jo on aika

Ihminen on metka. Hän voi helliä kaiken ikäänsä jotain toivettaan: voi kunpa, ehkä joskus, kyllä minäkin, mutta ei saa aikaiseksi ryhtyä tuumasta toimeen.

Minun 'voi ehkä, kunpa joskus' -haaveeni on avata omin käsin valmistamani kalakukko ja syödä se hiljaa ja hartaudella.  Lapsena saaressa viisikymmenluvulla joka lauantai saunan jälkeen isä avasi kalakukon kannen jonka sisus sujahti suihimme käskemättä, houkuttelematta. Me lapset kävimme kisaa kuka korkeimman keon muikkua lautaselleen lappaa ja pisimmän siivun kukon kuorta, mitä paksu voisiivu kuorruttaa, veistää. Kun olin pitkään sisarussarjan kuopus, opin tietämään, mitä tarkoittaa jumbosija. Melkein tyhjää lautasta. 

Itse leipomaani kalakukkotoivetta hellin mieron tiellä neljäkymmentäviisi vuotta, sen jälkeen kun juna puksutti pois Kuopiosta ja vei minut vieraille kalakukottomille seuduille. Herranen aikanen, herttinen neitinen, hyvänen rouvanen, lapsonen pienoinen, mitä kaikkea vielä: onko tätä tyhjäntoimittamista kestänyt näin kauan. Aikoo ja aikoo eikä aikaiseksi saa. Mitä se semmoinen peli on?  Yhtä tyhjän kanssa. Joutokäyntiä.

Kun muutan vihdoin ja viimein takaisin Kuopioon, päätän, että nyt loppuu jossittelu ja kalakukko syntyy. Jos ei nyt niin ei milloinkaan.

Ilmoittaudun kalakukkokurssille. Se pidetään Runebergin päivänä Kuopion kansalaisopistossa. Mukana tulee olla kilo perattua kalaa, esimerkiksi muikkua. Olisihan somaa, jos voisin tuoda itsepyytämääni kalaa, kun jää on lähellä ja kannen alla kuhisee.

suurenna kuvaa niin näet punaisen talon, missä Elina Karjalainen kirjoitti Uppo Nallensa

Olen kököttänyt tunnin jos toisenkin Kallaveden jäällä pilkkimässä saamatta sintin sinttiä. Olen luottanut moukan tuuriin: kokemattomalla kokee. Hui hai, ei pidä paikkaansa.  Miehenkin pistin asialle ja hän, ylen kiltti ja kuuliainen kun on, tulee apuun, ja istuutuu Uppo Nallen maisemiin, mutta kun ei, niin ei. Siihen on tyytyminen. Kaivan kuvettani, sillä kalakukkokurssipäivä lähestyy ja kalaa tarttis jo olla. Suunnistan kauppahalliin, missä Heikin kalan valikoima on häkellyttävän hieno.

Kysyn ostosten lomassa kalakauppiaalta, naisimmeiseltä, onko hän tehnyt omin käsin  ja kyvyin kalakukkoa, olen nääs menossa kalakukkokurssille.  (Tiedän että laulan samaa kalakukkokurssiviserrystä   uuvuksiin tutulle ja tuntemattomalle, mutta en osaa lopettaa. On tämä sen verran iso juttu. Elämänkokoinen.)

Kauppias lappaa muikkuja paperille, mutta liike pysähtyy kysymyksen edessä kuin sähköisku olisi  osunut ja vastaa: "Yritin ja yritin mutta kukkomötjäkkeestä paesu iso ja hutera ja huojuva, se vuoti solokennaan ja  niin lens roskiin koko kalakukko. Tulj lentävä kalakukko. Toesta kertoo en kehtoo yrittee." Sanojensa vakuudeksi hän alkaa heiluttaa  kättään laajalla kaarella niin että pelkään muikkujeni puolesta, jotteivät ne vain lennä käsistään pitkin ja poikin kauppahallia.

Herra jestas, ajattelen mielessäni mutta ääneen parkaisen:  kiitos!! ja otan liki lennosta vastaan kilollisen muikkuja joita puristan rintaansa vasten kuin sylilasta.

Kurssipäivä Kuopion kansalaisopistossa koittaa. Ulkona on kipakka pakkanen. Me kurssilaiset antaudumme kalakukkomestarin edessä. Hän näyttää. Hän osaa. On lämmin. Motivaatio on itse kullakin huipussaan.

Kurssilla on kivaa. Olen tosin kurssin huonoin. En kuunnellut alkuopastusta. Ensin sekoitetaan vehnäjauhot ja vesi, vatkataan, ja vasta sitten ruis sekaan. Minähän tölväytän koko lastin eli yhdeksän desiä ruisjauhoja kertalaakista ja taikina pysyy sitkeänä ja kovana ja minä melkein itken mutten kuitenkaan sillä päätän, että tämä kukko onnistuu vaikka epäonnistuu. Opettaja, kalakukkomestari, tulee luokseni ja sanoo: "Taikinasi on kivikova, muut jo työntävät kukkojaan uuniin, et pysy perässä, annas kun näytän. Elä hättäile." Hän lorauttaa taikinaan öljyä  kunnon huikat ja johan taikina antaa  periksi ja näyttää parhaimmat ominaisuutensa. Kiitän. Kirin muut kiinni ja työnnän kukkoni sisuksineen uuniin (ne kalojen ja silavan asettelut tosin olivat tätä ennen menneet uusiksi kun levittelin sisuskalut laajalle enkä tajunnut Puijon mäen muotoiseksi korkeaksi keoksi koota, mutta koko ajan oppii kun tekee virheitä ja virheensä korjailee).

Paistamme kansalaisopiston uunissa kalakukkoa tunnin ja (ihme: kukkoni ei vuoda), sen jälkeen käärimme sen folioon, sanomalehteen, voipaperiin ja sitten äkkiä kotiin, missä pidän kalakukkoa uunissa kuusi tuntia, jolloin otan sen pois ja käärin filttiin kuin kapalolapsen ja pyhäaamulla kello kuusi saan kuoria  paketin auki käärinliinoistaan ja maistaa. On hyvää! On niin hyvää, että pelottaa. En osaa syöntiä lopettaa.

kalakukko kapaloissaan  yön yli

saa avata sunnuntaiaamuna kello kuusi

tadaa

oih - syömään! Mikä aamukahvin kyytipoika! Eikun -tyttö.

Minä tein sen! Elämäni ensimmäisen kalakukon.  Minä osasin melkein ihan ite. Seuraavalla kerran ihan. Johan kaksivuotiaatkin tuon magiasanaparin taitavat: minä ite!

Kalakukostani ei ole jäljellä  muikkuakaan. Kaikki on mahassani. Mies hämäläinen kohteliaasti kieltäytyi  santsaamasta, joten  pakko minun oli "uhrautua" ja syödä pois. Rehellisenä ihmisenä en voi muuta kuin tunnustaa totuuden: yhtä hyvää oli kuin Hanna Partasen.

Mikä on sinun "kalakukkosi"? Minkä haaveen  toteutat vielä tänä keväänä? Ekakerran?  Sen ei tarvitse olla syötävää (se saa sitäkin olla, mutta voi olla mitä  tahansa). Haasteen tunnus on: Jo on aika. Mietipä sitä nyt :).