puistomuisto

toukokuu 1965

Anna ja Maija istuvat Snellmanin puistonpenkillä. On kevät niin luonnossa kuin elämässä. Ohi ovat ylioppilaskirjoitukset, edessä lakkiaiset ja opiskelupaikan haku.

Ennen lakkiaispäivää on koulujen välinen pesäpallon mestaruusottelu. Anna on ykköslyöjä, Maija armoitettu sieppari. He istuvat penkillä ja aikovat juonia, millä mestaruus olisi varma. Kouluvuosien viimeinen ottelu tulee olemaan täynnä tunnelmaa. Jo huomenna pilli viheltää.  

Eivät Anna ja Maija puiston penkillä oikopäätä pesismatsin voiton maksimoinnin suunnitteluun  kirmaa. Aurinko paistaa, tuomiokirkko kohoaa kummullaan,  Snellmanin patsas tököttää vankasti  juurellaan, Kallavesi välkehtii, juttu luistaa sinne ja tänne. Nuoria kun ovat, aiheet suuntautuvat kohti tulevaa: ammatinvalintakin kautta rantain juolahtaa mieleen. 

– Isäs sitten osti maatilan, Maija hämmästelee; tietää, että Annan isä on valtion virkamies: hiljainen hissukka. Hiljaiset perivät maan, Maija muistaa ja vilkaisee tuomiokirkkoa. 

Hiljainen mies ei kuvia kumartele, ei taivaita  tuulentuvilla halkaise vaan tekee mitä syvimmillään tahtoo. Annan isä haluaa  niin maan perusteellisesti viljellä maata. Ei hänestä puistopuutarhuriksi olisi jos leipänsä lähteen virkamiehen tieltä toiseksi vaihtaisi.

– Niin isä teki; talon osti maalta,  ja kaupan päälle tulivat kanat ja munat.
– Niin, ja hevonen ja lehmä, Maija kertaa kuulemaansa.
– Oon opetellu lypsämään, Anna paljastaa. – Vielä se ei onnistu mutta jahka harjottelen, alakaa sujua. Kun uskoo niin lähtee. Maetoa Emmasta.

Maijan hymy leviää. Kieli kostuu ja pyörii suussa, tarvitsee tilaa ettei tipahda ulos.  Jospa saisi joskus  Annan kautta Emman juustomaitoa.

– Ethän kerro kellekään, mikä on toiveammattini? Anna kysyy.
Maija nyökkää ja Anna luottaa.

– Agronomi. Kiinnostaa hevonen ja lehmä ja mehtä ja pellot ja multa.
– No en kerro. Metän keskelle ja pellon pientareelle sovit hirmu hyvin. Luontoon, maalle. Ei sinusta jalkakäytävien tallajaksi oikein ole. Eikä sisätöihin.
– Joo. Luen jo huvikseni kananhoito-opasta. Isä jätti kirjan pöyvvän kulumalle. Se osti lissee kanoja.
– Ja kohta sinä tuas alat huastoo niistä lehmistäs, Ebasta ja Emmasta,  Maija ennakoi. – Eiköön ruveta jo kehittelemään huomista pesispeliä. Kyllähän meijjän luokan pittää koulujen välinen mestaruus voettee… kato joku tulloo kameran kanssa, kuvan taes meistä näpsäyttee.


- Päevee, sanoo kameramies, joka on tullut sanankuuleman päähän - oon lehtimies.
- Päevee, päevee, vastaavat tytöt.
- Kaanis ilima, sanoo lehtimies kameran takaa.
- No niin on.

Kameramies kirjoittaa lehtiöönsä tyttöjen nimet ja sanomiset.
– Huomenna avataan Kuopiossa maatalousnäyttely, sanoo lehtimies. – Aikookos tytöt mennä?
– Ei koska huomenna meillä on…
mutta ei lehtikameramies pesismatsia enää kuule, menojansa menee, työ kutsuu ja kirjoituskone pian jossain paukkuu.

Seuraavan aamun maakuntalehdessä on etusivulla kuva Annasta ja Maijasta ja kuvatekstinä:
– Kuopiossa avataan huomenna maatalousnäyttely, mutta se ei Annaa ja Maijaa kiinnosta. "Sinne emme mene", he vakuuttavat Snellmanin puiston penkillä yhdestä suusta.

1965-… 2011

Puiston penkillä tapahtuu käännekohta Annan elämässä. Hän hautaa  maataloushaaveensa ja päättää ryhtyä opiskelemaan lehdistöoppia. Jos lehdistö noin hutiloi ja heittelee, summanmutkittelee, kääntää haastateltavan sanomiset  päälaelleen, ei kuuntele, ei tutki munaskuita myöten, millä tolalla asiat oikeasti ovat, niin petrattavaa olisi sillä saralla ja paljon. Maanparantajasta tulee maailmanparantaja, mutta lopulta käy niin että kun hän pitkän ikänsä maailmaa on parannellut eikä tunnu tulevan yhtä selevee ei kahta selevee, vaan meno käy yhä hämärämmäksi niin mediassa kuin omassa päässä, hän istahtaa kyllikseen saaneena jälleen Snellmanin puiston penkille ja päättää: sanat riittäköön,  ryhdyn kääntämään maata. Totuus perii maan.

Snellmanin puiston koivuihin puhkeavat jälleen hiirenkorvat. Multa tuoksuu. Istutetut kukat nousevat mullasta ja vastaavat kauneudenpalvojien odotuksiin loistollaan, mutta Anna ei nyt niihin vilkaise. 

Hän suuntaa kulkunsa kohti luonnonmetsää, joka itsessään on sitä mitä on.  Anna tietää, missä hänen on paras:

Pakinaperjantai: Puisto