Anna (7 v.) Saksanmaalla

Olen kirjoittanut lapsille tarkoitetun tarinan "Anna"-tyttäremme vaiheista Saksanmaalla, missä asuimme pari vuotta.

Kuvailen tällä erää Annan koulutien alkua Heidelbergissä, ja lopussa ovat aikuisen Annan jälkisanat. -Muutimme Saksaan marraskuussa, joten lapset "Anna" ja "Pekka" joutuivat kylmiltään, kesken kouluvuotta uuteen ympäristöön, uppo-oudon kielen keskelle. -Minulla on omanlaiseni lapsuus, hänellä omansa. Aloitin kouluni Snellmanin kansakoulussa tutussa kotikaupungissa, tutun murteen ympäröimänä 1953; hän Heidelbergin Emmertsgrundin Grundschulessa 1978.

Annan (7 v.) ensimmäinen koulupäivä Heidelbergissä 1978

Aamuauringon säde tunkeutui Annan suljettujen luomien läpi, kutitteli ja herätteli nukkuvaa tyttöä: nouse jo!

Anna avasi silmänsä ja ihmetteli ikkunasta näkyvää vuorenrinnettä. Nyt Anna muisti: hän oli nukkunut ensimmäisen yön Saksassa ja tänään piti lähteä kouluun. Anna upotti kasvonsa Elsa-leijonan kullankeltaiseen turkkiin ja tarrautui molemmin käsin sen kaulaan – pelotti niin.

– Äiti! Anna huusi.
– Tässähän minä, äiti seisoi ovella, katseli Annaa hetken ja juoksi häntä lohduttamaan. Anna irrotti kätensä Elsa-leijonan kaulasta ja rutisti äitiä niin, että vesi kihosi silmiin.

Tässä me istutaan
kuin lintuemo ja poikanen
toisiamme suojaten,
äiti kuiskasi Annan korvaan. Anna piti runoilemisesta.

– Ajatteleeko Taru minua? Anna kysyi.
– Varmasti, äiti vakuutti.
– Mutta kun se on niin kaukana, Anna epäili.
– Ihminen voi olla kaukana, mutta kuitenkin lähellä, sydämessä.

Pian koko perhe istui aamupalalla. Jo varhain aamulla äiti oli piipahtanut läheiseen leipäkauppaan ja loihtinut pöytään ällistyttävän aamupalan: teekupin vieressä nökötti sämpylä, jonka välistä pilkotti ruskeaa ja valkoista mönjää.

– Mikä tuo on? Pekka kysyi ja kurkisti epäluuloisena sämpyläänsä.
– Nuuh, tuoksuu hyvältä.
– Sämpylän väliin myyjä litsasi suklaisen ja kermaisen pusun, äiti selitti. – Kaikki ostivat sellaisia – ja minä matkin perässä. Mutta ei tämä tavaksi tule, äiti nauroi.

Pekka haukkasi sämpyläistä suklaapusua hyvällä ruokahalulla, mutta Anna ja isä katsoivat toisiaan ymmällä: kaikenlaisia hullutuksia äiti keksikin!

Hyvää koulupäivää! isä suukotti lapsia. Anna oli hiljaa. Jännitti niin, ettei hän osannut vastata isälle mitään. Teki mieli vain pitää isää kädestä kiinni, mutta isän piti lähteä uuteen työpaikkaan – ja Annan ja Pekan uuteen kouluun.

– Huh, huh, Pekka hyppi lattialla ja paukutteli käsiään ikään kuin olisi seissyt kolmenkymmenen asteen tammipakkasessa. Taisi sitäkin jännittää, mitä se muuten olisi tuolla lailla veuhtonut, Anna mietti.

Piha-alue oli laatoitettu ja talon betoniseiniin oli maalattu iloisenvärisiä kukkia ja myrkynvihreitä lohikäärmeitä. Ne irvistivät Annalle. Pekka kulki vähän matkaa edellä, oli mukamas iso ja rohkea. Anna tunsi taas itsensä hyvin, hyvin pieneksi: yhä pienemmäksi, mitä lähemmäksi koulua asteltiin.

Matkalla ylitettiin kävelysilta. Anna kurkisti alas: siellä kiemurteli kävelytie, jota pitkin vanha mummo talutti koiraa.

– Aika kylmä ilma, Pekka totesi.
– Viisi astetta – ja katso noita poikia: kulkevat polvisukissa ja shortseissa, äiti päivitteli. Pekka ja Anna olivat hyvillään, että olivat pukeneet lämpimät talvitakkinsa. Kalpea oli talven aurinko Saksassakin.

Koulu oli matala ja uusi. Siinä se kyhjötti vuoren kupeessa kuin pahka koivun kyljessä. Anna tuijotti lattiaa, joka oli peitetty vihreällä, pehmoisella kokolattiamatolla. Ympärillä sorisi ja suhisi äänten sekamelska, mutta Anna ei nostanut katsettaan lattiasta. Lähestyttiin isoa ovea. Annaa jännitti: hän tiesi, että oven takana olisi koulutoimenjohtaja, joka jo odotti Annaa ja Pekkaa. Pää riipuksissa ja hitain askelin Anna asteli muiden perässä isoon huoneeseen.

Äiti ja vieras mies puhuivat vierasta kieltä ja sitten tuli opettaja, joka tarttui Annaa kädestä – ja opettajakin puhui outoa, vierasta kieltä. Annaa huimasi. Pian äiti lähtisi ja hän olisi yksin vieraassa koulussa, vieraiden ihmisten ja vieraan kielen keskellä. Vatsaa kouristi.
– Hei sitten, lapset, olkaa reippaita. Haen teidät sitten kun koulu loppuu.

Opettaja vei Annan luokkaan, jossa oli oppilaita kuin mustikkamättäällä mustikoita. Niitä oli paljon – ja Anna yksin.

Opettaja puhui puhumistaan, hänellä oli vaalea tukka ja hän hymyili usein. Anna katseli ja kuunteli häntä kauan – ei; mitään hän ei ymmärtänyt opettajan puheesta. Äiti oli sanonut, että tee vain, Anna-pieni, muiden perässä. Anna teki niin. Hän katsoi naapuripulpetissa istuvaa tyttöä, joka kirjoitti vihkoonsa nimen Feeja. Ja Anna tarttui kynäänsä ja kirjoitti kauniisti omaan vihkoonsa ”Feeja”.

Opettaja tuli Annan luo, otti vihkon käsiinsä, tuijotti kirjoitusta, katsoi Annaan ja puhui ässä-kieltä. Anna ei katsonut ylös opettajaan. Hän näki vain opettajan kukkahameen – sukelsi hameen kukkaniittyyn. Hänen ympärillään huojui vain kukkia, pehmoisia, samettisia kukkia. Anna oli hyvin pieni ja pelokas, mutta kukat olivat isoja ja hyviä, ne kumartuivat Annan puoleen ja silittivät Annan poskea, johon ilmestyi hymykuoppa. Anna kiipesi isoa kissankellonvartta pitkin ylös, soitti kissankellomusiikkia, tanssi ja hyppi, niin että aurinko muuttui kultaiseksi tuoliksi, jolle saattoi istahtaa ja poutapilvet ojensivat kutsuvasti kumpujaan Annaa kohti. Hän hyppäsi pilvelle ja pehmyt valkoinen kietoi Annan uneen, joka oli hyvä ja syvä.

– Annaa, Annaa, joku huusi Annaa.
Opettaja. Hän oli sanonut jotain eikä Anna ymmärtänyt mitään. Oli parempi pistää kädet korville, ei hän kuitenkaan oppisi saksaa. Mikseivät nämä lapset voisi opetella suomea. Kyllä Anna opettaisi.

Opettaja jätti Annan rauhaan, mutta enää Anna ei osannut palata kukkaniitylle. Tästä päivästä tulisi varmasti Annan elämän pisin koulupäivä.

jälkisanat (kirjoittanut Anna, 37 v. vuonna 2009)

Jäikö lunta niin ikävä, vai mikä oli syynä — Annan perhe palasi kahden vuoden kuluttua takaisin Suomeen. Anna on nykyisin aikuinen, ja työelämä vei hänet aikanaan uudestaan ulkomaillekin asumaan, tällä kertaa Brittein saarille. Mutta kappas vain, taas muutaman vuoden kuluttua oli edessä paluu lumen ja jään maahan: sellainen on monen nykysuomalaisen elämä, kansainvälisiä ollaan ja kieliä puhutaan, mutta varpaat kohmeessa sitä vain kaivetaan väkisin juuria tähän routaiseen maahan.

Mutta niinpä vain nykyisessä työpaikassansa hänellä on saksalaisiakin kollegoja. Ja vuonna eräänä työmatka vei Annan takaisin Heidelbergiinkin, ja niinpä hän talsi sumuisena syyspäivänä, aikuistuneena, vanhan koulumatkansa uudestaan. Lähiön piha oli uudistunut: kasvi-istutuksia oli enemmän, betonia peitetty puuritilöillä. Heidelbergin vanha, kaunis keskusta taas oli hyvinkin entisellään, mutta päällimmäisenä mieleen jäi ällistys: tuo tavaratalo, ja nuo kauniit tornit, nehän ovatkin saman torin kahdella eri laidalla! Niin toimii lapsen muisti: tunnelmat ja kuvat ovat tallentuneet, joskus hyvinkin pienet yksityiskohdat, mutta yleiskarttaa maisemasta ei lapsen pää ollut jaksanut rakentaa. Eipä ihme, että lapsi niin helposti hätääntyy, kun jokin heittää sivuun tutusta ja turvallisesta ympäristöstä: olipa se sitten laivareissu tai tulitikkupoikien uhka.

Ja siihenkin liittyy vanha muisto: melkein lähtöpäivä Heidelbergista takaisin Suomea kohti, tällä kertaa lopullisesti. Kotia on jo pakattu, Anna juoksee koulusta vielä yhden kerran kotiin. Mutta mitä ihmettä: kotiovessa on jo vieras, saksalainen nimi. Ovatko isä, äiti ja veli jättäneet hänet tänne, unohtaneet taakseen, muuttaneet takaisin Suomeen? Eivät nyt sentään jättäneet, Anna oli tohkeissaan vain juossut väärään rappuun. Äiti odotti kotona ja sama Finnjet vei koko perheen ehjänä takaisin routamaahan. Taas yksi hätäännys selvitettävänä lapsen kasvun tiellä — niin pitkä on matka luottamukseen siitä, että kyllä tässä elämässä pärjää, kunhan vain luottaa läheisiinsä, niin ja tietty myös itseensä, selviytymiseensä.

Mutta Heidelbergin työmatkan jälkeen kolmena yönä Anna näki unia lapsuutensa Saksasta. Niissä oli mukava, levollinen, onnellinen tunnelma. Niistä unista oli hauska herätä aamuun: Ei se arankaan lapsen lapsuus selvästikään pelkkää säikkyilyä ole ollut.