maanantai 14. helmikuuta 2011

rakas


Kuvassa on kaksi minulle eri tavalla rakasta: isäni (vasemmalla) ja shakki. Shakkilaudalla sotilaat ovat pelinappuloita. Entä sodassa? Kuva on otettu sodan aikana korsusta siellä jossakin. Tai, kun tarkemmin kuvaa katsoo, kyse taitaa olla talosta, jonka ikkunat on pimennetty. Isä toimi lääkintätehtävissä Karjalan Kannaksella.

Yhdessä elämäni vaiheessa shakki kuului kiinteästi elämääni. Yhtä tärkeää perusravintoa se oli kuin maito ja leipä. Mutta ajan mittaan jouduin ikäväkseni tunnustamaan: olen huono häviäjä. Kiukuttelin matin edessä kuin kaksivuotias. Mikäs siinä jos minä sanoin 'matti', mutta kun toinen sanoi saman sanan, se oli katastrofi. Lapset, jotka keräsivät ratsut ja soltut ja lähetit ja kuninkaat... lattialta, muistelevat vieläkin isänsä ja äitinsä shakkimatseja. Kuka ne sinne viskoi? En kerro;).

Viimeisestä ottelusta on kulunut aikaa kohta parikymmentä vuotta. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan, laulan kun katseeni pelilautaan suuntaan. Otetaanko shakkimatsi tänä iltana, rakas? Joko ovat tasannevuodet saapuneet? Jos ei elämässä muuta opi niin häviämään. Miten lienee laitani.

 Mustaa ja valkoista: rakas

17 kommenttia:

Tiina Linkama kirjoitti...

Mielenkiintoinen kuva ja tarina.

Kerro sitten miten shakkimatsi meni!

Katjusha kirjoitti...

Ihanaa lukea tarinaa joka liittyy kuvaan!

Anonyymi kirjoitti...

Sulle Lastu on ystävänpäiväkortti blogissani, jos tunnistat mikä, kerro. Tottakai myös Pissismummon kortit....

Ellinoora kirjoitti...

Vähän valoa edelliseen

Marjattah kirjoitti...

Tarina avaa kuvan katsojalle, tai ainakin pikkuisen raottaa. Shakkipeli onkin älypäiden puuhaa :) Viehättäviä nämä vanhat kuvat!

arleena kirjoitti...

Muisto rakkaista.
Shakin kautta kerroit mukavat muistot, vaikka kuvan aika oli todella raskasta. Kun aikaa kuluu taustat himmenevät jää vain se rakkain.

Pellon pientareella kirjoitti...

Minäkin tykkään shakista! Yleensä nappulat eivät kyllä lennä ;). En ole huono häviäjä, mutta haluaisin olla todella hyvä kaikessa mitä teen, ja uuden asian opettelu, kun ei osaa, on välillä epämiellyttäviä tunteita herättävää (vrt. kuntonyrkkeilykurssini, blogissani). Shakki on ehkä "tyylikkäin" ja hienoin peli mitä on!

Lastu kirjoitti...

Tiina Linkama,
kiitos.

Shakkikärpänen puraisi oikein kovasti, mutta mies sanoi, ettei "ehdi" pelata kun voitelee suksia kuntoon toiveessa että pakkanen hellittää ja pääsemme vielä hiihtämään. Ja illalla elokuviin, luvassa Beethoven elämäkerta.

Käännyin nettishakin puoleen. Ensin voitti kone, mutta toisen ei-kone, vaan elävä ihminen, minä ite. Olen tästä niin iloinen, etten pelaa uudestaan ennen kuin 20 vuoden perästä. Tuudittaudun tähän voittoon :).

Katjusha,
kiitos. Voi kun vanhoja kuvia olisi vielä enemmän kuin mitä minulla tallella on. Onneksi edes tämän verran.

Ellinoora,
iloisesta yllätyksestä kiitokset! Rakastan leikkimielisiä arvoituksia ja nytpä sitten seurailen, osuinko lähelle vai menikö metsään. Yleensä hutit naurattavat, miksi sitten shakki on niin vaikea pala purtavaksi jos menetän kuninkaani.

Hyvää ystävänpäivää sinulle myös! Ja pikkuritarille :).

Marjattah,
kiitos.
Näihin mustavalkohaasteisiin yritän etsiä vanhoja, autenttisia kuvia. Myös minä pidän niistä ja niiden tarinoista ja kerron eteenpäin.

arleena,
isäni oli minulle kovin rakas. Kuin aurinko ja kuu ja pilvet ja tähdet ilo ja toivo ja turva ja huolenpito, herkkyys ja sentimentaalisuus, syvästi tunteva ja rakastava... Ja oikea. Ei kuori, vaan sisin.

Pellon pientareella,
miten kiva kohdata shakinpelaaja. Olisi kiva kuulla sinun shakkitarinasi. Joko lapsena pelasit, kuka sinulle shakin opetti, kenen kanssa pelaat ja se mikä minulle eksoottista: miten minäkin voisin oppa hyväksi häviäjäksi.

Kun syöksyn jonkin mieluisan asian pariin, en näe, en kuule mitään. Shakkia opettelin pelaamaan noin kolmekymppisenä, ensin kirjoista itsekseni sitten uskaltauduin pelaamaan muita vastaan. Todella vastaan. Huumorintajuni nukkui kun pelasin. Ja varsinkin sitten kun hävisin. Opettelin uusia aloituksia, strategioita ja aloin pikku hiljaa voittaa. Ajai kuinka hyvältä se tuntui niin.

Kiitos postauksistasi. Perfektionismia käsittelevä kirjoituksesi oli - kuten sinulla aina kaikki -, erinomaisen osuva.

kiirepakolainen kirjoitti...

Pidin tarinastasi, löysin siitä oman elämäni yhtymäkohtia. Oma isänikin taisteli Karjalan Kannaksella. Kyllä se taitaa olla niin, että myös sodassa sotilaat ovat pelinappuloita, joita iso käsi siirtelee....
Kuvasi on aarre.
Shakista en tiiä muuta kuin että nappulat on kauniita:)

kaanon kirjoitti...

Miten matsissa kävi?

Huonona häviäjänä tunnen tapauksen kulun kuin omat taskuni. Täytyypä joskus kokeilla, onko tasannevuodet saapuneet tälle mäelle.

aimarii kirjoitti...

Noita vanhoja kuvia on mielenkiintoista katsoa ja minkä hienon tarinan tähänkin kuvaan kerroit. Kun on "isän tyttö", ei rakkaus isään koskaan kuole.
Siellä Karjalan kannaksella minunkin isäni taisteli.
Shakkia en ole pelannut ja häviämistä inhoan.

Ina kirjoitti...

Voih, en koskaan oppinut shakista muuta kuin sen verran, että joskus tiesin säännöt, joiden mukaan nappuloita sai siirtää. Muutaman kerran yritin pelata: hävisin heti - ja hävisin myös konetta vastaan, kaikkein helpoimmalla tasolla. Ainut haasteeni olisi voinut olla, kuinka monta sekunttia saan pelin kestämään ;)
Ihailen kakkia shakin pelaajia, tasosta riippumatta.

isopeikko kirjoitti...

Kannattanee kokeilla :) Ihminen muuttuu aika hitaasti :)

pappilan mummo kirjoitti...

kiitos tarinasta. Muistot mielessä rakkaasta isästä - ja shakista monia monenlaisia

Kutuharju kirjoitti...

Shakki vaatii ajattelua pitkälle tulevaan :) joten en tiedä pärjäisinkö enää. Nykyään näen vain pari siirtoa eteenpäin elämässäkin, heh.

Taas kuva joka kertoo niin paljon. Johon on ladattu paljon myös rakkautta.

Ystävänyötä, hyvää!

Mk kirjoitti...

Siinäpä haastetta kerrakseen.
Mutta kun se voitto vain maistuu niin makealta...
Niinkuin rakkauskin; makealta, suolaiselta, haikean karvaalta ja välillä happamaltakin.
Mutta kauheaahan mauttomuus olisikin!

Lastu kirjoitti...

kiirepakolainen,
isämme ovat kokeneet kovia rintamalla, niin äitimmekin kotirintamalla. Ja lapset. Kunpa osaisi kyllin nauttia rauhasta.

Kiitos, kuva on todella aarre minulle. Olisipa kuvan takana merkintä paikkakunnasta, nyt tiedän vain että Karjalan Kannaksella.

kaanon,
matsissa kävi niin, että kun kuvan shakkilauta nostatti pelihalujani ja ryhdyin etsimään shakkilautaamme ottaakseni koitoksen mieheni kanssa, en löytänyt lautaa mistään. Mehän muutimme syksyllä ja osa muuttolaatikoista (ne joita ei heti "tarvita") on vielä kellarissa, liekö lauta siellä.

Toisaalta mies ei ollut järin innostunut shakkailuun, voiteli suksia jne. Pelasin tietokonetta vastaan ja kas ihmettä, voitin. Nyt en uskalla toista kertaa kokeilla, jänisparkaminäraukka. Mitenkähän helpolle tasolle peli oli ohjelmoitu, tuota en tsekannut.

Ihmettelen heitä jotka ottavat pelihäviön tyynesti. Miten se on mahdollista. Jospa he juksaavat :).

aimarii,
kiitos lohtutunnuksesta. Just niin, häviäminen on inhottavaa. Se jurnuttaa mieltä kunnes häviön unohtaa. Tai tunteen katkaisee ihana voitto :).

Sinunkin isäsi on taistellut Karjalan Kannaksella. Ajattelen heitä, kohtalotovereita.

Ina,
otit ilmeisesti häviöt vastaan tyyneydellä kun niistä rauhallisesti kerrot :). Itselläni taisi mennä vuosi shakkikirjan kanssa opetellessa ennen kuin aloin voittaa. Parhaimmat pelit pelasin mieheni kanssa ja yhdessä vaiheessa pelasimme liiankin kanssa. No, kyllä lautapelit kaikenlaiset kuuluivat iltoihimme myös lasten kanssa. Pelit ovat iloksi ja viihtymykseksi. Tässä vaiheessa Carcassone-pelistä on tullut suosikkimme. No, siinäkin mieluiten voitan kuin häviän :(.

isopeikko,
niin, miksi ihminen muuttuu niin hitaasti? Olisi toivottavaa, että muutos parempaan päin tulisi helposti jos tahtoa on kylliksi, mutta ei: vaikka kuinka päätin, etten häviöstä suutu ja mustaksi muutu, niin… no nyt punastuttaa. Ei vissiin kannata pelata tulenpalavalla intohimolla vaan tyynesti ja haaleesti niin hällä väliä, mikä on lopputulos :). Mutta kannattaako sitten motivoitua pelaamiseen ollenkaan. Jännitys lopputuloksesta tekee pelistä maukkaan.

pappilan mummo,
isä ja shakki (ja, hm, tupakki suupielessä), ne kuuluvat isäkuvaani. Rakas on hänen muistonsa. Surullista että isä kuoli alle 59:n ikävuoden.


Kutuharju,
shakkia olet pelannut, ihanaa. Elämän siirrot, jännä ajatus. Onko paikallaan pysyminen eräs onnen ja rauhan tae :). Vai kantsiiko miettiä seuraavaa siirtoa intensiivisesti. En tiijjä. Ehkä. Ehkä ei. Ehkä kyllä vissiin. Ehkä ei sittenkään. Tai no joo. Kyllä! Tai ainakin sitten on paras olla paikoillaan kun on hyvä. Kuten esimerkiksi rauhoittua kun on päässyt vihdoin Kuopioon (omanapa-ajatus tunki ihan väkisin tähän nyt).

Shakin historiasta kävin lukemaan:

Vanhin kirjallinen maininta, jonka voidaan olettaa tarkoittavan myös shakkia, on löydettävissä Buddhan ns. dialogeista, jotka ajoitetaan viidennelle vuosisadalle eaa. Eräässä kohdassa neuvotaan välttämään erilaisia pelejä ja leikkejä, jotka eivät ole hyödyksi ihmisen pyrkimyksessä nirvanaan. (Wikipedia)

Hyveli yöteli, kohta pääsee taas unten maille :).

Mk,
"Mutta kauheaahan mauttomuus olisikin!"

Kiitos tästä! Oi miten armollisen terapeuttisesti sanot. Koskee niin rakkautta kuin pelihäviöitä: saako luvan olla oma ihtein, no saa, itekukin :)