Kuulen uutisen: Kuopion Yhteiskoulu, jota kävin vuosina 1957-65, lopettaa toimintansa heinäkuun viimeisenä päivänä 2011. Koulu, jota oli perustamassa myös Minna Canth, lakkaa kaupunginisien ja -äitien päätöksellä olemasta. Olen kysellyt syitä koulun lakkauttamiseen mutta mitään mikä menisi ymmärryskeskukseeni, en ole saanut. Saippua on liukas, niin vastauksetkin. Kuopion Yhteiskoulun 119 vuotta kestänyt historia päättyy ensi kesänä.
Kuopion Yhteiskoulun vanhoja 1964
Nyt on tekeillä muistelukirja. Yhteiskoululaiset kuulevat kutsun:
"Toivomme, että juuri Sinä kerrot meille mieleenpainuneimman tarinasi Yhteiskoulusta. Se voi olla hauska sattuma tunnilta, ikävä muisto kiusaamisesta tai epäoikeudenmukaisesta kohtelusta koulusta. Löysitkö Yhteiskoulusta sydänystävän vai peräti oman rakkaan rouvan? Entä jäikö joku opettajapersoona mieleen? Millaisia elämänohjeita hän antoi? Et kai ole unohtanut talonmiestä tai keittäjää? Tai kouluruokaa?"
Soitan Maijalle, joka on ollut sydänystäväni Yhteiskoulun alaluokilta lähtien ja läpi elämäni tähän päivään asti. Paljon olemme unohtaneet, mutta eräs koulumuisto on jäänyt molempien mieliin. Maija jolla on valokuvan tarkka muisti, valaisee yksityiskohtia mitkä minulta ovat painuneet piiloon.
Luokanvalvojanamme toimii luonnontiedon opettaja Alma. Kerran jos toisenkin hän kaitsettavilleen katederin takaa puuskahtaa:
- Ei teistä mihinkään ole. Ei teistä mitään tule. Ette osaa edes käyttäytyä. Ette tervehtiä.
Olemme kolmentoista. Saamme vihiä, että Alma täyttää pyöreitä vuosia. Nyt meillä olisi tilaisuus osoittaa hänelle, että osaamme yllättää iloisesti niin että opettaja voi olla tyytyväinen ja ehkä kehaista opettajanhuoneessa: "Kylläpä oman luokkani oppilaat tietävät miten hyvä mieli tulee huomioimisesta ja hyvästä käytöksestä." Salaseuran tavoin kokoonnumme yhteen ja kehittelemme synttäriyllätystä luokanvalvojallemme.
Tulee Alman syntymäpäiväaamu. Olemme ottaneet selvää, missä Alma asuu. Aamuvarhain ennen koulupäivän alkua kiipeämme lahja ja kukat käsissämme Kuopionlahden rannalla sijaitsevan kerrostalon porraskäytävässä kerros kerrokselta ylöspäin. Kun kuulumme suuriin ikäluokkiin, meitä on paljon. Jokainen tahtoo tuoda kortensa kekoon ja olla mukana onnittelemassa.
Vihdoinkin perillä. Rohkein meistä laumasieluista kilauttaa kelloa, varovaisesti. Mitään ei kuulu. -Soita kovempaa, neuvot satelevat. -Hsss, hiljaa. Pian kellonsoittaja ottaa kuitenkin neuvosta opiksi ja rimpauttaa niin että portaikko kajahtaa.
Hiljaista on sisällä opettajan kotona… kunnes kuuluu askeleita ja ovi avautuu juuri ja juuri sen verran että näemme rakosesta oikean silmän ja puolikkaan suun. - Mitä asiaa, kysyy nainen; Alma hän ei ole. Liekö Alman sisar, kun on niin samaa näköä. Ehkä tullut auttamaan juhlien järjestelyssä.
Kun olemme selittäneet käyntimme tarkoituksen, nainen poistuu huoneiston perälle ja palaa alta aikayksikön ovenrakoon ilmoittamaan: - Ei, opettajanne ei tule näkösälle eikä ota teitä vastaan. Menkää pois.
- Ei teistä mihinkään ole. Ei teistä mitään tule. Ette osaa edes käyttäytyä. Ette tervehtiä.
Olemme kolmentoista. Saamme vihiä, että Alma täyttää pyöreitä vuosia. Nyt meillä olisi tilaisuus osoittaa hänelle, että osaamme yllättää iloisesti niin että opettaja voi olla tyytyväinen ja ehkä kehaista opettajanhuoneessa: "Kylläpä oman luokkani oppilaat tietävät miten hyvä mieli tulee huomioimisesta ja hyvästä käytöksestä." Salaseuran tavoin kokoonnumme yhteen ja kehittelemme synttäriyllätystä luokanvalvojallemme.
Tulee Alman syntymäpäiväaamu. Olemme ottaneet selvää, missä Alma asuu. Aamuvarhain ennen koulupäivän alkua kiipeämme lahja ja kukat käsissämme Kuopionlahden rannalla sijaitsevan kerrostalon porraskäytävässä kerros kerrokselta ylöspäin. Kun kuulumme suuriin ikäluokkiin, meitä on paljon. Jokainen tahtoo tuoda kortensa kekoon ja olla mukana onnittelemassa.
Vihdoinkin perillä. Rohkein meistä laumasieluista kilauttaa kelloa, varovaisesti. Mitään ei kuulu. -Soita kovempaa, neuvot satelevat. -Hsss, hiljaa. Pian kellonsoittaja ottaa kuitenkin neuvosta opiksi ja rimpauttaa niin että portaikko kajahtaa.
Hiljaista on sisällä opettajan kotona… kunnes kuuluu askeleita ja ovi avautuu juuri ja juuri sen verran että näemme rakosesta oikean silmän ja puolikkaan suun. - Mitä asiaa, kysyy nainen; Alma hän ei ole. Liekö Alman sisar, kun on niin samaa näköä. Ehkä tullut auttamaan juhlien järjestelyssä.
Kun olemme selittäneet käyntimme tarkoituksen, nainen poistuu huoneiston perälle ja palaa alta aikayksikön ovenrakoon ilmoittamaan: - Ei, opettajanne ei tule näkösälle eikä ota teitä vastaan. Menkää pois.
Tallustamme kukkapuska ja lahja sylissä kouluun, jonne ehdimme ennen ensimmäisen tunnin alkua.
Päivän aikana, kun kukaan ei ole näkemässä, opettajanpöydälle ilmestyy kulhollinen appelsiineja ja taululle liitukirjoitus:
- Ottakaa. Kullekin oppilaalle on varattu yksi appelsiini.
Otamme, kuorimme, syömme. Hyvältä maistuu.
edit
Alma vei meitä ahkerasti linturetkille:
Retki Korkeakoskelle toukokuussa 1960. Välipysähdys Ahkion kanavalla.
14 kommenttia:
Tuota lausetta ei koskaan saisi sanoa kellekään, ei etenkään lapselle, se syöpyy iäksi mieleen. On kova työ saada parannettua lauseen raapima jälki.
Onneksi saitte sentään harvinaista herkkua - appelsiinit.
Arvaa kuka on käynyt oppikoulua samoina vuosina. Matkaa oli yhteen suuntaan 17 km, koska omassa pikkupitäjässä ei ollut oppikoulua.
Kyllä teistä kaikista on tullut :-)
Ei ole ensimmäisen kiven heittäjää, eikä toisen arvostelijaa.
Leijonainen,
totta.
Silti on aiheellista valottaa Almaa lisää.
Ystäväni Maija, jolla on valokuvamuisti, paljon parempi kuin minulla, muisti tuon Alman hokeman "ei teistä mitään tule", muu tarina käänteineen kulki molemmilla samaa rataa.
Alma oli hurjan innostunut opettamastaan aineesta, kuljetti linturetkille, aukaisi luonnon ihmeet.
Oikeastaan meille ei näistä synttäreistä traumaa jäänyt, enemmän, Alman tuntien, huvitti hyväntahtoisesti. Hän piti linjastaan kiinni. Reviiriä ei sovi ylittää. Suomme 'ei teistä mitään tule' -lyttäyksenkin Almalle anteeksi, mutta sitten oli joitakin opettajia jotka eivät oppilaan kehitystä, kasvua ja tukemista - hänen parastaan - ajatelleet. Sama sana eri opettajan suulla lausuttuna saa aikaan erilaisen vaikutuksen. Omituista ;).
Mukava ajatella, että koulutiemme kulkivat ajallisesti samaan tahtiin. Mutta matkan pituudessa on eroa. Asuitko viikot koulupaikkakunnalla vai kuljitko joka päivä kouluun ja kotiin tuon matkan? Oma koulumatkani oli muutamia satoja metrejä sankarihautausmaan ääreltä, Kuopion torin reunoja pitkin lähelle Kallaveden rantaa.
Persoonallisen opettajan karun ulkokuoren alla sykki sittenkin lämmin sydän. Minulle tuli mieleen joku Tove Janssonin hahmoista, olisiko ollut Hemuli. Myös Nalle Puh -maailman Aasi Ihaa saattoi olla Alman hengenheimolaisia. Niin hyvä ihminen, että sitä ei toisille kehtaa paljastaa.
Opettajat ovat ihan oma rotunsa :)
Kukahan tuossa tilanteessa oli epäkohtelias!!
Ina,
niin, parasta Almassa oli se, että hän sytytti monessa oppilaassa kiinnostuksen luontoa kohtaan. Molemmat siskoni läksivät lukemaan biologiaa; minua kiinnosti sen sijaan enemmän ihmismielen salaisuudet. Lukiossa oli koulussamme valittava joko biologia tai sielutiede. Molempia ei saanut opiskella.
Kyllä, Hemuliksi tai Ihaaksi häntä voisi luonnehtia. Luulen, että hän oli privaatissa, ilman ammatillista roolia, hyvin estynyt ja ujo. Siksi reaktio synttäriaamuna meidän sinne rynniessämme oli mitä oli.
Siperia opettaa. Sen koommin en ole mennyt rimpauttamaan kenenkään ovikelloa edes myönteisen yllätyksen vuoksi aamulla kello seitsemän. Oi nuoruutta ja viattomuutta - ja ajattelemattomuutta.
Isopeikko,
totta. Ja nyt kun muistiltani kyselen kirjaporjetin vuoksi: mitäs kuuluu, mitä näkyy Yhteiskoulun tantereilla, vastaukset ovat aivan "omaa luokkaansa". Milloin huh, milloin ah ilmoille singahtaa.
Ystäväni Maijan kanssa totesimme, ettemme muista varsinaista kiusaamista oppilaiden kesken esiintyneen tuohon aikaan koulussamme lainkaan. Vai katselimmeko ympärillemme sinisin silmin?
savisuti,
totta, olisihan Alma voinut tulla ovelle vaikka harottavin silmin ja aamutossuissa, symppistä se vain meistä olisi ollut.
Myöhemmin vaistosimme, että yllärimme oli Almalle "kotirauhan" rikkomisen kaltainen kauhistus. Hän halusi pitää opettajan roolin ja siviilirolin tarkasti erillään.
Ei ole opettajana olo ollut helppoa. Kulisseista oli pidettävä lujasti kiinni, etteivät ne kaadu.
Tarinaasi lukiessa muistui mieleen omat kouluajat ja opettajat. Ainakin pari opettajaamme käytti noita sanoja koko luokalle, joskus suoraan jollekin oppilaalle. En tiedä jäikö siitä kenellekään pysyviä traumoja. Ehkä se oli maan tapa siihen aikaan, ketään ei kehuttu. Oppilaita oli paljon luokissa, meidän luokalla muistaakseni 45. Opettajat olivat auktoriteetteja, joistakin pidettiin, joitakin inhottiin. Aikuisilla oli täysi työ sodasta toipumisen ja jälleenrakentamisen kanssa. Siinä sivussa kasvattajat pitivät lapset pelossa ja herran nuhteessa.
Arka ja itsestään tarkka Alma-parka..
Vaan on sitä osattu vähän myöhemminkin oppilasparkaa solvata. Meillä oli harmaa iäkäs miesmaikka, joka sanoi parille pojalle toistuvasti: olet tyhmä kuin saapas, sinusta ei tule mitään (juuri niin, sama solvaus).
Vaikka ei ikää ollut paljon meillä muillakaan, silloin jo tajusi että tuo on väärin. Teki mieli kiljahtaa että 'ole sinä hiljaa'. Se olisi ollut oikein, mutta olisiko ollut hyvätapausta ;) Joskus on väärin käyttäytyä kohteliaasti..
Taisi olla väärä ajankohta ja paikka. Alma varjeli yksityisyyttään. Ennen opettajat halusivat elää koulun jälkeen ylhäisessä yksinäisyydessä eikä oppilailla ollut sinne asiaa. Auktoriteetti piti säilyttää.
Alma oli kohtelias, tarjosi synttärien kunniaksi. Miten lienee nyt, noteraako opettaja oppilailleen syntymäpäiviään. Tuskin.
Mukava muistella mukana.
Tuli niin vahvasti mieleen oma oppikouluaikani. Vähän Alman tapainen opettajakin on muistoissani, ei pahalla lainkaan. Minun vanha kouluni juhli viime kesänä 90-vuottaan ja järjesti yhdessä kunnan kanssa kirjoituskilpailun, johon tietysti osallistuin. Sain kutsun myöhemmin juhlaan koululle. Oli oikein mukavaa ja nostalgista. Kirjoitin lyhennelmän täällä blogissakin kirjoittamasta koulunkäynnistä. ( löytyy sivupalkista - Koulumuisto)
Simpukka,
niin, vasta nyt oikein "tajuamalla tajuan", että sotavuodet olivat tuohon aikaan hyvin lähellä; mitä lie opettajatkin joutuneet kokemaan. Sitäkään en tiennyt, että suomen opettajani, kirjailija Jorma Korpela, oli sotatrauman vuoksi pariin otteeseen mielisairaalassa, syynä vakava masennus. (Tämä on julkinen asia, josta saa ja voi puhua.) Muistan Jorkin mietiskelevän opetusotteen… mutta nyt kun muistelen häntä uudessa valossa, näen myös kärsivän ihmisen. Hän oli minulle elämäni Opettaja.
Kutuharju,
niin, lapset ovat tinkimättömän oikeudenmukaisia. Kärsivät jos näkevät epäoikeudenmukaista käytöstä - mutta eivät ainakaan tuohon aikaan voineet vastustaa auktoriteettien voimaa. Siitäkö juontuu monen (esim. minun) auktoriteettikammo ;).
Sinullakin kokemusta solvaavasta opettajasta. Taisi olla yleistä taannoin. Itse auskultoin 70-luvulla, solvaamisen opetusta ei annettu;). Olisi tosiaan mielenkiintoista rekonstruoida 1920-30-40 -lukujen opetusharjoittelu. Millaisia opetus- ja kasvatusmetodeja opettajillemme syötettiin.
Aika jännä tämä muistelusprosessi (yhteiskoulukirja): saa myös anonyymisti kirjoitella. Toisaalta aristaa, toisaalta rohkeuttaa. Jokainen on aikansa lapsi. Opettajatkin.
arleena,
niin, ja onneksi koko luokka sai siipeensä. Olisi ollut ikävää, jos joku yksittäinen tyttö tai poika olisi koputellut Alman ovea ja saanut pakit. Joukossa epäonnistunut onnettelureissu laantui pettymyksestä hymyksi. Opimme Almasta sen että hän haluaa pitää välimatkan oppilaisiinsa, niin luokanvalvoja kuin onkin.
Ja todella, appelsiini kesken koulupäivän maistui auringolta.
aimarii,
sinunkin opinahjosi on vanha ja ilmeisesti hyvissä voimissaan ja täynnä tulevaisuudenuskoa. Kirjoituskilpailu 90-vuotiaan kunniaksi on paikallaan. Lämpimät onnittelut! Nytpä tulen lukusille blogiisi.
Kuopion yhteiskoulun kirjaan kaivataan vain lyhyitä anekdootteja. Sain yhteyden entiseen saksan opettajaani, joka purnaa tätä, sillä hänen mielestään olisi ollut syytä laatia kunnianarvoisan kouluvainaan muistomerkiksi kunnon matrikkeli tai historiikki. Mutta ei ole kuulema rahaa eikä aikaa muuta kuin pienimuotoiseen jutustelevaan kirjaseen. Hm. Kovin on nykyaikana kiire: ei ole aikaa historialle. No, en minä hauku, minä vaan totean. (Mies aina nauraa tälle hokemalleni.)
Tuollaiset sanat jäävät herkästi mieleen, niin loukkaavia ovat.
Onni, ettei opettajan sanat ole lopullinen laki. Matkalle mahtuu monelaista, myös kantavaa voimaa antavia.
Tekstisi tuo muistoja mieleeni.
Taka vuosikymmenten opettajat olivat auktoriteettejä. Ei tullut kuuloonkaan, että oppilas omia ajatuksiaan olisi esille tuonut, tieto tuli opettajalta.
Tuolloinpa ei ollut kouluavustajiakaan, opettajan sana oli kyseenalaistamaton, kuri pysyi luokassa.
Arvosanoihin pystyi vaikuttaamaan viemällä opettajalle lihaa, kakkuja, kalaa yms.Tähän kun ei vanhempani alkaneet, kouluarvosanani oli tyydyttävät alakoulussa. Numeroni kohosivat huomattavasti vaihdettuamme koulua. Uuden koulun opettaja ihmetteli heikohkoja arvosanoja.
Toki vaikutuksensa arvosanojen nousemiseen oli pois pääsy sisäoppilaitoksesta, (pitkä kolumatka, asuntola 1...2 viikkoa ilman vanhempien näkemistä) koulussa sai käydä kotoa päivittäin.
Kunpa rohkenisin joskus kirjoittaa enempi syrjäkoulu elämästäni.
Erittäin hieno blogi;))) Terveisin puolalaisia;))Toivon, että te myös kirjoittaa minulle;))Lähettäminen suukkoja puolalaisia, **
Liplatus,
kiitos kun kerroit. Kirjoita ihmeessä oma koulutarinasi! Kävin lukemassa aimariin koulumuistoja (löytyy hänen Pollen suuret saappaat -bloginsa sivupalkista) ja olen jälleen kerran tajunnut, miten hyvä on päästä eläytymään toisten muistoihin. Sydän syrjällään ja liikuttuneena ajattelen teitä, jotka jouduitte lähtemään kotoa koulutielle ja olemaan koko viikon erossa vanhemmista. Koulustamme moni maalaislapsi jätti oppikoulun sikseen ja palasi kotiin; ei kestänyt eroa vanhemmistaan.
Sinulla on kerrottavana selviytymistarina. Koulunvaihto oli "lottovoitto" ja sait asua taas kotosalla. Numerot nousivat ja niin uskon, elämä maittoi :). Ja maittaa.
I Love Ski Jumping,
kiitos ja tervetuloa!
Mistä olet oppinut suomen kielen?
Kävin blogissasi. Puolaa en osaa, mutta ymmärrän, että rakastat mäkihyppyä. Oletko käynyt Puijolla? Hiihdin tänäänkin siellä ja laskin mäkiä mutta en hyppyristä:). Nuorena Puijon kisat mäkihyppyineen olivat talven ehdoton huippu. -Kun palasin kotiin hiihtolenkiltä ja muistelin myös lapsuuteni laturetkiä samoissa maisemissa, olin niin kiitollinen että rupesi laulattamaan ja naurattamaan.
Lähetä kommentti