Vanhempani olivat vaiteliaita eivätkä menneistä lapsilleen juurikaan puhelleet.
Sen verran tiedän, että äidinisä kuoli junaonnettomuudessa Kuopiossa 6.12.1919 (kun Suomi oli kaksivuotias kuten äitikin) ja ukkini on haudattu Siilinjärven hautausmaalle. Muuta en tästä ukista tiedä. Koskaan emme äidinisän haudalle ole kynttilää vieneet, emme liekkiä sytyttäneet, vaikkei Kuopiosta sinne olisi ollut matka eikä mikään. Äiti vaikeni isästään, mummi puolisostaan. Ja kun hiljaisuus on kyllin syvä, kysymykset nukkuvat. En lapsena enkä nuorena osannut kaivata häntä joka ei ole elämääni kuulunut, jota ei muisteltu, josta ei kerrottu tarinoita. Oliko kahden pienen tytön isän tapaturmainen kuolema niin suuri isku nuorelle äidille, mummilleni, että hän vaikeni miehestään iäksi?
Minulla ja äidinisällä on neljännes samoja geenejä (meneekö geenioppi näin). Tuntemattoman ukkini ominaisuuksia kannan ruumiissani ja sielussani.
Päätän etsiä ukkini haudan. En haudan kautta pääse pitemmälle 'tunne itsesi, ymmärrä sukusi' -tiellä, mutta tiedonhalu, silloin kun se herää, ei jätä rauhaan ennen kuin olen lähtenyt matkalle. Jos löydän hautakiven, hän on hiukan konkreettisempi kuin pelkkä nimi. Hän on ollut todella olemassa, elänyt, kuollut ja haudattu.
Soitan seurakunnan puutarhurille, jolla ovat hautausmaan kartat hallussaan. Saattaa olla, että haudassa, joka on ollut hoitamatta pian sata vuotta, lepää tuikituntemattomia eikä hautakiveä välttämättä enää löydy.
Kuulen puhelimen kautta, kuinka puutarhuri lehteilee hautaluettelojaan.
– Kyllä, tiältä löytyy ukkis nimi. Samassa hauvassa on muitakin hänen sukulaisiaan. Millonka piäsette kahtomaan. Voen näättee teille tuon haatapaekan vaekka het'.
Tunnin perästä seison Siilinjärven hautausmaalla ukkini haudalla. Taustalla humisee moottoriliikennetien melu. Lunta on satanut tälle hautausmaalle iät ja ajat, vuosituhannet, -sadat, ja pehmeitä hiutaleita satelee myös nyt. Puutarhuri on kaivanut hautakiven esiin. Lumen alta pilkottavat kanervat ja kynttilät. Ukkini muisto elää. Sitä vaalivat minulle tuntemattomat sukulaiseni.
Puutarhuri johdattaa minut toimistoonsa, missä haisee pistävä home; minua yskittää. Tutkin haudattujen luetteloita ja saan selville, millä Siilinjärven kylällä ukkini on lapsuutensa viettänyt.
Nyt olen löytänyt ukkini haudan ja kotikylän. Hänen elämäänsä en – vielä. Kuolleet vaikenevat. Päivät syttyvät, päivät sammuvat. Uudet sukupolvet jatkavat elämäänsä. Hän elää minussa.
"Muistokomerosi hyllyllä, siellä vähän syrjemmällä, on valkoiseen silkkipaperiin käärittyjä isompia ja pienempiä paketteja, pehmeitä ja kovia. Jotkut paketit olet itse sinne piilottanut, toiset ovat toisten lahjoja, kaikista et tiedä edes taustaa. Otat paketin kerrallaan sieltä käteesi ja kokeilet, miltä se tuntuu kädessä ja miltä se tuoksuu. Ravistelet sitä ja kuuntelet. Jos sen aika ei ole vielä, laitat sen takaisin hyllyyn ja kokeilet toista pakettia. Kun oikea paketti löytyy, käärit sen silkkipaperin hellästi ja varovasti auki…", kirjoitti kommentissaan "mm". Kiitos :)
17 kommenttia:
Monen juuria varjostavat sukujen salaisuudet. Itselleni eheyden antoi kuuden vuosikymmen jälkeen isäni haudan etsiminen. Nälkääni olin lukenut kaikki mitä sodasta käteeni sain. Äitini vei tiedot hautaan mukanaan toteamalla, että antaa kuolleiden levätä rauhassa.
Nyt, tietoisena juuristani, olen ehyt ja vahvempi. Kokonainen. Ja meitä on monta, joiden sieluun sota-aika on jättänyt pysyvän arven. Hienoa, että lähdit selvittämään ukkisi hautaa. Tsemppiä jatkoon. Aina löytyy joku, jolla vielä on tiedonmurusia.
Jo otsikko liikautti sydäntäni, se jotenkin kertoi mitä on tulossa. Oli tulossa aika. Oikea aika oman historiansa tutkimiselle. Menneisyys on osa nykyisyyttä. Varjojaan ei karkuun pääse. Salojen varjot väistyvät, joskus, jos niitä uskaltaa raottaa.
Sinä uskalsit. Heiti avoimuuden viitan varjojen päälle.
Hyvä Sinä. Hyvä ukki.
Oma aikani ei ole vielä tullut...
Jotenkin vain mykistyin ja liikutuin tätä lukiessani. Sinä löysit kadonneen geenineljänneksesi, mutta kysymyksiä on silti avoinna.
Joihinkin mustiin aukkoihin haluaisi saada vastauksen, mutta ongelma tosiaan on, jos elävät eivät puhu. Kuolleet kun eivät voi.
Olen viime aikoina pohtinut paljon omaa sukuani. Muistan vain toisen isoisäni, oli 9-vuotis, kun hän kuoli.
Hienosti teit, että otit selvää isoisästäsi. Tämä on alku, vähitellen paketit avautuvat.
On hyvä oppia tuntemaan missä omat juuret ovat.
Oli onnea, että hauta vielä löytyi. Ajattelen tässä unohdettuja hautoja, jotka katoavat historian hämärään, kun ei ole ollut sellaista sukulaista, joka olisi välittänyt. Tai niiden omaisia, joilla ei ole hautaa, kun ei ole ollut mitä haudata. Vaikenemiseen on aina syynsä, sekin on hyväksyttävä. Avaat menneisyyden hieroglyfejä nyt ja (sitkeytesi aavistaen) saat ajan myötä vastauksiakin. Lastu, mikä tuntuu tärkeältä on vain tehtävä.
MM:n kommentti sopii hienosti myös sukututkimukseen. Näitä salaisia paketteja löytyy varmaan joka suvusta, käärittynä komeroiden pimeimpiin nurkkiin, kuoliaaksi vaiettuja.
Sinä osaat laittaa sanat niin kauniisti paikoilleen, saat ajatukset lentämään. Minä sain vasta muutama vuosi sitten tietää isoisäni nimen, kun äitini vihdoin rohkeni avata salaisen arkkunsa, jonka lapsena oli sulkenut. Varjot ovat joskus niin pitkiä ja painavia, että on helpompi sulkea silmänsä ja unohtaa. Jälkipolvia ne eivät enää kosketa samalla tapaa. Usein silloin vain on jo liian myöhäistä etsiä murusia käsiinsä.
Toivotan menestystä tutkimusmatkallesi!
Kaunis löytö, matkalla itseensä.
Se on niin jännä ajatus, että he, siis edesmenneet esi-isät elävät meissä. Hienoa, että pääsit tervehtimään ukkiasi hänen haudelleen ja käsittelemään asiaa. Sillä merkitystä jollain ihmeellisellä tavalla.
Minullakin on isän puolelta kaikki sukulaiset tuntemattomia. Kummallista, ettei hänkään halunnut puhua heistä. Juuri kuulin, missä kaupungissa isän äidin hauta on. Koskaan emme siellä käyneet. Minulla on myös tehnyt mieli käydä etsimässä hänen hautaansa - tervehdyskäynnillä, kuten sinäkin. Isoäitini kuoli, kun olin vauva.
Varmaankin sulle tuli hyvä mieli, kun löysit ukkisi haudan ja oli kivikin vielä paikoillaan.
Hoidettukin vielä oli.
Olisi voinut käydä niin, että olisi ollut täysin vieraan hauta siinä paikassa.
Kyllä niitä juuriaan on mielenkiintoinen etsiä.
Mun yksi ystäväni tekee sukututkimusta ja kyllä niin monet ovat sukulaisia keskenään ja siinä pääsee niin kauas taaksepäin.
Hassua, miten pienenä ihminen ei ole juurikaan kiinnostunut juuristaan...
Olet aloittanut matkoista mielenkiintoisemman ja jännittävimmän, kun olet etsimässä juuriasi, etsimässä itseäsi.
Hautakiven vuosiluvuista laskin, että ukkisi menehtyi jo 32 vuotiaana.
mm:n kommenttia mukaellen ajattelen, että olet avaamassa sinulle tärkeää pakettia ja tahdot perehtyä siihen hyvin hellästi.
Minulla oli ilo tutustua äidin isään, vaariini, joka eli täällä samaisella kylällä, missä nyt mökkeilen. Vaari kuoli sinä päivänä, kun ensimmäinen ihminen astui kuun kamaralle.
Äidinäiti kuoli vuonna -35 ja isäni jäi orvoksi äidistään jo 2-vuotiaana. Isä oli avioton lapsi, hänellä ei ollut tietoa isästään. Arvannet, että myös minun kiinnostukseni on valtavaa löytää jotain isovanhemmistani.
Moikka,sinulle on haaste blogissani,käyppäs hakee♥
Koskettavasti kerroit ukistasi.
Niin monet kohtalot on vaiettu ikuisiksi ajoiksi, salaisuudet menneet hautaan. Sellainen on minunkin ukkini tarina. En tiedä kuka hän on, missä ollut ja elänyt. Kuten sanoit, yksi neljäsosa minustakin. On vain jäänyt kysymykset, joihin ei koskaan saada vastauksia. Menneet on menneitä, älä kysele. Se oli mummon vastaus.
anja,
miten ihana kuulla eheytymisestäsi. Juuria ei voi väkisin katkaista. Vaikka juurista syystä tai toisesta vaiettaisiin, ne "kummittelevat" taustalla siksi kunnes edes jotain valaistusta saa. Ajallinen välimatka auttaa: tieto ei tuokaan tuskaa, vaan vapauttaa, eheyttää.
Sodan varjot ovat pitkät. Kun tuskan avaa, se ei enää poltakaan, vaan ymmärtää.
Kiitos toivotuksesta!
kiirepakolainen,
kiitos :).
Nyt olen nähnyt hautakiven ja saanut tietää samaan hautaan haudatut (haudattujen luetteloista); seuraavaksi kirkonkirjojen kimppuun. Siilinjärvellä saattaa olla paljon sukulaisia äidinisän kautta - ja tähän asti olen keskittynyt äidin puolelta lähinnä äidinäidin Kuopion sukuun. Tosiaan: jo on aika tarttua äidinisän "käteen" ja katsoa silmiin :).
Elegia,
niin. Tuli mieleeni, mitähän tapahtuisi, jos jokaisen "kansalaisvelvollisuus" olisi kirjoittaa itsestään minielämäkerta. Olisiko se jälkipolville hyväksi tai pahaksi, ymmärrykseksi vai veisikö hakoteille. Kullakin on kuitenkin juuri omannäköisensä elämä, syystä tai toisesta :).
Jotkun "vainajani" ovat minulle edelleen eloisia, jotkut omaiseni vuorostaan eläessäänkin kuolleita. Kai elämän nimilappu on absurdius :) Ainakin välillä. Punaista lankaa en löydä.
Mutta tietyn pimeyden tilalle on tullut hillitön uteliaisuus. Sukututkimus vihertää. Tulkoon mitä on tullakseen: 'mutua' - tai selkeyttä: ahaa, siksikö kävi niin kuin kävi.
arleena,
yhdeksänvuotiaalle jää varmaan muistikuva ukistaan. Ihana että sinulla on elävänä muistissa toinen ukkisi.
Niin, ne juuret. Siilinjärveä katson nyt uusinvanhoin silmin :).
Ellinoora,
niin, kyselevä mieli ei aina ole rasitukseksi itselleen, vaan kiinnostavaa löytöretkeilyä. Ja vastaukset ovat hyväksyttäviä kutakin aikakautta vasten.
Muistan psykologiasta käsitteen 'tehtävän loppuun suorittamisen tarve'. Se on annettu ihmiselle käyttövoimaksi. Pistää tuulemaan. Etsimään. Löytämään.
Sirokko,
rohkaiseva on esimerkkisi: äitisi lopulta avautui ja kertoi. Kun välissä ovat eri sukupolvet ja yhä kaeummaksi ajassa mennään, tuli ei enää polta yhtä paljon kuin liekin lähellä eläneitä. Siksi minusta olisi kiehtova ajatus, että jokainen kirjoittaisi tarinansa, ilonsa ja itkunsa ikään kuin testamentiksi ja juuri kuin on elämänsä kokenut; ei välttämättä elämänevääksi (opiksi ja ojennukseksi) tuleville, vaan "näin tapahtui" -kertomuksena. Puoliintumisaika olisi esim. 50 vuotta vainajan kuolemasta. Sitten saa avata. -No, ideoita riittää.
Kiitos toivotuksesta. Heikki-ukki kutsuu tutkimusmatkalle. Millainenhan on se kotikontu, kylä, mistä hän läksi riijuustamaan mummiani. Tutkitaan, tutkitaan..
Mm kirjoittaa kauniisti. Puhdistavasti. Tahdoin nostaa kommenttinsa esille.
SusuPetal,
kiitos. Oikeastaan merkillistä, miten yksi hautakivi voi ilahduttaa :). Lukea nimi, miettiä. Olla tyttärentytär siinä hetkessä. Pitkä matka lähelle.
Ruska,
jossain vaiheessa innostuin lukemaan meidän kaikkien alkukodista, alku-Eevasta Afrikassa. Kantaäitejä oli seitsemän. On meissä kaikissa hyvin paljon yhteistä :).
Mitkähän ovat yleisimmät syyt vieraantumiseen, vaikenemisen kulttuuriin?
Suosittelen tervehdyskäyntiä "tuntemattoman" isänäidin haudalla... Jokainen ihminen on uusi luomus, geenikoostumus:), mutta osin olemme samoista 'aineksista' kuin meitä ennen eläneet.
Harakka,
niin, puhelimessa hautausmaata hoitava puutarhuri epäili ensin, kun asiaani toimitin, ettei tuota sukuhautaa varmaan ole enää olemassakaan vaan on luovutettu hoidon puutteen vuoksi vieraille. Mutta näin ei ole onneksi käynyt, päinvastoin, hauta-alueella on kolme hautakiveä, joissa sukulaisten nimiä. Nyt jatkan tutkimuksiani ja ehkä jonain päivänä voin kahvitella ukin sukuhaaran edustajien kanssa. Siilinjärvellä :).
isopeikko,
totta; ihme juttu, ettei pienenä ymmärtänyt ihmetellä, miksei mummi, joka samassa pihapiirissä asui, koskaan puhunut miehestään, ukistani. Ja nyt kun kiinnostaa, ei ole ketään joka voisi kertoa. Vainajat vaikenevat.
Sukututkija kertoi, että ihminen kiinnostuu keskimäärin 45-vuotiaana ottamaan selvää suvustaan. No, tuon rajapyykin olen reippaasti ylittänyt. Ilmankos...:)
aimarii,
suvustahan voisi kirjoittaa vaikka romaanin, niin paljon on aukkoja, jotka odottavat kynää ja tarinaa :). Ja kun aluksi kertoisi että totuus voi olla muutakin, niin lukija tietäisi, missä mennään: 'fiktiofakta' sallittua.
Oi että: saat mökkeillä vaarisi kylässä. Ehkä saat kuullaksesi tarinoita hänestä juuri niin kuin ne ovat tapahtuneet - tai ainakin aistia hengen siellä paikan päällä. Elämänkaarikurssin pitäjä muuten sanoi, että muisti aina muuttaa muotoaan, se on sallittua ja ymmärrettävää. Muistelijan ikä ja omat kokemukset vaikuttavat lopputulokseen. Niin saa olla. Lopullista totuutta ei siksi kirjoissa eikä kansissa koskaan ole. Se juuri onkin kiinnostavaa.
Minäkin mietin kovasti tuota vaarivaikenemisen syytä. Lähellä oli kansalaissota. Jospa kyse ei ollutkaan junaonnettomuudesta, vaan joku tyrkkäsi ukkini junan alle. 6.12.1919 oli itsenäisyyspäivä... mitä ihmettä ukki asemalla tuolloin teki.
Isäsi tarinan varmasti joskus löydät ja kerrot. Isänisäsi suku odottaa sinua, käyt peremmälle ja alat kuulla - ja kirjoittaa :).
Onneksi tänään ei enää puhuta au-lapsista, on "vain" lapsia. Se on kaikki. Nykyajassa on paljon hyvää(kin).
Tansku,
kiitos, tulen blogiisi :)
Simpukka,
meitä yhdistää tuntemattomien ukkiemme tarina :).
"Älä kysele", sanoi mummosi.
Minun mummini ei sanaakaan miehestään, ukistamme puhunut. Surukuvan otatutti kyllä: 2- ja 4-vuotiaat tytöt molemmin puolin kainalossaan. Sen jälkeen hän masentui. Ja siitä toivuttuaan napitti suunsa kiinni menneisyydelle eikä koskaan tytöistään luopunut. Kulki heidän kanssaan koko ikänsä. Samassa pihapiirissä me lapsenlapsetkin kasvoimme, yhdessä kaikki, vain yksi puuttui. Ukki, josta ei puhuttu.
Kiehtovaa. Jaan kanssasi löytöretkeilyn tunnelmat. Totta se, että nuorena ei juuret ja geenit juuri kiinnosta. (Ehkä poikkeuksiakin on??) Vanhempana sitä vaan näkee kauemmas.Ehkä ikuisen elämän salaisuus on juuri tässä. Muistoissa, geeneissä.
Blogissani K50 on sinulle pikku tunnustus.
Marjattah,
kuinka osuvasti sanot: ehkä ikuisen elämän salaisuus tulee ilmi muistoissa, geeneissä.
Niin, nehän eivät kuole vaikka ihminen fyysisesti lakkaa olemasta. Eläköön muistot sukupolvi sukupolvelta!
Kiitos paljon tunnustuksesta. Olen hyvin onnellinen. Ja vastavuoroisuutta, kiitollisuutta tunnen sinua ja blogejasi kohtaan.
Lähetä kommentti