Eteisessä pussukka jököttää monta päivää. Lorvikatarri vaivaa minua, enkä heti kiikuta saalista taloyhtiön jäteastiaan. Ja kun Elämänkumppanikaan ei näytä pitävän kiirettä, niin mikäs tässä, (melkein) valmiissa maailmassa hötkyilemään syyttä suotta.
Mutta tänään ajattelin olla topakka. Mies on toimessaan, samaa aion kokeilla minäkin: miltä tuntuisi touhuilla. Tartun paperipussiin ja kippaan kuorman alhaalla jätehuoneessa keräyslaatikkoon, mistä roska-auto hakee kierrätysjätteen parin päivän perästä paikkaan parempaan.
Mies saapuu töistänsä kotiin, huomaa tyhjän paperipussin.
Olen suu tötteröllä, tervetulopusua antamassa, kotiinpalaajan ilopusua vastaanottamassa.
Elämänkumppani, kiltti ja säyseä (neljänkymmenen vuoden kokemuksella sanon tämän), pussaa mutta kysyy (ei kai vaan alahuuli vavisten, huomaan):
– Missä ne ovat?
– Mitkä?
– No, tyhjät maitotölkit!
– Roskiksessa, lajiteltuina oikeaan paikkaan. Tölkit omaansa, paperit toiseen lootaan.
– Voi ei, ja olen koko viikon niitä kerännyt, ajattelin että lämmitämme niillä ensi kerralla saarimökin ja sytytämme takkatulen. Ja jotkut tölkit olen jemmannut joulusta lähtien.
Minun käy häntä niin sääli.
Ensin mietin järkevästi, kyllähän sytykkeitä saa uusia miten paljon vaan (paperia ja pahvia tunkee joka tuutista), mutta sitten hellyn ajattelemaan: hän on kerännyt talteen maitotölkkejä pitkin viikkoa, iloinnut etukäteen tulevasta, tuuminut, miten voi käyttää pitkän tähtäyksen suunnitelmaansa onneksemme ja lämmöksemme. Jään ja lumen keskellä. Tähtien tuikkiessa taivaalla.
Uudestaan jos luokses tulla voisin, eilispäivän virheet korjaisin, kaiken teen silloin varmaankin toisin, silmäs kostuis ei kyyneliin.
Ja niin hiipparoin hänen huomaamattaan uudestaan jätehuoneeseen, kaivan aarteet takaisin paperipussiin (onneksi naapureita ei näy tyhjennyskeikalla; maine, jos sitä kenties on, menisi), kiikutan kotiin ja ojennan miehelle, joka ei parempaa lahjaa voisi saada saada kuin tämän, melkein kadonneeksi luullun ilonsa lähteen:
Hän on niin onnellinen, että koppaa syliinsä, muiskauttaa pusuja enemmän kuin ehdin laskea ja niin pääsemme taas tilaan, jossa informaatiokatkos poistuu ja yhteys pelaa.
8 kommenttia:
Hurraata lorvikatarrille! Usein käykin niin, että kun jotakin on heittänyt pois (enemmän tai vähemmän harkitusti) huomaakin tarvitsevansa juuri sitä!
Aijai, ihan hykerryttävän somaa tuo teidän yhteiselonne!
Hyvin sanottu - infotmaatiokatkos poistuu ja yhteys pelaa.
Näin siinä voi joskus käydä, kun yhteys hetkellisesti katkeilee ja infomaatio ei tavoita.
Tosin sitä saattaa pitää ikäänkuin itsestään selvänä, että toinen osaa lukea ajatukset tai omaa telepaattiasia kykyjä tunnistaa mitä mielessä liikkuu.
Eli ei kannata hötkyillä, antaa vaan elämän mennä omaa tahtiaan, niin ei tule vääriä ratkaisuja.
Mutta ihanaa on tehdä sovintoa <3 <3
Ihana ja ilmeikäs tarina, ei kun tosikertomus :-)
Tässä järjestyi ensin sotkut ja sitten ne järjestyivät takaisin. Ihana ilmeikäs kuvaus! Miehelle kasan merkitys oli niin itsestään selvä, ettei varmaan ajatellut infota sinua asiasta.
Crane,
luin ahkerasti Sakari Räsäsen kirjan Joutenoloa. Se teki minuun syvän vaikutuksen :)
arleena,
niin, miehen ja naisen ajatukset olivat täysin eri radoilla.-Nuorena tästä olisi saattanut kehittyä suuri draama, vanhana ymmärtää ja pahoittelee ja hyvittelee. Ja kaikilla on jälleen hyvä mieli. -Mutta puhumisen taitoa on myös hyvä harjoitella :D
Uuna,
sanotaan, että jos ei elämä muuta opeta, niin hitaamman vaihteen käytön. Ja peruutusvaihteen :). Silläkin tavalla pääsee eteenpäin ja voi nauttia täysin mitä matkalla tulee eteen (tai vastaan). Ja taas kulku käy tasatahtia.
Elegia,
kiitos.
Sepä elämän tekee mielenkiintoiseksi, kun ei millään tajua toisen ajatuksenjuoksua ja tarkoitusta ja sitten kun oivaltaa, mitä toinen tarkoittaa, melkein hirnahtaa i-haa ;). Ja taas on, mistä kirjoittaa ha-haa :D
Olipa ihana tarina. Ja olipa hyvä että hait purkit takaisin - niin olisin minäkin tehnyt ü
Teillä on niin uutta tuo vielä.. ü Meillä tiedetään jo hyvin purkkien arvo, pienestä pitäen. Purkkeihin sullotaan päivän ja viikon mittaan tulevaa paperiroskaa ja nenäliinoja ja saadaan näin hyviä "halkoja".
Joskus ennen vanhaan ne saatettiin tukkia täyteen käpyjä - sellaisen halon lämpöarvo ei ollut ihan mitätön.
Mutta kävytkin ovat nykyään pannassa..
Hyvää mökkeilyä, pelastetuilla sytykkeillänne! Niillähän alkaa olla lämpöarvon lisäksi jo tunnearvoakin ü
Kaunis tarina rakkaudesta.
Sillä mitä muutakaan puuhailu jätehuoneessa on?
pankin talkkari,
mukava kuulla, että sinä olisit tehnyt saman liikkeen: ei kun takaisin jätehuoneeseen pelastamaan tunteella ja toiminnalla aikaansaadut sytykkeet. -Itseni tuntien pelkään pahoin, että nuorempana olisin tuhahtanut vain, kun erhe tuli ilmi, ja jättänyt myötäelämättä toisen vaivannäön ja pitkän tähtäyksen suunnitelmat. Hellämielisyys kasvaa vuosi vuodelta, mikä on kivaa, puolin ja toisin.
PS
Kun tämä oli tapahtunut, ajattelin kirjoittaa blogiin arkisen tunnetarinan. Kuva mukaan. Hiippailin kuvauspaikalle jätehuoneeseen kameran kanssa ja jännitin, mitä naapurit olisivat sanoneet, jos olisivat tulleet samaan aikaan tyhjentämään omia kuormiaan ja löytäneet minut kuvaamassa :)
Mk,
sanos muuta :) Parisuhteen syvyys on suoraan verrannollinen siihen, miten toisen keräämään (tai tuottamaan) jätteeseen suhtautuu :D
Lähetä kommentti