Hautausmaan portilla seisoo tyttö, jonka katse on maassa, sillä hän on saanut kuulla sanat maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Hän ei tiedä, minne mennä, sillä he jotka ovat hänet maailmaan saattaneet, ovat poistuneet. Isä ja äiti.
Isä...
Menen tytön luokse. Hän, patsaaksi jähmettynyt, "elää" ja puhuttelee.
Suru on kuin elävä arkisto. Sen saa uudestaan eteensä kun muistaa, että hän jota rakasti ja joka rakasti, ei enää maan päällä elä.
Sytytän isänpäivänä 2011 isäni haudalle kynttilän.
syntynyt 9.1.1915
kuollut 7.6.1974
su-ru
11 kommenttia:
Kylläpä on joku osannut tehdä kauniin, puhuttelevan patsaan!
Lastu
Hän elää sinussa ja sinun lapsissasi.
"Pään heitossa, askeleissa..."
Kauniisti kuvattu suru, sekä sanoin että kuvin.
Suru on tallella, vaikka menetyksestä on kulunut aikaa. Sen saa esille milloin tahansa, kun avaa muistojensa lippaan. Ja silloin suru tuo lohdutuksen: hän elää minussa ikuisesti.
Voimakas suru välittyy tuosta karun kovasta materiaalista tehdystä, mutta niin herkästi tuntevasta tytöstä.
Sanasi Isästäsi, toi menneen Äitini lähelleni. Rakkaus ja muistot elää.
Niin elävän tuntuinen patsas ja surua koko olemus täynnä!
Sun isäsi on kuollut myös aika nuorena, niinkuin munkin isäni kaksi vuotta aikaisemmin.
Isän ikävä on ja pysyy aina!
Jollei olisi surua, emme kai tietäisi, mitä ilo on. Ehkä.
Miten kaunis kuva tähän haasteeseen, suru on ihan käsin kosketeltavissa. Jokaiselle enemmän tai vähemmän tuttu tunne.
Herkkä tilanne ja kauniisti esitetty muisto isästä. Kynttilän kävin minäkin sytyttämässä ja ihmettelin, miten vuodet ovat ilman isää näinkin vauhdilla kuluneet.
Surun muisto - sekin riipaisee.
Silloinkin, kun kynttilää ei enää sytytä sumuverhon lävitse.
Kiirepakolainen
kaanon
Nohna
Marjattah
Liplatus
Harakka
Sirokko
Liisa
Usva
Mk
Kiitos kommenteistanne. Jäin ajatuksiini niiden herättämistä tunteista ja muistoista. -Meillä kaikilla on ilomme. Surumme. Elämämme.
***
Yritin saada selville patsaan tekijää. Seurakunnan viranhaltija kertoi, että koska patsas ei ole seurakunnan maalla, vaan ulkopuolella hautausmaan portin, kaupungin maalla, he eivät tiedä kuka "huivipäisen tytön" on veistänyt ja kuinka se paikalle tulla tupsahti; seurakunnalta ei liikoja kyselty. "Mutta pääasia, että patsas on kaunis", hän totesi.
Lapsuuteni ja nuoruuteni Kuopiossa (aina vuoteen 1965 jolloin muutin Kuopiosta Helsinkiin) en tuota patsasta muista, siksikin siitä kiinnostuin.
Minua rupesi naurattamaan. Tämän takia just tykkään olla Savossa. Luovaa "hulluutta" parhaimmillaan. Mitä sitä turhia informoimaan, jos joku on kaikille hyväksi. Mutkat suoriksi vaan :)
Lähetä kommentti