ilon sytyttäjä

Hän on pieni poika joka osaa itkeä itkevien kanssa ja nauraa nauravien kanssa. Hänen ontumisestaanko johtuu hänen myötäelämisensä kyky ja herkkäsydämisyytensä: hänellä ovat silmät, jotka näkevät, kun joku tarvitsee apua tai alahalla allin mieli vapisuttaa alahuulta. Hän rientää luokse, kietoo kätensä surullisen kaulaan ja tekee töitä siksi kunnes toinen löytää kadottamansa lampun, valon ja hymyn.

Hänen äitinsä huomasi pienen ihmisen suuren myötäelämisen kyvyn kun poika on yhden vuoden vanha. Lapsi katselee kuvakirjan pöllöä, joka on väsynyt ja jonka silmistä valuvat kyyneleet. Lapsi silittää pöllöä, hokee ”ikkee, ikkee, pöllö ikkee”; silittää silittämästä päästyään ja suukottaa ja hymyilee lohtuhymyä pöllönpoikaselle, joka pienen pojan yrityksistä huolimatta jatkaa itkuaan koska ei pysty muuntumaan monalisaksi kirjan kansien välissä.

Mutta elämässä on mahdollisuuksia. Kun poika pikkuisen kasvaa, hän rientää minkä kömpelöiltä jaloiltaan pääsee avaamaan mummoille ovia, nostamaan tipahtaneet tavarat, viemään roskia. Hän osaa taikoa hymyjä. Ja mikä riemastuttavinta: hän on oppinut nostamaan toista kulmakarvaansa ja ilahduttaa uudella taidollaan (ollessaan isänsä ja äitinsä kanssa kauppareissulla) kaupantätiä: hymyilee, kujertelee, nostelee kulmakarvaansa ylösalas niin että kaupantäti vaikka olisi kuinka väsynyt päivän töistään, purskahtaa nauruun ja latoo virkistynein mielin makkaroita ja juustoa liukuhihnalla eteenpäin.

***

Eräänä kesäpäivänä äiti kerää pienen pojan ja tämän serkut autoon, sanoo: ”Lähdetään käymään Valamon munkki- ja Lintulan nunnaluostarissa, vaikka niistä onkin tullut oikeita turistirysiä kauppoineen, kahviloineen.” Rysä? Pieni poika miettii. Hän tietää sen verran kalastuksesta, että suree kiinnijoutuneiden ja vapautensa menettäneiden kalojen puolesta, mutta mitä ovat luostarirysät, sitä hän ei vielä tiedä. Mutta auton takapenkillä on hyvä aika tuumiskella tulevia.

Monen mutkan ja metsän ja järven pilkahduksen jälkeen auto iloisine lapsineen kaartaa Lintulan nunnaluostarin pihaan. On kuuma. Serkuslauma pelmahtaa luvatulle lähteelle: limutauko on vain yhden oven aukaisun takana.

Luostarin kahvilassa on hiljaista. Kaksi tummiin pukeutunutta hahmoa – hekö ovat nunnia – seisoo ikkunan edessä, ulos vihreille niityille katsellen. Yksi mustaviittainen tähyilee kassakoneen takana.

Lapset hiippailevat lasivitriinin edessä hiljaisuuden tiheässä tunnelmassa ja valitsevat herkkuja. Pieni poika ottaa leivoksen ja jaffaa ja ojentaa lasin ja pullon kassakoneen takana seisovalle nunnalle, jolla on mustan kaavun alla, niin poika arvelee, murheellinen sydän: miksi tämä muuten olisi pukeutunut mustiin samoin kuin kaksi tuolla ikkunan luona. Poika vilkaisee ja muistaa, mitä äiti puhui turistirysästä.

Pienen pojan käsi (joka yhä puristaa jaffaa janoavaa lasia) huojuu ja kulmakarva, joka haluaa sytyttää iloa tupaan, liikkuu ylös ja alas ja suu joka on luotu tuomaan lohtua, kajauttaa nunnaluostarin kahvilan kassakoneen kilinän keskellä laulun, jonka on kuullut äitinsä vanhasta gramofonista niin usein että poika on oppinut sen ulkoa:

Laulu se on ollut minun iltojeni ilo,
ilo ihana kuin unennäky yöni.
Laulu se on ollut päivieni ratto
ja laulu se on ollut minun työni.

Laulain minun elämäni nuorteena notkuu
kuin kesäheinä vainioilla.
Sillä on rinnoilla riemunviitta
ja hauskanhuntu hartioilla.

Ottakaatte ilo irti elämästä
ja täyttäkäätte ikävyyden lovi.
Myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvill' ollaan
ja hiljainen on mullan musta povi.


Hänen äänensä on kirkas ja laulu on kaunis eikä hän ymmärrä miksi äiti ohjaa hänet ja serkut tarjottimineen posket lämmöstä leiskuen luostaripuutarhan perimmäiseen nurkkaan, sillä mielellään poika olisi laulanut kahvilassa toisenkin laulun nunnille, jotka ikkunan edessä kääntyivät häneen päin ja, niin pojasta tuntui, hymyilivät.

Pakinaperjantai: Turistirysä