kurottuva keväinen katse

 Werner Holmberg

Kaupunki herää uuteen aamuun.

Ihmiset aukaisevat ikkunat seppo selälleen. Linnunlaulu, tuulen suhina, kaupunkijunan pehmeä suhaus saattelevat hymyn huulille. Uusi päivä kaikkine mahdollisuuksineen odottaa. On hyvä olla. Ja jos on paha, yhteisöllisyys hoitaa murtuneen olon pois. Kaveria ei jätetä -sanonta on kulkenut muistona esivanhempien sotavuosilta tähän päivään ja istutettu käytäntöön ja aikaan, jolloin rauhasta ja hyvästä tahdosta on tullut jokapäiväistä leipää.

Mitä on tämä hiljaisuus? Missä ovat autot? Missä kaaharit? Missä kiire? Meteli?

Öljyvarat hupenivat juuri parahiksi sen verran, että yksityisautoilu kävi mahdottomaksi. Mutta sen vastapainona syntyi ilmainen joukkoliikenne. Ilmasto kiittää. Kolikoita eikä matkakorttia tarvitse enää  kaivaa taskusta tai käsilaukusta, ja liikkeelle voi lähteä tai olla lähtemättä oman mielen mukaan. Junalla. Metrolla. Bussilla. Polkupyörällä. On mahdollisuus kohdata toisia, rauhassa. On mahdollisuus palata kotiin, rauhassa.

tervetuloa ystävyys, yhteistyö, keskinäinen avunanto

Hymy ei syty siitä, että voittaa toiset, vaan siitä, että voi olla avuksi. Kilpailuyhteiskunta synnytti ahneutta, kaunaa ja kateutta, mutta nyt sen aika on ohi. Onneksi.

Uusi asenne toimii mainiosti niin kouluissa kuin työpaikoilla. Enää ei koulussa nosta kättään hän joka tietää, vaan hän joka tarvitsee apua jotta he, jotka ongelman kykenevät ratkaisemaan, osaavat suunnistaa neuvoineen neuvottoman luokse. Ei auttamisesta tarvitse tehdä numeroa, koska se on itsestään selvää, hyvää kuin happi, raitista kuin ilma jota hengitämme.

Opettajat eivät kaiva oppilaista esille sitä mitä nämä eivät osaa, vaan sen minkä he taitavat, mistä innostuvat. Nyt ei opeteta jokaiselle kaikkea vaan itse kullekin yhä syvemmin sitä minkä tämä kokee omimmaksi osaamisen alueekseen. Onnistumisen elämykset ruokkivat itse itseään.

Ammatinharjoittajat ammentavat kisälleille taitojaan ja niksejään. Nähdään sekin ihme, että entinen levoton innostuu suutarin opista niin, että tuskin malttaa lähteä koulutuspaikastaan iltaisin kotiin, niin suuri on into ja tyydytyksen tunne, kun hän paikkaa ehjäksi sen mikä rikki on.

On ajan ja voimien haaskausta, jos jokainen kotinurkissaan yrittää saada valmista yrityksen ja erehdyksen kautta.

Mummo haluaisi tehdä muistoistaan valokuvakirjan. Ei hän osaa käyttää taitto-ohjelmia, ei skannata kuvia, mutta hänen naapurinsa, kymmenvuotias Pekka osaa. Pekka on innokas opettaja mummolle, joka ei ole verisukulainen, mutta ihminen siinä kuin Pekkakin.

-Heippa, moikkaa Pekka pois lähtiessään, ja mummo sujauttaa apurilleen kiitoslahjan, pullapussin.

Yhteiskunnasta on tullut keskinäisen ystävyyden ja avunannon kerho. Vanha yya-sopimus (ystävyys, yhteistyö ja avunanto) toimii vihdoinkin niin kuin sen kuuluu: käytännössä, ei teoreettis-poliittisena iskulauseena.

kaupungin tilataidetta

Kaupunkia on rakennettu uusiksi. Yhteisiä tiloja on satamäärin. Jokainen voi tulla niihin aikataulunsa ja halunsa mukaisesti. Vapaamuotoisten kokoontumisten myötä ihmisten yksinäisyys hiipuu. Yhteisöllisyydessä ei lokeroida ihmisiä nuoriin ja vanhoihin, miehiin ja naisiin, vaan ihmisiin jotka osaavat iloita keskinäisestä kanssakäymisestä.

Kaupungin veneet kuljettavat halukkaita ilmaiseksi aalloille keinumaan. Järvi  kuhisee kalaa. Ruoka saadaan läheltä. Kaupungin maat on osin jätetty viljavainioiksi, joilla kuokitaan yhdessä, kylvetään siemen, nostetaan sato ja valmistetaan ruokaa kaupungin somissa keittiöissä; onpa siellä mahdollisuus opetella myös perinneruokia, niitä joihin vatsamme on aikojen alusta tottunut. Kaskinaurispuuro on Juuson lemppari. Aivi puolestaan pitää thaimaalaisesta. Uusi ja vanha ovat kuin esiliinan nauhat, jotka solmitaan molemmin käsin yhteen.

vauva

Aikoinaan ihmeteltiin, miksei alkuperäiskansojen äideillä, ei yhden yhdelläkään (toisin kuin länsimaissa) ole synnytysten jälkeistä masennusta; miksi he kantavat lapsiaan kaiken aikaa iho ihoa vasten – kunnes sesam aukeni: niin moni ongelma länsimaissa johtuu siitä, että työelämä vierottaa äidit lapsistaan liian varhain. Tai lapset äideistään.

Onneksi nykyisin on länsimaissakin aivan luonnollista että äidit ja isät hoitavat jälkeläisiään siksi kunnes lapset ovat kyllin vahvoja avaamaan oven ulkomaailmaan ihan itse.

Luonnonmukaista hoivakäyttäytymistä ei äitien enää tarvitse selitellä uraturbomaailmalle, koska sitä maailmaa ei enää ole. Kilpajuoksu on päättynyt. Töissä käyvät äidit sitten aikanaan, jahka lapsen jalat ja mieli kantavat.  Linnut laulavat. Turha kiire on kulutettu loppuun. Hyvää aprillipäivää! Ja tuoreeks, terveeks, tulevaks vuodeks -päivää!

Pakinaperjantai: Kurottuva keväinen katse