perjantai 4. helmikuuta 2011

kotipolku

lapsena ja nuorena asuin Kuopion torin kulmalla, kaupungintalon kupeella


Missä olen elämäni aikana asunut ja kuinka kauan kussakin?

Synnyn kuopiolaisista vanhemmistani vuonna 1946 Helsingissä, missä he tilapäisesti asuvat sodan aikana ja sen jälkeen kotvan. Muutan yhden vanhana Kuopioon, ensin Vuorikadulle, missä asun vuoteen 1955 ja sieltä torin kulmalle mistä lähden Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1965.  Kulttuuri- ja kielishokkini alkaa. Evakkoutta voi kokea monella eri tavalla.

Kotipolkuni kulkee reittiä:

Helsinki vuoteen 1947 -> Kuopio vuoteen 1965 -> Helsinki vuoteen 1972 ->  Vantaa vuoteen 1976 ->  Heidelberg vuoteen 1978 -> Vantaa vuoteen 1979 -> Helsinki vuoteen 2003 -> Vantaa vuoteen 2004 -> Kerava vuoteen 2010 -> Kuopio vuodesta 2010 hautaan asti (jos toivoa voi).

Enimmät vuoteni olen asunut Helsingissä. Kummallista vai luonnollista, että pinnan alla kaikki etelän vuoteni kaipaan takaisin Savoon. Mutta kun ei ole mahdollista palata, voi ainoastaan uneksia. Kun menen illalla Helsingin kodissani nukkumaan, suljen silmäni ja avaan mieleni lapsuussaaren rannoille, paljaille hiekkaisille varpailleni, tuulelle ja auringolle - ja etenkin sateen ropinalle. Pisaroiden musiikki kesämökin katossa ei jossitteluille sijaa anna: on vain niin hyvä olla. Luomu on kaikkeuteni. Torikin, muikkukukot ja murre.

Oletan että suurin syy miksi en sopeudu etelän maisemiin ja elämänmalliin, on - ei korvien välissä - vaan korvissani. Vasta kaksituhattaluvulla todettiin perinnöllinen kuulosairaus, jonka vuoksi lapsuuden kieli, savon murre, oli ja pysyi hallussani  mutta muut kielet (kuultuna), ne, joita en ollut lapsuudesta lähtien kuullut, aiheuttivat stressiä. Kuullun vaikeus ilmenee juuri puhealueella, sitä  vastoin korkeat ja matalat äänet erotan oikein hyvin.  Jos olisin saanut kuulolaitteen jo lapsena, olisinko sopeutunut paremmin pääkaupunkiseudulle? En osaa sanoa. Niin paljosta en tiedä. Mutta yhden tiedän. Olen tullut kotiin.  Kieli on mieli.

Kun mies hämäläinen ehdottaa että eläkkeellä muuttaisimme Savoon, olen pääskysen nopeudella juonessa mukana. Täällä blogissani aihetta hehkutin ja olen niin kiitollinen kun kerroitte kokemuksianne, kuljitte etsijän rinnalla. 

Mietimme, ostammeko omakotitalon Savosta, maaseudulta, vai kannammeko pöytämme, tuolimme, sänkymme ja kaappimme kerrostaloon. Uusissa kerrostaloissa äänieristys on hyvä. Ilmanvaihtokin, väitetään. Ja huolettomuus. Kunhan vain olisi näköalaa  kun kukaties pyörätuolin kanssa on pakko aikanaan solmia yya-sopimus. Muistan sairaalasielunhoitaja Irja Kilpeläisen, joka istui Lauttasaaren kodissaan, ylhäällä kuin linnunpesässä, ja katseli merelle, horisonttiin. "Ikkunasta aukeava näköala on vanhukselle erityisen tärkeää, vaiheessa jolloin ei enää pääse yhtä lailla ovesta ulos kuin nuorena."  Näköala voi aueta  yhtä iloa tuottavana niin pilvenpiirtäjästä kuin omakotitalon ikkunasta, tuumaamme, kun vaihtoehtoja tutkailemme.  Ikkunasta aukeavasta näkymästä tulee tienviittamme. Eräs tärkeimmistä valintakriteereistä.

Katsastamme mahdollisuuksia mitä Savo Suloinen tarjoaa.  Käymme järvien rannoilla, ihastelemme omenapuupihoja. Astumme kynnysten yli koteihin jotka ovat myynnissä mutta joissa ei sittenkään tule intuitio: tämä se on, just tämä eikä mikään muu. Realismi ja romantiikka käyvät vuoropuhelua keskenään. Ikä heristelee sormiaan. Kesä on kesä, kivahan nyt on nurmikkojen välisillä poluilla kierrellä, mutta entä kun tulevat jää ja pakkaset, sairaudet ja remontit.

Ihmettelemme yhden tarjolla olevan talon sisällä ollutta kaivoa.  Laskeskelemme, kuinka paljon erään talon erikoisuus, kattolämmitys tulee maksamaan. Kysymme myynnissä olevan talon naapureilta, mitä mieltä olisivat jos rakentaisimme (mikäli talon ostamme) rannalle savusaunan. "Sen kun vaan, mutta jos koiran hommaatte ja se eksyy meidän tontillemme, se on sitten heti poliisiasia." Hui, emme tohdi ajatella tuon talon ostamista sen enempää.

Entä jos  rakennuttaisimme ikioman talon. Kolkutamme talotehtaan ovea. Aijai kuinka on taloesittelijän tarjoama kahvi hyvää. Pullasta puhumattakaan. Suu vehnäsellä, esitteet kainalossa kiitämme ja sanomme näkemiin.  Soudamme saareen, missä kesäillat kauniit puntaroimme, olisiko meistä tähän urakkaan. Punaviini läikkyy lasissa mihin laskevan auringon viimeiset säteet osuvat. Tunnemme itsemme nuoriksi.

Aamu saapuu.

Kaikki on yhä auki. Löytöretkeilemme jatkuvalla kiihkolla hellekesän kuumat päivät. Onneksi autossa on ilmastointi. Pohjois-Savo tulee tutummaksi talo- ja tonttietsinnöissä kuin konsanaan lapsuudessa ja nuoruudessa jolloin kiertelin talvet Kuopion toria ja soutelin kesät Kallaveden saarea.

Ja niin sitä taas mennään. Etapit ovat:

Lapinlahti. Varpaisjärvi. Tervo. Juankoski. Riistavesi. Siilinjärvi. Karttula. Pielavesi. Juva. Tuusniemi. Vehmersalmi.

Ja lopulta...

Saaristokaupunki on vilahtanut mielessä monta kertaa ja aina yhtä jyrkästi olemme päätyneet lopputulemaan: no ei sinne ainakaan. Niin ovat pienet tontit, ei, ei, ei kiinnosta. Kävin kuitenkin asuntomessuilla viisi kertaa: maisemiin uudestaan ja uudestaan veti Kallavesi.



Meillä on kodin etsintäreissuilla vesiaiheinen taulu kainalossa ja mielessä taulukauppiaan sanat: "Kun uuden kodin hankitte, muistakaa vesi.  Tämä taulu ja teidän rakkautenne voi hyvin jos vesi yhtyy veteen.  Aallot elävät, kuohuttavat oikealla tavalla mieltä.  Ripustakaa taulu kotiinne, minkä  ikkunasta avautuu järvimaisema.  Se on siinä. Onnenne. Pitäkää toisistanne hyvää huolta."

Kun huomaamme, että Saaristokaupungissa on kerrostalokoteja myynnissä, lähdemme katsomaan. Kymmenennestä kerroksesta avautuvat huikeat näköalat kolmeen ilmansuuntaan. Puijon torni yhdestä ikkunasta, Kallaveden selkä toisesta, kolmannesta metsäinen niemi. Oijoi, ihastelen välittäjän kanssa taivaan ja maan liittoa, mutta missä on mieheni. Huhuu? Hän istuu pimeässä vessassa, sillä hänellä on korkeanpaikan kammo. Ei, tänne en voi tulla asumaan saati kotiutumaan, hän sanoo ja niin palaamme maan tasalle.

Mutta lopulta löytyy uudesta kerrostalosta koti, josta ei näe aivan yhtä kauas kuin edellisestä, mutta kauas kuitenkin. Kesällä ikkunan alla lipuvat vanhat laivat. Talvella houkuttelevat ladut, joita sukset nuolevat kuin  lapsena, jolloin hiihdin Hietasaloon ja paistoin nuotiossa makkaraa. Saaristokaupungista pääsemme myös veneellä saareen: maantietä ei tarvitse kuluttaa lainkaan, jos venetuulella olemme. Kuopiossa on venepaikka. Kuopiossa on kotipaikka. Saaressa on sydämen paikka. Lapsuuden kultala.  On ihmeen hyvä kotiin tulla taas. Huomenna kalakukkokurssille.

***

Kerrotko kotipolkusi. Avaan tällä kotipolku-haasteen mutten tohdi nimetä ketään koska haluan kuulla kaikkien tarinat. Semmoinen on savolainen. Ahne tarinoille,  elämänkokemusten jakamiselle. Millainen on sinun kotipolkusi?

23 kommenttia:

Hallatar kirjoitti...

Miten kaukonäköinen taulukauppias... =)

Ina kirjoitti...

Kodin etsiminen ja valitseminen on ehkä yksi elämän keskeisimmistä ja vaativimmista tehtävistä, ainakin jos kyseessä on omistusasunto. Valinnassa on otettava huomioon monen monia käytännön seikkoja: kustannukset nyt ja pitemmällä aikavälillä, liikenneyhteydet, asunnon toimivuus, ympäristö ja naapurien sopuisuus. Ja kaikkein tärkein kuitenkin on "perstuntuma": voinko tuntea tämän KODIKSENI. Eikä asia muutu yhtään yksinkertaisemmaksi, jos pitää ottaa huomioon kahden ihmisen odotukset.

Niinkuin sanot, tärkeää on se mitä ikkunoista näkyy. Kun astun ulos alaovesta, onko tunnelma yhä kotoinen? Vai kaatuuko liikenteen melu ja saasteet päälleni?

Pitkän etsinnän jälkeen olette löytäneet kodin, jossa kaikki on kohdallaan. Uskon, että vaivannäkö tulee vuosien kuluessa moneen kertaan palkituksi. Mielestäni meillekin kävi niin. Vajaa 40 vuotta sitten etsimme mieheni kanssa meille yhteistä kotia ja ravasimme kymmenissä ellei sadassa asuntonäytössä (siihen aikaan asunnoissa ei voinut surffata niinkuin nykyään netissä.) Tähän nykykotiimme kun astuimme, niin sisuskaluissa tuntui heti, että tässä se nyt on. Emmekä ole katuneet.

Haastoit kertomaan kotipolusta, mutta vastaan haasteeseen tässä. Kaikessa lyhykäisyydessään oma polkuni on lyhyt. Olen ollut uskollinen asuja enkä ole usein muuttanut: Synnyin Turussa jouluna 1946. Turun kanssa minulla tai vanhemmillani ei silti ole mitään pysyvämpää tekemistä, enkä muista ensimmäisestä kodistani yhtään mitään. (Ex-mieheni tosin oli turkulainen, mutta avioliittoa kesti vain vuoden verran ja silloinkin asuttiin Helsingin Lauttasaaressa.)

Helsingin Kruununhakaan Unioninkadulle muutimme 1950 ja Lauttasaareen Pajalahdentielle 1960. Kruununhaan koti oli funkkistalon yhdeksännessä kerroksessa vastapäätä Kaisaniemen puistoa. Huoneeni ikkunasta näkyi Eduskuntatalo. Lauttasaaren koti oli niinikään puiston laidalla ja siinä oli suora näkymä merelle. Lauttasaaressa asuin vuoteen 1974 ensin vanhempien, sitten ex- miehen ja sitten taas vanhempien luona ja lopulta omassa asunnossa, tosin samassa talossa vanhempieni kanssa. 1974 menin uudestaan naimisiin ja muutin uuteen kotiin Espoon Haukilahteen, jossa luultavasti asun niin kauan kuin jalat suostuvat minua kantamaan.

Kotipolku kiemurtelee tietysti myös kesämaisemissa. Lapsuuden kesäkotini oli pienen ja huonovetisen järven rannalla Kirkkonummella ja nyt aikuisuuden kesäkoti vuodesta 1974 on Punkaharjulla suuren ja kirkkaan veden äärellä.

On ihmeen hyvä tuntea olevansa kotona. En kaipaa minnekään.

isopeikko kirjoitti...

Se on hieno haaste. Peikko kiittää myös hienosta kertomuksesta. Löytäminen on hianoa.

aimarii kirjoitti...

Monet mutkat ja kuviot olet käynyt, ennen kuin aika oli kypsä palata juurille. Hienoa, että olet onnistunut löytämään paikan, joka täyttää toiveet.
Hieman samantapaisten kuvioiden kautta suunnittelen myös muuttoa minulle rakkaaseen amisemaan.
Kiitos haasteesta, syvennyn siihen joku kerta.

arleena kirjoitti...

On niin hyvä tulla kotiin taas, tuli mieleeni, kun luin pakinaasi.

Näin sitä kierretään maita ja mantuja ja rakkaimmat paikat ovat ne lapsuuden sija.
Sinne löysit ja hyvän valinnan teit. On onnellista elää kotona.

Mk kirjoitti...

Ihana tarina, ihana haaste.
Kypsytellään!

Mutta ajattele mitä kaikkea teiltä olisikaan jäänyt näkemättä ja kokematta jos olisitte heti osuneet oikeaan paikkaan.
Ja olisiko jonnekin mielen pohjalle sitten jäänyt kaihertamaan kuvitelmia siitä mitä muualla olisi saattanut olla.

Lastu kirjoitti...

Una,
taulukauppias näki että minulla oli vettä ikävä :).

Ina,
miten iloinen olen, että sinulla ja miehelläsi on koti ja kotiseutu, josta ei tee mieli minnekään. Tuota tunnetta juuri olen hakenut. Juurtumista. Ja pitkän kierroksen jälkeen tajusin, että ainoa mahdollinen paikka missä voin parhaiten, on lapsuudenkaupunkini Kuopio.

Tässä iässä toivoo, että löytyy loppuelämän koti. Missä palvelut ovat lähellä mutta silti myös luonto mikä tuottaa jatkuvaa iloa.

On hyvä, että myös julkiset liikennevälineet kulkevat jos joskus joutuu omasta autosta luopumaan. Missä äänimaisema on hiljainen ja silmissä siintää vesi ja rannat rakkahat.

Kiitos kotipolkusi kertomisesta. Eläydyin. Olemme syntyneet samana vuonna, ja taustalla on myös minulla lyhyt ensimmäinen avioliitto ja tämän nykyisen mieheni kanssa olemme taivaltaneet yhdessä kauan. 27.2. saamme viettää neljäkymmenvuotishääpäivää.

Haukilahti on ihanaa seutua. Pikkuveljeni asui kauan sitten siellä (ja nyt Kuopiossa kahden kilometrin päässä meistä). Lauttasaari tuli tutuksi kun siellä sijaitsi eräs kustantamo, missä tietyt vuodet työskentelin. Lauttasaaressa sain katsella työhuoneen ikkunasta merta - ja sinä kotisi!

Krunikassakin on sitä jotakin. Ja kesämaisemaasi olen voinut blogissasi ihastella. Luonto on lahja. Meri, järvi: vesi.

Kiitos tästä:
"On ihmeen hyvä tuntea olevansa kotona. En kaipaa minnekään."

Sitä tunnetta toivoo kaikille. Elän sitä todeksi Kuopiossa paluumuuttajan riemulla. Hyvää kansallisrunoilijan päivää!

isopeikko,
kiitos myötäiloitsemisesta. Siitä tulee hyvä mieli.

aimarii,
kiitos.
Näen ikkunasta talvisen kauneusaamun: lumiset männynoksat ja kauempana Kallaveden jääpeitteen saarineen ja salamineen.

Onpa mukava kun vastaat haasteeseen. Kiva kuulla suunnitelmistasi. Ja onnea oikein paljon jo etukäteen toivotan :).

arleena,
kiitos.
Niin, vielä kymmenen vuota sitten sanoin sisaruksilleni, jotka jo Kuopiossa asuivat: sinne en ainakaan palaa, eihän kaupunki ole sama kuin lapsuudessa. Ja kuinkas sitten kävikään. Täällä olen ja tunnustan: on ihmeen hyvä kotiin tulla taas. -Sinullekin koti on levon ja kauneuden tyyssija, hyvän mielen ja ilon lähde.

Mk,
miten kiva kuulla, että kypsyttelet haasteeseen vastaamista. Koti on elämän tärkein paikka.

Omakotitalo olisi tietysti myös voinut olla meille just nappi kotipesä, mutta saarimökki on nyt lähellä ja pääsemme sinne milloin vain paitsi ei kelirikon aikana. Ja kesäksi on suunnitelmia vaikka kuinka, mm. taimikon hoitoa. Mutta mikä kummallisinta (paratiisissa on piikkinsä): saareen kuuluu liikenteen möly vastarannalta, tänne Saaristokaupungin kotiin ei mitään. Ikkunat avautuvat järvelle päin ja moottoritielle on matkaa niin paljon että melua eivät omituisen vialliset korvani kuule.

Kodin etsinnässä myös korvat olivat tärkeä tekijä. Ei melua, kiitos :).

Onnea sinun kodillesi! Oli kiva seurata sinun etsimistäsi ja kuulla lisää, kaikista vaiheistasi :)

Pankin talkkari kirjoitti...

Minäkin jäin miettimään, miten se taulukauppias osasikin sanoa niin viisaasti.

Ja taulu on upea. Juuri sellainen jonka itsekin huolisin seinälleni.
Merestä tulee merimies-vaarini mieleen, ja hänen meri-maailmansa ü

Mielenkiintoinen on elämäsi reitti. Alkukin jo niin jännittävä, sodasta selvinneinä.

Mielenkiintoinen myös tuo erikoinen kuuloon liittyvä kotiutumisongelma. Uskon nyt hyvin että "vääränvärinen" ääni voi aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa kotiutumista. Se selittää oikeastaan paljon, sillä olen aina ihmetellyt kertomastasi kaipuusta, kuinka se voikin olla niin suuri.

En tarkoita vähätellen, mutta tuntuu, että tuo tosiaan selittää.

Useinhan ihmiset puhuvat kotiseutukaipuusta. Toisaalta itselleni on aina ollut helppoa lähteä. Miksi näin, en tiedä..

Mietin haastetta. Olisi kieltämättä mielenkiintoista itsellekin käydä läpi elämänsä talot. Olisiko siitä sitten mielenkiinotiseksi luettavaksi, jää nähtäväksi ü

Kiitos haasteesta, ja kirjoituksesta jossa oli monta mielenkintoista ja hauskaakin juttua.

Lastu kirjoitti...

Pankin talkkari,
taulukauppiaalla olivat sanat satuttavat hallussaan ja vaistoni sanoi, ettei hän (pelkästään) markkinointimielessä sanojaan asetellut mieluisaksi kuultavaksi;)

Kun sain kuulodiagnoosin, ymmärsin itseäni paremmin: taannehtivasti senkin, miksi tietyt ammatit olin työelämäni aikana sulkenut pois.

Miksi luonnon äänet ovat hyvät, liikenteen ei? Millä perusteilla korva äänet lajittelee mieluisiin ja epämieluisiin. Aallon loiskinta, metsän humina, sateen ropina... niissä korvan aistinsolut huojuvat ja mielihyvää tuottavat.

Teillä on ihana talo, omassa rauhassa. Samankaltainen asumismuoto olisi ollut eräs elämämme unelma. Se ei täyttynyt, mutta jos nuoria olisimme, luulen, että vastaavaan päätyisimme.

Mies on kotoisin Hämeestä mutta hänkin oli kuin eksynyt Helsingissä. Halusi kaiken aikaa metsään, mutta työ sitoi Helsinkiin.

Miten olenkaan iloinen ja kernaasti luen, jos talotarinasi vaihe vaiheelta kerrot. Täytyneekin ensi alkuun lukea blogisi talonrakennusurakka uudestaan :)

Simpukka kirjoitti...

Liikenteen melu se karkotti meidät itse rakennetusta talostamme. Rakensimme kotimme 70-luvulla hiljaiselle ja rauhalliselle paikalle. Mutta vuosien kuluessa tiet muuttuivat, liikenne lisääntyi huimasti. Mainitsimme melusta talomme ostajalle. Perhe oli paluumuuttaja Helsingistä paloaseman viereltä, eikä heitä liikenteen melu häirinnyt.
Kiehtova haaste. Ehkäpä tartun siihen, ainakin osittain.

kaanon kirjoitti...

Kaksi lausetta nousivat ja niiasivat minulle.
"Saaressa on sydämen paikka.
Realismi ja romantiikka käyvät vuoropuhelua keskenään.."
Pidän kotipolustasi paljon.
Kuljin lukien jäljissäsi, kiitos!

Ahvenet paistetaan voissa ja lisäksi pottumuusia ja puolukkaa.

Obeesia kirjoitti...

Hieno kirjoitus, taas kerran. Jonain päivänä vastaan haasteeseen ja kerron omasta kotipolustani.

Kutuharju kirjoitti...

Taas tarina jossa on hyvä kulkea mukana, askel askeleelta, iloiten.
Oma kulunein kotipolkuni sahasi kodin ja mummolan väliä, sahaa samaa reittiä edelleen, vaikka mummo on maan alla, ja äitikin. Ja kaikki sillat lapsuuden koteihin 'palaneet' --

Taina kirjoitti...

Sinä sitä olet kierrellyt mantuja ja no jaa maitakin,heh,vaan nyt sitten olet päässy siihen päätepisteeseen ettei tarvii ennää muuttaa,pysyvä koti♥.Minulla ei nyt paljon ole kertomista,toki Kuopiossa synnyin ja olen asunu Helsingissä,vain vähän aikaa ja sitä piti vaan palata synnyinseudulle tänne Keski-Suomeen!

Lastu kirjoitti...

Simpukka,
äänimaisema on tärkeä, tarinasikin vahvistaa sen.

Kodillenne löytyi passeli ostaja: mitäpä liikenteen melusta jos on tottunut paloaseman häytysajoneuvojen ääniin. Omatunto on hyvä, kun kaiken mielestään kielteisenkin myynnin hetkellä ostajaehdokkaille kertoo. Ei tule jälkipyykkiä.

Kuopiossa nuorena asuin lähellä silloista paloasemaa. Nyt samassa rakennuksessa toimii verovirasto.

Kotipoluillesi tulen mielelläni virailuille. Takuulla mieleenkiintoista nähtävää ja kuultavaa. Kiva kun otat haasteen vastaan.

kaanon,
kotipolulla on hauska moikata blogiystäviä :) - ja syödä voissa paistettuja ahvenia sekä pottumuussia. Mikä herkkujen herkku!

Obeesia,
no nyt tärppäsi taas, ihanaa :). Odotan innokkaasti kotipolkusi näkymiä ja kokemuksia.

Kutuharju,
mummolan kotipolut kutsuvat "ikuisesti" mummolassa lapsuuden kesiään viettänyttä ja yhä siellä kesistään nauttivaa. Jos kotipolun reunamilla kasvaa vattuja, niin enpä ihmettele ettei siihen savottaan ja sahaukseen tarvitse sinua houkutella, askel käy luonnostaan kohti (edesmenneen) mummolan polkuja. Kun kesä koittaa, ilahduttaa vesi ja mesi (tai vattu). Ja ne auringonnousut ja -laskut, joita olet näytänyt, oi että sukelluttavan ihastuttavia ovat.

Tansku,
sinullakin on nyt koti mistä ei tarvitse muuttaa minnekään. Se tunne rauhoittaa. Maailma pyörii pyörimistään mutta on paikka missä voi rauhoittua ja iloita, olla oma itsensä. Siinä on vain neljä kirjainta k-o-t-i, mutta se on kaiken perusta. Kodinonnea ja iloa!

Marjattah kirjoitti...

Kylläpä tarinasi taas kerran kolahti. Sinulla, kuten minulla, ja monella, on lapsuudessa tapahtunut leimautuminen kotiseutuun. Senjälkeen on aina tavallaan matkoilla. Ja nykyisin minua alkaa yhä enemmän askarruttaa: voinko, voimmeko, viettää loppuelämämme täällä, vai onko valmistauduttava luopumaan, kun vielä on voimia muuttoon. Aiheesi saattaa hyvinkin tehdä työtään pääkopassani, kun muutenkin noita mietiskelen.

Lastu kirjoitti...

Marjattah,
kiitos.
On niin hyvä jakaa keskenään kokemuksia niin ikätovereiden kuin eri-ikäisten kesken.

Mutta toden totta: tässä iässä miettii, missä oikeasti haluaa elää. Itselleni ikkunasta näkyvä maisema nousi kodin etsintäkiertelyn myötä hyvin tärkeäksi tekijäsi, samoin hiljaisuus ja ennen kaikkea kesällä ranta ja vesi - ja talvella jää mitä pitkin pääsee kiitämään (tulimme hiihtolenkiltä, jäältä). Saaristokaupunki on vastaus niin moneen. On niin hyvä tulla kotiin. Ja Kuopion keskusta 10 minuutin päässä. Kulttuuririentoihin on muutaman linnunsiiveniskun verran matkaa.

Kertoisitko blogissasi joskus kotisi vaiheista - ja tulevaisuudensuunnitelmista. Olisi niin kaunista kuulla.

Marjattah kirjoitti...

Luin vielä uudelleen tekstisi, ja iloitsen puolestasi. Tuo teoria kuulon osuudesta vierauteen on mielenkiintoinen.

Löysin vanhan tekstin, jossa muistelen lapsuudenmaisemaani. Ehkä laitan linkin , en löydä viittausta siihen Varamussalosta ennestään. Mietin sitten jatkoa kaikessa rauhassa.

Lastu kirjoitti...

Marjattah,
kiitos.
Luin ja vaikutuin. Lapsuusmaisemasi, Lapinlahdenkatu, oli eräässä elämäni vaiheessa myös minun kotikatuni.

Liisa kirjoitti...

Tämä on mielenkiintoinen haaste. Jaksanko tarttua siihen enää, koska olen jo niin paljon kirjoittanut elämäni kiertokoulusta, ajatteluttaa. Mieheni kyllä suositteli...

Lastu kirjoitti...

Liisa,
kotipolkusi on takuuvarmasti hyvin kiinnostaa luettavaa, joten toivon kovasti, että tartut haasteeseen.

PS
Kotipolulla tulee mieleeni myös Heidelbergin lähiö missä asuimme 70-luvun lopulla. Betonielementtitalojen asukkaat edustivat 40 eri kansallisuutta.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä oli mielenkiintoinen tarina ja reitti. Monta mutkaa, mutta onneksi vihdoin kotona. Näin ajattelinkin siinä käyvän, vaikka silloin keväällä monta mietettä kulki mennen tullen. Mutta hyvä näin.
Pitkä tulisi omastakin tarinastani, mutta en ole varma, kykenenkö sieltä kala-altaan reunalta niin pitkäksi aikaa lähtemään. Katsotaan, jätän siemenen mieleen...
Kiitos tästä :-)

Lastu kirjoitti...

Leijonainen,
täällä on innokas vierelläsi kulkija kun kotipolullesi otat mukaasi ja muistelet, näytät, kuvailet :). Kaikki aikanaan, kalat ja polut. Kiva että siemen on itämässä.

PS
Eräs kolmikymppinen kertoi asuneensa jo 51 eri osoitteessa. En ole miettinyt kuinka monessa osoitteessa itse... Mies innostui juuri laskemaan ja sai lukumääräksi 14. Jokaiseen osoitteeseen liittyy tarina ja elämänvaihe.