Mitä vaikutusta kasvavan nuoren mieleeni on ollut sillä että kun ulos katsoin, näin kotini ikkunoista hautausmaan ja vanhat ristit. Kauempana, mutta kuitenkin katseen kantomatkan päässä, on sotamuistomerkki Haavoittunut enkeli. Haavoittuneen enkelin äärelle levittäytyy sankarivainajien muistolaattojen pelto, jonka sato on sekä surullinen että kiitoksen aihe: meillä on vapaa maa, joka usein tahtoo unohtua.
***
Tänään aloitin Pilateksen. Yritän opetella hengittämään vapaasti. Kuljen liikuntatapahtumaan lapsuuteni maisemissa, sankaripuiston halki.
Muistomerkki, joka vielä nuoruudessani oli pystyssä, on murtunut.
Me muistamme heitä:
ja heitä:
Essi Renvallin sotamuistomerkki Haavoittunut enkeli paljastettiin 1952. Siitä lähtien Kuopion uudet ylioppilaat ovat laskeneet ruusun patsaan juurelle. Sankarivainajat lepäävät lähellä. Taustalla olevassa rakennuksessa toimi nuoruudessani paloasema, nykyisin siellä on verovirasto, vaaleanpunaiseksi maalattu:
Suomen sota-arkiston mukaan talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa menehtyi yhteensä 93 500 suomalaista.
Sankarihautausmaalle johtavat Ajurinkadulta jyrkät portaat. Lapsena niitä pitkin kapusin ylös puistoon, nykyisin kulkua ei ole. Portaat ovat vaarallisen jyrkät - mutta eivät taannoin, lapsen silmin, taidoin ja mielin. Lasta voi verrata ketterään oravaan.
Hautausmaan jyrkkää reunaa pitkin laskettelimme pyllymäkeä pahvinpalalla. Lapsena emme liiemmin ajatelleet sotaa, emme sankaripuiston vainajia; lumi pöllysi ja meno oli melkoinen. Mitäpä lapsi muuta kaipasi. Silloin.
Mutta kun alkoivat nuoruusvuodet, erotin ristit.
Ja kun on kyllin vanhaksi tullut, alkaa kotikonnuilleen palanneella uusi lapsuus. Monet kysymykset sammuvat itsestään.
Jätän hautausmaan ja astun Tulliportinkadulle. Kadun toisella puolella on patsas, jota ei nuoruudessani ollut. Kah, Aapelin muistoksi Kari Jylhän Hyvän tuulen voima on 1989 pystytetty.
Minä hymyilen.
12 kommenttia:
Peikko luulee että siitä ei ainakaan ole vinoksi kasvanut.
Mielenkiintoinen kysymys! Tätini asui aikoinaan Väinämöisenkadulla Hietaniemen hautausmaan vieressä. Mietin nuorena usein, miten hautausmaan läheisyys vaikuttaa sen naapureihin. En kyllä osaa sanoa, mutta ehkä hautojen ja varsinkin sankarihautojen näkeminen jollain tasolla - ehkä alitajuisesti - on muistutus kuolevaisuudesta.
Oman lapsuudenkotini ikkunoista näkyi puiston yli eduskuntatalo, jonka pilareiden lukumäärää yritin usein laskea. Sekosin aina laskuissani, enkä vieläkään tiedä, onko niitä 13.
Ikkunasta näkyi myös varsapuisto ja sen ikikihana Äidinrakkaus-patsa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Varsapuisto). Jos katsot linkkiä, niin lapsuuteni kotitalo näkyy kuvassa taustalla. Tämän patsaan uskon jollakin tavalla vaikuttaneen, koska vieläkin sen näkeminen vaikka vain kuvassa tuntuu ihmeen hyvältä.
Minunkin lapsuudenkodistani Lapinlahdenkadun päädyssä aukeni näköala hautausmaalle, Hietaniemen vehmaaseen puutarhaan. Totuin kärry-iästä asti kävelyretkiin siellä, isän kanssa syötettiin kädestä kesyjä oravia ja lintuja. Hautakiviveistämöstä ikkunan alla kuului kilkutus ja kalkutus, monet barbikivet olivat sieltä peräisin. Kenties puutarhaharrastukseni on Hietaniemen hautausmaalta kotoisin, olin koululaisena monet kesät sankarihautoja parturoimassa ja käytäviä harvoimassa siellä. Enpä vakavampia seurauksia havaitse kuin kiintymyksen kauniiseen paikkaan ja sen taideaarteisiin.. Niin on varmaan sinunkin laitasi :)
Minä tas muistan hautausmaan juhlallisena paikkana, jossa ei saanut juosta ja puhuakin piti hiljaa melkein kuiskaten.
Vainajia piti ttaa kai näin.
No vaistomaisesti toimin edelleenkin näin.
Puusto ja istutukset vaikuttavat hautausmaan ilmeeseen, kotiseurakuntani hautausmaalla kasvoi pääasiassa koivuja, joten se on valoisa paikka.
Lapsuuskotini ikkunasta näkyi järvi, johon taivas kesäisin heijastui.
Usein matkoillani poikkean hautausmaille vaeltelemaan, hautakivien tekstejä lukemaan, elämäntarinoita arvailemaan. Sankarihaudoilla voin vain huokaista ” Kunpa ei koskaan tulisi sotia, eikä tarvitsisi kaivaa uusia sankarihautoja”.
Minkähän takia monet sairaalat rakennetaan hautausmaan viereen?
Niin tässäkin pitäjässä, ikkunoista näkyvät aina vain taaemmas etenevät ristirivit.
Toisaalta, ehkäpä vain lapsena suhdaudumme risteihin ja kuolemaan mutkattomasti, iän myötä siitä tulee paljon vaietumpi ja vaikeampi asia.
Sinun löytöretkesi jatkuvat, mukavaa kun saadaan olla mukana jakamassa muistoja.
Täällä hautausmaa on ihanan järven rannalla,näkyyy luontoa,olen ollunna töissä siellä ja on sitten rauhallisella paikalla♥,sitä ihminen rauhoittuu,kun pääsee hautuumaalle,kiertelee ja kahtelee,sielu lepää!
isopeikko,
kiitos. Jos "ei-vinolta" näyttää, niin sepä on hyvä juttu.
Ina,
hauska sattuma: minunkin tätini asui aikoinaan Hietaniemen hautausmaan vieressä Väinämöisenkadulla. (Hänen miehensä menehtyi talvisodassa, joten ei hän hautausmaata kaihtanut kun muutti Kuopiosta Helsinkiin pienen poikansa kanssa.)
Olet asunut lapsuudessa Helsingin ytimessä. Ja näkymäsi kodin ikkunasta ovat vaikuttavat. Äidinrakkaus, hevonen ja varsa, sekä eduskuntatalo ovat hyvää ravintoa niin silmille kuin mielelle.
Marjattah,
Hietaniemen hautausmaa on todellinen kulttuuripuisto. Ja meri aivan liki. Olet kouluaikana haravoinutkin siellä. Niin, kuka tietää, vaikka tällä kaikella on ollut vaikutuksensa puutarhan- ja taiteenrakkauteesi. Omaan luovuuteesi.
Hautausmaista on julkaistu useita kirjoja, mm. Pentti Lempiäisen Viimeiset leposijamme.
arleena,
totta: meluta ei saanut hautausmailla (eikä saunassa), näin lapsena opimme.
Koivikkoinen hautausmaa ilahduttaa: tulvii valoa. Monesti hautausmailla kasvaa vankkoja kuusia. Jylhää ja komeaa - mutta samalla synkähköä.
Simpukka,
onnellista saada nähdä järvi kodin ikkunasta.
Hautamuistomerkit "elävät", kertovat elämäntarinoita. Kuopion hautausmaalla ovat isäni ja äitini; he kuolivat alle kuudenkymmenen iässä ja peräkkäin. He elävät minulle - muistoissa.
Laillasi kuljen myös minä hyvin mielelläni hautausmailla. Mietiskelen, vaeltelen.
***
Kunpa sodan vastustusajatukset muuttuisivat voimaksi, jolla uudet sodat ehkäistään.
Mk,
kiitos kun kerrot että luet mielelläsi Kuopio-kiertelyjäni. Kerron jonain päivänä taas lisää. (Kohta tosin jäät lähtevät ja alkaa saariaika. Sinne ei ole nettiyhteyttä.)
***
Joku sanoi kerran: "Elämää ei kannata problematisoida." Yritän sitä, mutta välillä ajatukset mutkittelevat ja karkaavat. Kärsimyksen ongelma varsinkin on mietityttänyt.
Hautausmaista toivoisin, että ne sijaitsisivat hiljaisilla paikoilla. Kuopion päähautausmaa on korvia huumaavan liikenteenmelun keskellä. Näin minusta ainakin tuntuu (tosin kuulovika voi olla lisäämässä vaikutusta). Minusta hautausmaalle saisi kuulua vain luonnonäänet. Linnun laulu, veden lorina, tuulen suhina.
Tansku,
hautausmaa järven rannalla kuulostaa juuri siltä mitä sen sijainnilta toivoisi. Hautausmaa voi olla mitä kaunein puutarha.
Mä luulen, että jos on asunut lähellä hautausmaata, on oppinut kunnioittamaan vainajia, ja montaa muutakin asiaa paremmin, kuin ehkä muut.
Äiti opetti meidät lapset jo pienenä, ettei hautausmaalla saanut puhua kovaa, eikä juosta , eikä muutenkaan käyttäytyä tyhmästi. Ja sen olen taas opettanut omille lapsilleni.
Viimenen puussa roikkuva patsas olikin hieno!
Harakka,
hiljaisuus on usein hyve. Äitisi opit siirtyvät eteenpäin sukupolvelta toiselle. Muistojen puistossa kuljetaan rauhallisesti ja hiljaa. Sillä tavalla voi kuulla menneiden sukupolvien sanoman.
Surukseni luin Savon Sanomista, että sankarihautausmaalla oli pääsiäisen aikana väkivallantekoja. Voi ei. Entisen kotini ikkunan alla.
***
Eikö vain olekin Aapelin patsas metka :). Ei sitä ollut olemassakaan silloin kun kapsäkkini pakkasin ja Kuopiosta lähdin. Ilo oli iso, kun havaitsin nyt tämän patsaan, sillä Aapeli on ollut eräs lempikirjailijani. Lempeä humoristi.
Muistojasi on aina niin mukava lukea.
Jumalan puisto-runon muistan joskus lukeneeni ja siitä on minuun tarttunut runon tunnelma. Aina kun avaan takorautaisen veräjän astun Jumalan puistoon.
kaanon,
kiitos.
Jumalan puisto -runon muistelen lukeneeni, mutta kun niin paljon olen unohtanut, lähdin etsimään verkosta. En oitis runoa kohdannut, mutta Maila Talvion Jumalan puistot -teoksen löysin:
"Tuhannet ovat koettaneet ratkaista kysymystä: mitä seuraa kuoleman jälkeen?
Uskon ja toivon silmille onkin näytetty seutu, jossa viha ja vaino ovat lakanneet, jossa ihminen ei viero ihmistä, jossa valhe on voitettu, synti pesty pois ja jossa vallitsee rauha.
Hiljentyessään muistamiseen tapaa maan vaeltaja hiljaisuuteen siirtyneet. Hiljentyessään rukoukseen pääsee hän rajalle, josta hän kerran itse siirtyy hiljaisuuteen.
Elämä on kokoonpantu vainajista enemmän kuin elävistä. Sentähden kuuluu hautausmaille niin suuri ja kiistämätön sija keskellä elämää."
Maila Talvio, Jumalan puistot, Porvoo 1927
Lähetä kommentti