sininen ajatus

(sisältää toistoa: kertonut olen näitä ennenkin mutta kerronpa vieläkin)

Kun olin ihan pieni, soutelin saaren niemennokan taakse ja heittäydyin veneen pohjalle. Avasin kasvoni auringolle, leväytin käteni niskan taakse ristiin, suljin silmäni ja annoin veneen kulkea minne mieli. Tiesin ettei sillä puolen saarta ole vastarannalla muuta kuin leikkisiä kiviä ja veteen kaareutuvia puita, joten mikään ei häirinnyt minua enkä minä ketään kun vene kieri sille tielle.

Kun olin vähän isompi ja oppinut lukemaan, kiipesin saunan turvekatolle Peter Panin kanssa, heittäydyin makaamaan heinikkoon ja olin Peterin kanssa kahden. Annoin mielikuvituksen juosta seikkailuissa ja sormien kääntää lehteä. Joskus tuulenhenkäys tuli avukseni juuri oikealla hetkellä: lehti kääntyi itsekseen ja tarina jatkui. Se oli keijuutta, se oli noituutta. Taikuutta. Kun matka Peter Panin kanssa oli valmis, könysin savusaunan katolta lahoavia tikapuita pitkin alas. Juoksin paljain jaloin männynkäpyjen koristamaa polkua pitkin huvilalle. Avasin pahvisen matkalaukun missä kirjani olivat pinossa kuin kerrosvoileipä. Pian ahmin pihalla satuja ja tarinoita - kuulematta, näkemättä mitään muuta.

Kaupunkikodissa nukuin kahden sisareni kanssa samassa huoneessa. Kun he olivat nukahtaneet, tartuin tyynyyn ja peitteeseen ja kirjaan, jonka tarina jäi  kesken, koska lastenhuoneen lamppu oli liian aikaisin sammutettu. Valo katosi. Hiivin rosvojakin hiljaisemmin siskojen hetekoiden vierestä, kuuntelin heidän hengitystään hetken, ja kun virta oli tasainen, hiippailin eteenpäin; vain kissamme nosti hämäryydessä päätään ja katseli outoa menoani ymmärtäväisesti, ei kielinyt eikä naukunut.

Olohuoneen sohvapöydän alle rakensin yöllisen lukupaikkani. Taskulampun olin piilottanut takan päälle. Kiipesin tuolille ja…, mikä ilo, tallella oli. Taskulamppu hampaissani ryömin pöydän alle, mutta voi, lamppu lipsahti ja  kopsahti, herätti isän joka avasi makuuhuoneen oven, kurkisti ja minut nähdessään nosti sormensa huuliensa eteen: sshhh, hymyili ja nyökkäsi ja palasi jatkamaan kesken jääneitä uniaan.

Tunsin jo kellon mutta suljin sen pois häiritsemästä puuhiani. Luin yöllisessä rauhassa kellonviisarit nurinpäin. Maailma nukkui. Minä luin.

Kun olin vieläkin vieläkin isompi, luin Havukka-ahon ajattelijan, korpifilosofin.  Kirja iski tajuntaani kuin luonnonvoima. Antauduin vastustelematta metsäkannon nokassa istuvan Konstan sinisille ajatuksille, jotka ottivat oitis nuoren mieleni omakseen. Olin valmis. Jo monta vuotta sitten olin löytänyt saaren metsässä kannon, jonne menin istumaan silloin kun halusin olla yksin ja sitä tahdoin usein. Oli niin paljon mietittävää, niin monta  kummallista kokemista, näkemistä, kuulemista.

En vielä tiennyt mitä on humala, mutta nyt sen parhaimmillaan hienon nousuvaiheen tiedän ja tunnistan. Nuoruuteni humala läksi siitä, että sain katsoa muurahaisen vaellusta maan päällä ja pilvien kiitoa taivaalla tai kiertää metsäpolkua pitkin rantaan. Vain luonnon keskellä yksinäisyydessä ihminen itsensä tavoittaa. Niin ajattelin ajattelematta. Sinisyys ei ole ajatus, sinisyys on kokonaisvaltainen elämys.

Maailma vieroitti minut vuosikymmeniksi saarestani. 

Onnetonta: työelämän aluksi ajauduin ammattiin, missä piti olla esillä kolmenkymmenen nuoren edessä. Ei minusta, ikuisesta oppilaasta, opettajaksi ole. Välitunnit istuin opettajanhuoneen vessassa ja itkin. Oli niin vaikea ajatella seuraavaa oppituntia. Esillä olemista. Tahdoin tuumailla asioita kaikessa rauhassa.  Olla hidas. Kavala on kiireinen maailma.   

Luojankiitos jo yhden opettajavuoden jälkeen löysin itseni työsopesta, missä sai  olla ikuinen oppilas, mutta siihenkin liittyi lieveilmiöitä, mitkä aiheuttivat hengenahdistusta. Ei ole helppoa olla uskoton sisimmälleen. Juoda edustusmaljoja ja kadottaa lapsuuden saari horisontin taakse.

Mutta nyt olen sanonut jäähyväiset työelämän sosiaalisuusvälttämättömyyksille ja muotokuvioille ja päässyt palaamaan alkutilaan, paikkaan, mistä Veikko Huovinen sanoo:

Jos olisi iso järvenselkä,
niin katse yltäisi pitemmälle
ja saattaisi löytyä sininen ajatus.

Lapsuudessa tiesin, että sininen ajatus on totta. Sininen ajatus on niin iso että se täyttää sinitaivaan ja niin pieni että se mahtuu punasoluun. Elämäni  ehyttä punaista lankaa en löydä, mutta sinisen ajatuksen annan lentää luokseni vapaasti kuin silloin kauan sitten lapsuudessa. Tulkoon  jos on tullakseen - kunhan lumi ja jää sulavat ja aallot sen vapauttavat.

Pakinaperjantai: Sininen ajatus