perjantai 7. lokakuuta 2011

Mitä ette vielä minusta tiedä?

klik

Luokkatoverini kirjoittivat abifreskon puhekuplaani (kevättalvena 1965): "Minua hävettää." Mikähän minua niin hävetti?

1. Ulkomuoto. Podin ruma ankanpoika -syndroomaa. Oli vaikea olla huomaamaton (ja juuri sitä tahdoin), kun jo kaksitoistavuotiaana oli pituutta 174 senttiä ja lisää tuli. Kuljin kumarassa. Halusin taikaviitan, jonka sisällä saisin olla näkymätön.

2. Hävetti laulunkokeissa. En halunnut laulaa yksin, ääneni häpeästä värisi, mutta koulun kuorossa  toisten joukossa oli turvallista ja antoisaa avata ääntään. Lauloimme äidinkielen opettajamme, kirjailija Jorma Korpelan hautajaisissa (keväällä 1964) Liidellyt oon leivon lailla, leivon lailla lennellyt. -Laulu on iltojeni ilo, edelleen ja ennustan: aina.

3. Kerran (vuonna 1953 kun olin seitsemän vanha) ajoin Savonkadulla polkupyörällä ilman valoja, vaikka syksyilta jo pimeni. Kaikkien kuopiolaisten rakastama ja tuntema konstaapeli Karhunen pysäytti minut ja piti pitkän saarnan pimeyden vaaroista. Hän tarkoitti parastani, mutta luulin että joudun vankilaan joka sijaitsee Kallaveden rannalla Maljalahdella - tai ainakin putkaan. Itkin hysteerisesti ja häpesin ja pelotti. Kotona en hiiskahtanut tapahtuneesta sanaakaan vaan luikin huoneeseeni. Sen koommin olen sytyttänyt pyörään valot het' ekapolkaisulla kun lähden liikkeelle.

4. Isä osti joka perjantai Savolan kirjakaupasta kirjan. Esiluin sen, jotta tietäisin onko kirja isälle sopiva. Kylläpä Kravun kääntöpiiri minua, seitsentoistavuotiasta hävetti. Toiset kirjat menivät kuitenkin sensuurini läpi ja sanoin isälle: "Saat lukea." Mutta luulen että isä luki kieltämäni kirjat minulta salaa. Olin tuolloin nopea lukija, sillä olin niin monessa kokematon eläjä. Oli syytä ennakoida, mitä elämään mahtuu. Mitä tulossa on.  

5. Rippikoulussa minulla oli lestadiolainen rippi-isä. Hävetti tunnustaa kaikki synnit. Nyt en muista mitä tunnustin, mutta häpeän muistan. Ja helpotuksen tunteen, kun sain anteeksi.

6. Luin läksyt tunnollisesti mutta joskus jätin väliin. Miten ihmeessä juuri silloin oli minun, viittaamattoman, vuoro vastata. En osannut. Hävetä osasin.

7. Kodin vauraus hävetti. Siitä huolimatta - vai juuri siksi - en halunnut uusia vaatteita, en luistimia, en suksia. Onneksi en niitä saanutkaan vaan perin siskojen vanhat.

Isä osti joka kevät uuden auton. Häpesin. Kun sain ajokortin, lähdin kuitenkin ensimmäistä kertaa isän Mustangilla yksin ajelemaan, jotta taito harjaantuisi. Poliisi (ei, konstaapeli Karhunen hän ei tällä kertaa ollut vaan äkeä ja ankara ja tosivihainen niin sanottu nuorempi konstaapeli)  pysäytti minut Puijonlaaksossa. Pelkäsin: mitä olen taas tehnyt väärin. Ei hänellä ollut muuta asiaa kuin sanoa: "Mikä luulet olevasi." En osannut vastata ja sitten hän päästi minut menemään. Ajoin häpeissäni kotiin.

Koulurakennus oli L-muotoinen. Olin voimistelutunnin järjestäjä. Huomasin, että opettajankirja oli jäänyt omaan luokkaamme eikä ollut tirakan opettajan saatavilla jahka jumppatunti alkaisi. Hätäännyin.  Oikaisin pihan poikki, voimistelupuvussa, talvipakkasessa (-30°), umpihangessa. Ehdin kuin ehdinkin  palata kirja kädessäni samaa reittiä takaisin jumppasaliin, mutta pahaksi onneksi opettaja oli nähnyt kirmaamiseni koulun pitkältä käytävältä pihalle vilkaistessaan. Hän huusi kuin leijona minulle: "Luuletko että isäs kaikki tautis parantaa." Mykistyin.

Kävin kahdeksanvuotiaana siivoamassa vanhusten koteja. Kopistelin mattoja, lakaisin lattioita vanhoissa puutaloissa missä mummot ja papat asuivat. Mutta mummot eivät olleet tyytyväisiä työni tulokseen ja diakonissa ystävällisesti vihjaisi, jospa keksisin jotain muuta autettavaa. 

8. Miksi lapsuudesta jotain muistaa, toisen, ehkä tärkeänkin tapahtuman unohtaa. Tänä päivänä ajattelen: elämä menee niin kuin on mennäkseen. Elämä kirjoittaa tarinaani, en niinkään minä sitä. Välillä hävettää, välillä ei. Toisinaan naurattaa, joskus surettaa.  Ilo ylimpänä.

Kiitos, Simpukka, haasteesta. Tämä oli kiva tehdä, vaikka ensin hävetti kamalasti. Onneksi vuosikymmenten myötä oppii myös ex-häpeäjäksi. Mitäs turhia. Muisti on kyllä välillä hakusessa. En tiedä mitä kertomistani olen jo jutustellut.

Haaste jatkuu. Haastan sinutsinutsinutsinut jne.jne.jne. Jos haluat paljastaa itsestäsi kahdeksan asiaa (ei tarvitse hävetä), niin kiitän ja kumarran ja lentosuukkoja lähetän :).

17 kommenttia:

Nenunen kirjoitti...

Tervehdys piiitkästä aikaa:D Oli pakko poiketa kurkkaamassa mitä tänne kuuluupi. Tuo fresko on kiva ja nuo puhekuplat. Täällä on menossa kahdeksan tunnustuksen juttu, noita on kiva lukee, mitä kukin kirjoittaa ja paljastaa elämästään,, itse en vaan jaksa paneentua tuohon ja kun omalta kohen ei oo mitään kirjoitettavaakaan:o Ulkona tuuleksii nyt kovin ja kun olen tuulen ystävä(en myrskyn)lähenpä tästä tuulen kaveriksi ulos;:Moi

Obeesia kirjoitti...

Kirjoitin jo omaani ne kahdeksan asiaa, mutta hävettävistä asioista tulisi toinen mokoma, niin paljon olen eläissäni hävennyt.

Oli opettavaista lukea sinun häpeällisistä kokemuksistasi. Itse en ole varakkaasta kodista, joten ihmettelen, että sinun piti varakkuudestasikin tuntea häpeää. Meillä päin piti hävetä köyhyyttään.

SusuPetal kirjoitti...

Häpeään on aina syytä. Tunnistan tuon häpeän itsessäni, ehkä eri syistä, mutta kuitenkin.

Isän esilukija, se kuulostaa vastuulliselta tehtävältä.

Usva kirjoitti...

Ei olisi mitään kerrottavaa, jos kaiken hävettävän unohtaisi tai jättäisi tekemättä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä makeimmin nauraa juuri näitä nuoruuden herkku-herkkiä-hetkiä. Kiitos sinulle!

Etenkin toisten paljastuksia on niin kiva lukea, mahtaisiko itseltä vielä jotain löytyä...hmm...täytyypä miettiä...

isopeikko kirjoitti...

OLipas se hassu juttu. Miksiköhän ihmiset yleensä opetetaan häpeämään. Peikot ovat ylpeitä, eikä sekään hävetä niitä ollenkaan.

Lastu kirjoitti...

Hei taas :)

Kiitos kommenteistanne, jotka vievät ajatuksiani monelle taholle ja herättävät tiedonjanon: mistä häpeä syntyy.

Oho, tämmöinenkin väitöstutkimus on häpestä tehty (väitöstilaisuus on viime toukokuulta):

"Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä Toim. Siru Kainulainen ja Viola Parente-Čapková


Häpeä puhuttaa ja häpeä koskettaa. Häpeämme itseämme ja tekojamme, mutta myös muita ja muiden silmissä. Häpeä on tarpeellinenkin tunne, mutta sen seuraukset voivat olla tuskallisia ja periytyviä.

Tutkimuksessa häpeä osoittautuu yhtä aikaa universaaliksi ja historialliseksi, yhteisölliseksi ja yksilölliseksi. Erityisesti seksuaalisuus on keskeinen häpeän toimintakenttä, ja häpeä kytkeytyy sellaisiin instituutioihin kuten lääketieteeseen ja lainsäädäntöön ja uskontoihin.

Häpeän moniin kasvoihin keskitytään ensimmäisessä aihetta koskevassa suomalaisessa tutkimusantologiassa Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä. Häpeää lähestytään eri tieteenaloilta ja eri aineistoja hyödyntäen.

Kirjoittajat ovat alojensa asiantuntijoita suomalaisista yliopistoista. Tieteenaloista edustettuina ovat sosiologia, mediatutkimus, teologia sekä historian- ja kirjallisuudentutkimus

Julkistamistilaisuudessa kuullaan kirjan tekijöiden ja kirjoittajien puheenvuoroja ja nautitaan kevyestä tarjoilusta."

lainaus sivulta http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/kotimainenkirjallisuus/hapea.html

kaanon kirjoitti...

Mielenkiintoista lukea.

Mistähän se häpeä oikein tulee? sitä mietin nyt kun luettuani aloin kelata nuoruusmuistoja.

Ruska kirjoitti...

Jotenkin niin upea elämänmakuinen kirjoitus! Erilainen ja aika raastavakin inhimillisyydessään.

Olit rohkea (vai häpeämätön ;-) ), kun uskalsit muistella ja kertoa häpeänhetkistäsi. Itse en edes tohdi muistella sellaisia - olen vissiin haudannut ne muistot.
Tuleekohan tukahdetusta häpeästä ikäänkuin luurankoja kaappiin...

Lastu kirjoitti...

Ruska :).
Joo, onhan tämä vähän uskaliasta touhua: kun on yhtä aikaa arka ja rohkea, tulee eetteriin kumpaakin :D. Nyt oli itsepaljastuksen vuoro. Onneksi elämä selittää elämää takaperoisestikin ja monessa on tullut aika sanoa häpeälle hei, hei. Syntyy entinen häpeäjä ja se on kivvoo.

Ihanaa syksyä sulle!

Liisa kirjoitti...

"Häpeän perusmalli syntyy varhain lapsuudessa, ellei lapselle tärkeä henkilö ole emotionaalisesti käytettävissä, lapsi tuntee olevansa vääränlainen. Jos lapsi jää toistuvasti vaille vastavuoroisuutta, hänestä tulee herkkä kokemaan häpeää. Samanlainen peruskuvio, tosin mutkikkaampana, altistaa myöhemminkin häpeälle."
lainattu täältä: http://goo.gl/WbM8G

Täältä luulen oman häpeäni kumpuavan.

Harakka kirjoitti...

Aivan ihania juttuja susta, mutta tuo kolmas, tuli niin kuin hyllyltä mulle mieleen, koska mulle tapahtui lapsena melkein samnalaisesti!
Mua ei ennen ollut, eikä sen jälkeenkään koskaan oltu pysäytety, siis poliisit!
Ja silloin pysäytti, kun lähdin pimeellä pyörällä, vaikka isä sanoikin, että hänen pitää se korjata ensin, se dynaamo, mikä lie siihen aikaan olikaan nimeltään...
Mutta itku siinä multa tuli ihan väkisin,kun luulin ihan kamala rikollinen olevani, kun poliisit pysäyttivät!!! ja pelkäsin,että ottavat autoonsa, ja vievät vankilaan!!!Ja miten sitten äiti ja isä saa tietää, miksen tullut kotiin!!!
Hätä oli silloin lapsilla erilainen,kuin nykyajan nuorilla varmaan...lapsihan mä silloin olinkin vasta, joku kymmenen varmaan..

Mutta sanoivat vaan sitten , että mee nyt kotiisi ja käske isäsi korjta se dynaamo!!
Nyh nyyyh byäääh äitii!
Itkien kotiin menin, enkä millään meinannut rauhottua, sen muistan AINA!

Kutuharju kirjoitti...

Voi että oli suloisesti kerrottu, vaan mitään myötähäpeää tämä ei totisesti kirvoita vain lämmintä myötätuntoa!

Häpeä myös suojaa pientä ihmistä. Aatelkaa miten tuhoisasti ihminen käyttäytyisi, jos ei yhtään osaisi hävetä, jos häpeä ei yhtään rajoittaisi...

Lastu kirjoitti...

kaanon,
anteeksi, olet jäänyt välistä pois (kyllä nyt hävettää), mulla on ollut vähän huolia, omaisen sairautta...

Niin, ja blogiisi yritin monta kertaa kommentoida, mutta en päässyt sisälle. Tulen uudestaan, aina vaan :).

Häpeä hävettää, mutta kyllä sen kanssa toimeen tulee. Luulen mistä se omalla kohdallani kumpuaa...

Liisa,
kiitos kun otit tämän esille. Siinä se on sanottu. Häpeäni synty. Ja kun jaamme tämän kivun, alkaa 'ihmisen osa on yhteinen' tehdä tehtävänsä. Tuska ja häpeä lievenevät. Eteenpäin kuljemme läpi esteiden ja menneisyyden. Hyvää jatkoa sulle :)

Harakka,
sinäkin olet pelännyt, että poliisi vie sinut vankilaan. Voi meitä, pieniä pelkääjia suuren kauhun edessä. Ajelemme pyörällä ilman valoja. No, niin ei saa tehdä, mutta se lapsen kokonaisvaltainen kauhu kun poliisi pysäyttää, sitä emme unohda. -Sinä olit rohkea ja tunnustit kotona koko jutun, minä vapisin peiton alla yksikseni. Onneksi nyt sain kertoa ulos. Mistähän nykylapset pelästyvät? Moni asia on ihan erilaista kuin ennen...

Toivon että lapsilla ja nuorilla - kaikenikäisillä - olisi paljon turvaa ja rakkautta osanaan ja matkaeväänään. Ettei tarvitse pelätä.

Kutuharju,
kiitos.
Lohdullista.
Häpeä ei välttämättä ole - häppee. Sillä on puolensa, jopa hyvätkin niin kuin sanot. Oipa. Hengitän.

Simpukka kirjoitti...

Hyvä sinä, rohkea ex-häpeäjä. Kiitos kun vastasit, piti lukea paljastukset ihan ajatuksen kanssa.
Häpeäminen on merkki herkkyydestä ja tunnollisuudesta.
Voe tokkiisa, konstaapeli Karhunen, se leppoisa nallekarhu.

Lastu kirjoitti...

Simpukka :),

sinullekin nallekarhukonstaapeli Oiva Karhunen tuttu. Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä - oli hänen mottonsa ja sydämellään hän valisti lapsia erityisesti. Jännä havaita - hänen hyväntahtoisuuttaan vasten - miten pelästyin kun jouduin hänen puhutteluunsa. Kuin maailma olisi romahtanut. Yhä muistan sen itkun kuin kaivon.

Kun olen muuttanut takaisin Kuopioon, nautin monesta mutta en liikennekulttuurista. Monta kertaa sydän on hypännyt kurkkuun, kun autot kiihdyttävät liikennevaloissa ja päin punaista mennään. Oijoi. Tulisipa Oiva Karhunen opettamaan taas!

Miten "vierailla poluilla" Ranskassa ajetaan? Onko kaikilla liikenteessä hyvä tahto ja turvallinen meininki? Niin jalankulkijoilla, autoilijoilla, pyöräilijöillä jne.

Ihanaa Ranskan aikaa toivotan!

Pankin talkkari kirjoitti...

Mikähän siinä on, että nuorena häpeää niin paljon - ja tämä tuntuu olevan universaalia.

Mummikin kertoi kuinka häpesi leoparditurkkia jonka isänsä toi maailman meriltä - kun kellään muulla suomessa ei ollut sellaista. Minua aina naurattaa ne mummin häpeämiset.

Mutta itsekin sitä on hävennyt milloin mitäkin, ihan "vääriä" asioita - kuten tarinasi konstaapelin opastusta. Tai mikä hullumpaa, nuoremman konstaapelin möläytystä. Osasikohan hän hävetä lainkaan?

Kiva kirjoitelma - mutta mistä se häpeä tosiaan tulee? Onko se opittua vai sisäsyntyistä..

mm kirjoitti...

Tuo neljäs kohta toi mieleen oman nuoruuteni. Siitä kirjoitin joskua näin:

"Olen iloinen saatuani kasvaa kodissa, jossa puhuttiin paljon ja kaikenlaista. Sitä ei nuorena osannut arvostaa. Kotona oli myös luvallista ja suotavaa lukea kaikkea kaikkialla ja paljon. Kirjastossa käymistä ei tarvinnut selitellä. Peruslaiskuuteni johtuu jo noista ajoista. Itsesensuuri tietysti pelasi siinä, että ihan kaikkea lukemaani en julki julistanut. Joitain kirjoja saatoin vanhemmillekin suositella. Äitini aina kertoi nauraen, miten hän oli kuullut luokkatoverini sanovan minulle: ”Annatko äitisi lukea sellaista kirjaa?” Meillä siis sensuuri ei pelannut toiseenkaan suuntaan."