huoneentaulu: mielenrauha

Autioituneen kartanon puutarhan huojuvalla penkillä ei istu ketään. Ei ketään? Olenhan siellä minä ja se riittää, Ahti miettii.  Haen täältä mielenrauhan kultaista huoneentaulua. Aion istuttaa huoneentaulun uuteen kirjaani, Tumpelon pikkujättiläiseen, mihin kokoan kaiken mitä ihmispolo elämässään tarvitsee. Miten hullua, mitä haaskausta, että jokainen elämänsä vasta-alkaja joutuu käymään läpi sen minkä vanhus jo tietää. Lähtee hymyn ja konttaamisen opettelusta, päätyy vanhuuden viisauteen. Erehtyy niin tuhannen tulimmaista kertaa. Yrittää ja uuvahtaa, eksyy ja sammuu. Särkee ja särkyy.  Sille ei voi mitään, että näin on:  vauvat eivät synny vanhuksina, kaiken tietävinä ikiviisaina, vaikka laulu väittää: ukkoina jo syntyy sylilapset. Aina pitää aloittaa alusta.

Olen kirjoittanut monta menestysteosta. Olen etuoikeutettu, koska olen vajavainen. Tiedän että vain särkynyt voi soittaa särkyneelle niin että tämä jaksaa kuunnella soittoani. Sanani hyväilevät lukijoiden rikkirevittyjä mielentiloja.  Kirjani lähtevät ihmisen perustarpeista ja tyydyttävät niitä.  Kosketan kynälläni tuhansien, kymmenien-, satojentuhansien kysyviä mieliä, neuvottomuutta. Suoriksi sanottuna: olemme kaikki - minäsinähänmetehe - elämämme keskiössä tumpeloita.   Ja jos joku jotakin kuvittelee osaavansa, sensorttiset luulot on syytä riisua pois, sillä aina voi tehdä paremmin, tulla täydellisemmäksi ihmiseksi. Kuka on Suomen mielenrauhallisin ihminen? Ei kukaan. Kaikki ovat vajaita ja siksi he kirjaani tarvitsevat.

Näin tuumailee Ahti, palveluammatin harjoittaja, psykologi, tietokirjailija, istuessaan joen rannalla kartanon kupeella.  Hän on kirjoittanut monen monta elämäntaitokirjaa. Kustantaja on tyytyväinen. Aina hän on tähän mennessä löytänyt niin sanotun suuren yleisön. Lukijat saavat hänen aivoitustensa kautta tarvitsemansa mielenrakennuksen ja kustantaja rahansa.

Onko Tumpelon pikkujättiläinen -nimi liian rahvaanomainen, Ahti pähkäilee. Miten sennimisen opuksen  tohtii antaa lahjaksi ikään ja säätyyn katsomatta?  Ei uutukaisesta niksipirkkakirjaa tule, ei simsalabim-opasta, varoittavaa  esimerkkiä. On siinä toki uusavuttomalle myös konkreettista evästä ikkunapesuohjeista alkaen, mutta mieli, mieli, se on pääroolissa. Elämän liikennesäännöt. Kuinka hän elämäntaito-oppaansa rakentaisi niin että se vakuuttaa jokaiikan ja -iikattaren?

Päämäärä on selvä: Tumpelon pikkujättiläisestä tulee mielenrauhan tyyssija. Sisältö on vielä hakusessa, mutta eiköhän avain mielen kammareihin  löydy kun täällä kaukana kavala maailma -yksinäisyydessä kylliksi viivyn. Lukija ei hyvän olon lähteillä kiemurtele karkuun vaan lukee loppuun asti ja kaiken kukkuraksi kokee olevansa saamapuolella vaikka rahansa tähän aneoppiin laittoikin.

Kirjallinen johtaja lähetti hänet eksoottiseen kartanoon ideoimaan yksikseen (yksinäskös yskittelet, Ahti hymähtää kun mieleen rallatus juohtuu) Mielenterveyden pikkujättiläistä; johtajan ehdottama työnimi on Ahdista luotaantyöntävä, tumpelo on myyvempi, mutta viisas vaikenee valtaapitävän edessä. -Kartanossa kummittelee, valistaa kustantamon huuhaakirjojen vastaava. - Kummittelee siksi, että ahdistus on kerääntynyt kartanon seinien sisäpuolelle eikä pääse ulos ennen kuin joku vuosisatojen aikana kerääntyneen tuskan vapauttaa. -Aha, sanoo Ahti ääneen  huuhaavastaavalle ja ajattelee hiljaa mielessään: höh.

- Vajetta on elämäntaito-oppaiden myyntisaldossa, oli kustannustalon johtaja valitellut Ahdille käsiään väännellen samalla kun sujautti matkalipun tämän avonaisiin kämmeniin.   -Eivätkö suomalaiset enää elämäntaitokirjallisuutta lue kuin silloin ennen? Luulevatko kaiken jo tietävänsä! Tarve ainakin on kova kun ympärilleen katselee. Mutta siitä huolimatta eivät osta kirjakaupasta elämäntaitoa; sen sijaan toinen toisiaan verkossa neuvovat. Tuppurainen taluttaa Tappuraista - sokeitako kumpainenkin?  Uusymmärtämättömiä! Mitä siitä tulee?  Kirja on sentään kirja, on ja pysyy eikä heilu kuin elävä nettiverkko. Ja kirjan päälle kaareutuu  kirjoittajagurun tietämyksen sateenvarjo lukijan suojaksi. Kaukana on 'minusta tuntuu' -taso, kun guru aukaisee tietolippaansa.  Hyvää matkaa, Ahti! Tule takaisin käsikirjoituksen kanssa; tehdään aivoituksistasi tuote, joka myy myymistään. Oikea brändien brändi.

Ahti huokaisee omenapuun alla, kuhmuraisella penkillä nuokahtelee. Kuuntelee linnunliverrystä, aistii auringon lämmön ja tietää että syvällä kokee surua siitä että on itsekin kuin he joista kirjoittaa, suomalainen surumielinen, pakkasen poika ja synkkien laulujen täsmäkohde. Suomalaiset ovat kahtiajakautuneet ajatellaanpa rahaa tai mielenrauhaa. Toisilla puutetta jommastakummasta, joillakin molemmista. -Ahti kulkee elämän varjoisilla kujilla, vaikka kuinka glamour kiiltää ja kunniaa työstänsä saa.

Hän nousee penkiltä ja avaa kartanon oven, tietää että siellä on vastaus. Kartano on ajat sitten lakannut toimimasta mutta mielenrauhan huoneentaulu siellä kuulema on.

Ovi narisee. Huone on tyhjä. Ummehdus haisee. Äkkiä tilan täyttää iva, pilkka, syytös ja nauru. Joka nurkasta ja lattiaraosta ja hämähäkkimäisestä ikkunaraosta tunkeutuu hänen korviinsa ääni joka elämäniloa murhaa: "Olit vauva. Katsoit äitiäsi, etsit hänen hyväksyviä silmiään, mutta hän käänsi katseensa pois, ei vastannut tarpeeseesi. Häpesit. Häpesit itseäsi. Häpesit että tarvitsit. Häpesit että tarvitsevuutesi näytit eikä äiti sinulle vastannut. Jokin sinussa sammui. Olit arvoton. Aloit suorittaa elämääsi etkä koskaan tule rauhaa saamaan. Katso naapurin Pekkaa. Hänen äitinsä ihastelee sumeilematta Pekkaa, silmät ovat silmissä liki, sormet sormissa, poski poskessa. Hän syöttää, hellii, vastaa, naurattaa.  Hyväksyy Pekan juuri kuin hän on. Ei grammaakaan vaihtaisi pois. Pekalla on mahdollisuus kokea elämässään mielenrauhaa, sinä etsit ja haapuilet kaiken ikääsi. Olet tuomittu ikuiseen levottomuuteen, rauhattomuuteen, ellet astu seuraavaan huoneeseen ja täyty huoneentaululla.  Mene. "

Ahtia pelottaa muttei hän myönnä sitä itselleen. Hän avaa sisäoven kaikkein syvimpään. Huoneen täyttää valo. Pieni vauva valossa, etsimässä katsetta. Ahti ymmärtää.


*

Joulumarkkinoille ilmestyy uusi kirja. Kannessa hehkuu huoneentaulu. Kirjoittanut Ahti.  Kirjan nimi: Syytön.  Kansien välit ovat puhtaan valkoiset. Sivu sivulta tyhjyys puhdistaa lehteilijän.  Syytön mieli alkaa täyttyä uudella,  ennenkokemattomalla elämänilolla. Alkuhäpeä hiipuu. Möykky kutistuu. Syy on syy. Syytön on syytön.

Ahti ja muut syyttömät vauvat astuvat oman elämänsä tyhjään tauluun. Vihdoin.  Alun häpeästä huolimatta heillä on mahdollisuus kokea mielenrauhaa. Ajoittain. Se riittää. Koko taivaan kirkkaus ei maan päällä vaeltavan sieluun mahtuisikaan.

Kirja keikkuu myyntilistojen kärjessä. Syyllisyyttä syyttä kokeneiden sydämiin syttyy syyttömyyden lamppu.  Ja niin käy, että elämäntaito-oppaiden myynti laskee  sitä mukaa kuin lukijoiden elämä alkaa.  Kirjallinen johtaja ei tiedä, itkeäkö vai nauraa: sulkeako Ahdilta kustantamon ovi vai antaisiko  hänelle säätiön apurahan.

Syytöntä alkujoulua! Ihan uutta Uutta Vuotta! toivottavat Syytön-kirjansa "lukeneet"  toinen toisillensa  pikkukaupungin lumituiskuisilla kujilla. Niin hyvä, lämmin hellä on mieli jokaisella.

 Pakinaperjantai: Mielenrauha