Kävin eilen lääkärillä. Nyt on morkkis. Minusta tuntui että puhua pulputin niin ettei lääkäri valkoisessa takissaan saanut suunvuoroa.

Palluumuuttaja on siitä "vuarallinen" immeinen, että hän kuvittelloo kaikkien kuuntelevan ja puhuvan  Savossa savvoo (varoitus: nyt sitä suattaa tuas tulla) yhtä suurella riemulla ja antaumuksella kuin hän ite tekköö ja tekköö ja tekköö: suu käöp sillonnii ku aatokset ja sanottava on loppu. Puhe saattaa alkaa kirjakielellä, mutta kiäntyy itekseen vappaalle vaehteelle ja sillon sitä männään eikä kukkaa tiijjä minne vae sinne.

Selostin liki hurmoksessa tohtorille ruumiini kulttuuria. Alotin alusta – tae lopusta. Mistee kohi ihminen alakaa? Varpaesta vae piälaelta? No ehkäpä piästä mutta minä piätin yllättee ja alustoo ensmmäeseks  kylymän pottuvarpaan ja  riisuin jo  sukkia pyytämätä, käskemätä.

Touhusin ja huastelin. Vilikasin liäkäriä, pyssyykö tämä kärryillä. Huomasin, että tohtorj haukottelj estoitta, ei pannu kättäsä suusa etteen, vilikas minun olokapiän ylj ja kahto jonnekii kaokasuuteen.  Kiännyin kahtomaan sinne minnäe ja näin seinäkellon, missä ei ollu äkkisiltään mittää tolokkua. Kaks kertoo kahtomalla rupesin laskemmaan.  Kaet se olj jonniinlaenen signaali: mänehä jo, kojttiin, eiköhän tämä oo tässä. Tervetulloo uuvvelleen syksymmällä.

Ku mänin liäkärjaseman kassalle maksamaan, huomasin, että taksa on ajan mukkaan. No nyt selevis matikkakellon arvo.

Kävelin lumisatteessa kirjastoon, tartuin siellä lääkärimatrikkelliin ja kahtelin tämänkertasen liäkärin syntymät ja elämät. Herttinen, hän on syntynä ja kasvana kaakana Savosta mutta joutuna (lue= piässy) tänne.   Ens kerralla puhun... en uskalla luvata, mitä, mutta yritän, sitä. Suomen kieltä. Viäntämättä ja kiäntämättä. Nopsakasti.

Tai sitten ryhdyn narratiivisen lääketieteen kannattajaksi. Saan kertoa kaikessa rauhassa ilman lisäkuluja sairauskertomukseni. Tae siis: suan...