ohjelmaan. Aiemmin mainitsemani hakattu alue (7 ha, myöhemmin vielä 13 lisää) on aivan Puijon juurella, hiukan syrjemmässä - ja tuskin suojeltuun alueeseen on koskettu tai kosketaan. Luulen, en tiedä.
Sirokko,
kirjailija kertoi, että erityisesti hänen isoäitinsä kuiskaili ja hyssytteli.
Oli käsinkosketeltava se lämpö mikä kirjailijasta huokui kun hän isoisästään puhui. Hänen rakkautensa valossa Sirpa sai kasvaa ja siitä tunteesta ammensi voimaa kun kirjoitti sen minkä kirjoitti.
Keskusteluissa esityksen jälkeen kukaan kuulijoista ei ryhtynyt käsittelemään kaunaisesti vihan liekkejä, sytyttämään tulta. Varmasti yleisön joukossa oli ihmisiä, joiden isovanhemmat ovat olleet kahta puolen leirin. Aikamme on myös armollinen. Sukupolvet vaihtuvat. Kykenemme muistelemaan. Myös kiihtymättä. Aika auttaa.
Itselläni myös on Kähkösen tuotanto nyt lukulistalla.
mm,
miten tärkeää, että kaikkia tarinoita ei polteta. Kirjailija kertoi, että hänen isoäitinsä poltti paljon miehensä kirjoituksia, ja siksi Sirpa hämmentyi kun löysi Kansallisarkistosta paksun vihkon, isoisänsä itsensä kirjoittaman omaelämäkerran. Sen jälkeen oli itsestää selvää, että hän isoisän tarinan kansiin saattaa.
Olen lukenut Kuopio-trilogian ja odotan kiinnostuneena, että pääsen syventymään Kähkösen uusimpaan.
Luin trilogian jotenkin väärässä järjestyksessä. Pitäisi varmaan hankkia omaksi koko sarja, on se sen verran hienoa kerrontaa.
Obeesia,
trilogiasta osa - vai onko koko sarja - on ilmestynyt pokkarina (Loisto). Itse ajattelen ostaa ne kaikki. Kähkönen jatkaa kunniakkaasti kuopiolaisten kirjailijoiden perinnettä. Minna Canth, Maria Jotuni, Jorma Korpela, joitakin mainitakseni. Niin, ja tietty Elina Karjalainen ja Aapeli.
Ilahdun kun kuulen, että olet Kuopio-trilogian lukenut.
Kiitos kertomuksestasi. Tuntuu kuin olisin ollut paikan päällä kuulemassa esitystä.
Olen lukenut Kähkösen Kuopio-sarjan. Tosin vähän sekaisessa järjestyksessä. Ensimmäisenä luin joululahjaksi saamani Lakanasiivet, josta kiinnostukseni sarjaa kohtaan heräsi. Seuraavaksi kirjastosta löytyi Rautayöt, sitten Mustat morsiamet, Jään ja tulen kevät, viimeisenä Neidonkenkä. Ehkä vielä joskus luen koko sarjan oikeassa järjestyksessä. Isoisän tarina kiinnostaa myös.
Kähkönen on luokiteltu ns. mikrohistorioitsijaksi. Minusta mikrohistoria kuulostaa vähättelevältä, ikään kuin miesten kirjoittama sotahistoria olisi jotain makroa ja sitten naisen tarkkasilmäinen, aistivoimainen, arkeen, aikalaiskuvaukseen ja esineistöön keskittyvä jotenkin pienempää. Ei se ole. Elämä ei ollut toisaalla, se oli siviilissä... kuolema rintamilla. No, en nyt vähättele sotakirjallisuutta, se nyt vain ei enää ole mitään uutta. Käsittääkseni Kähkösen ote on jotain uutta.
Minulla on koko tetralogia eli Kuopio-sarja tuolla hyllyssä odottamassa tarttujaansa... ;)
Kiitos kun tällä esittelyllä kannustat iskemään siihen jo kiinni.
Olen myös ollut kuulemassa Kähköstä; meitä oli neljä, plus tapahtumajärjestäjä.
Simpukka,
oipa, olet lukenut koko sarjan. Kun itse en ole vielä yhtäkään lukenut, voisin syventyä kirjoihin aikajärjestyksen mukaan:
Mustat morsiamet
Rautayöt
Jään ja tulen kevät
Lakanasiivet
Neidonkenkä.
"Lakanasiivet ja Neidonkenkä ovat yhdenpäivänromaaneja. Niissä henkilögalleria laajenee edelleen niin, että tuloksena on 'kaupunkisinfonia'.
Lakanasiivet tapahtuu 1.7.1941, ainoana päivänä jolloin Kuopiota jatkosodassa pommitettiin.
Neidonkenkä tapahtuu 9.6.1942."
Kutuharju,
ei tullut Tieto-Finladia Kähköselle, miehelle meni. Kaipa kapellimestarikirja ansiokas on. Vaikea on diktaattorin osa: kun jaettavana on vain yksi ykkönen, kenelle ja mistä teoksesta sen antaa. Voiko palkitseminen perustua koskaan objektiivisuuteen? Kuinka olisi mahdollista päästä 'viileään' analyysiin, kun palkitsemista yksinänsä pohtii. Minne tunteet ja henkilökohtaiset kiinnostuksen aiheet ynnä mieltymyksensä pistää?
Totta. Historin nimi on Mies. Yleensä.
Totta. Historian nimi on Sota. Yleensä.
Totta. Historiasta kirjoittaa Mies. Yleensä.
Historialliset romaanit ovat oma lajinsa, mutta Kähkösen tapainen historiaa valaiseva tietokirja jota voi lukea (niin on kerrottu) kuin romaania, on harvinaista lukuherkkua - jos herkku-sanaa voi käyttää kun aihe on näin rankka. Totta: mikro-sana ei istu, tässä yhteydessä. Mikrosta tulee mieleen tytöttely ja minihame, joka jossain vaiheessa lyheni mikrohameeksi.
Ahaa, olet ollut kuulemassa Kähköstä. Silloin yleisöä on ollut hiukka enemmän kuin Joroisilla :D. Ja nyt Kuopion kirjaston sali tulvi ja paisui. Kuulijoiden keski-ikä taisi olla lähellä seitsemääkymmentä.
Nyt laitan kyllä trilogiat ja Kähkösen kirjavinkki-listalleni. Siellä on monta lukematonta, mutta kunhan käsiini saan.. varsinkin jos niitä on pokkareina eivät enää niin kuluta kukkaroa.
Alkoi kiinnostaa varsinkin tuo "sujuva kerrontatapa joka on uutta suomalaisessa tietokirjallisuudessa"..
Kukas se sitten voitti?
Täytyypä lähteä guuglettamaan..
Pankin talkkari,
kirjamaailma tulvii niin paljon hyvää luettevaa, että potentiaalisten lukemista odottavien kirjojen pino päivä päivältä kasvaa. Mutta niin kuin elämä eletään hetki kerrallaan, kirjakin luetaan sivu sivulta, kirja kirjalta. Ei voi ahnehtia enempää kuin on mahdollista. Tosin Paavo Väyrynen taisi lukea koko Dostojevskin tuotannon viikossa vai käyttikö siihen vain muutaman päivän :D.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä hitaammin luen. Valitettavasti. Hyvä hiljaa tulee, ajatellen aivan kaunis :D.
Pokkariostoksille minäkin kiiruhdan.
Lähetä kommentti