risulintukurssilainen

Korvat luimussa ja silmät sikkuralla lähestyn nyt saaren taigaa, jonne minun piti istuttaa omin käsin punomiani risulintuja – jahka olen saanut teorian salat ojennukseen päässäni ja sormet vääntymään malliin mihin risulintukurssin opettaja ne asettaa – ja kas, pian unelma toteutuu: hakatun metsän kantojen päässä nököttävät linnut kuin kultamunat. Niin oli ajatus ja tarkoitus.

Niin, hiiviskellen lähestyn nyt lupaustani esitellä lintuni saaren taigassa siksi että... No, kerron loppuun asti kun kerran aloitin.

Ensimmäisellä risulintukurssin tunnilla en älynnyt ottaa mukaan risuja. Oletin, että ohjaaja tuo ne mukanaan. Eräs ystävällinen kurssilainen lainasi omia vitsojaan, mutta enhän rohjennut rohmuta hänen varastostaan kuin muutaman, sillä risut ovat kiven alla. Toisten mailta ei oksia saa katkoa, mutta joku oli älynnyt soittaa kaupungin tekniseen lautakuntaan, mistä annettiin erään metsurin puhelinnumero ja kas, hänpä kertoi kaataneensa kaupungin mailta virkansa puolesta vastikään koivuja joiden oksia saa hakea niin paljon kuin syliin mahtuu ja tarvis on. Niin minullekin riitti oksa ja kaksi. (Nyt on kaupungin risuinen kultakaivos ehtynyt.)

Ensimmäinen tunti meni melko mukavasti. Kuuntelin tarkasti, mitä opettaja sanoi, ja vaivihkaa seurasin, miten muut toimivat. Kädentaitoni eivät ole tähän ikään mennessä heränneet, mikä lie motivaation oikosulku niitä on vaivannut läpi elämäni. Mutta koska kehtasin lainata vain muutaman risun, lähdin pois ennen aikojani laiha linnun alku kainalossani.


Seuraavan viikonlopun saalistimme. Mies myötä- ja vastamäessä, tuki ja turva, ilo ja onni, otti ja kaatoi luvan kanssa erään koivun, jotta saisin risuja. Hän istutti minut kuistille, toppasi tassuuni oksasakset ja narut, ja niin pilkoin saalista kevättalven auringossa oksa oksalta ja risukasa kohosi silmin nähden; oli mistä ottaa kurssimateriaalia ja antaa myös muille (ja hänelle, jolle olin risuvelkaa).


Tuli jälleen kurssi-ilta. Raahasin kuin risumummo konsanaan oksat työväenopiston askarteluhuoneeseen. Ojensin oksiani myös hänelle, jolle olin velkaa; hän vilkaisi pehkoani, hymyili nätisti ja lohkaisi: kiitos ei. Valitsin kaikkein syrjäisimmän nurkan, sillä taito oli yhä hakusessa, ja perimmäisellä pallilla on hyvä etsiä tietä osaamattomuudesta taitavuuteen. Halusin keskittyä lintuuni kaikessa rauhassa, omassa rytmissä, lempeässä hämyssä. Mutta voi ei, opettaja toi sadan watin jalkalampun minua ja työskentelyäni valaisemaan. "Näen ja näet", sanoi. Tunsin itseni alastomaksi. Nyhräsin ja nyhräsin omiani, linnun rinta kuitenkin pullistui ja olin välietappiin melkein tyytyväinen... kunnes opettaja tuli luokseni, katsoi lintuani hiljaisuuden vallitessa. Tuomio oli selkeä: "Vetele paksut oksat pois. Olet tuonut aivan liian tuhtikuntoisia oksia mukanasi: niitä on vaikea käsitellä. Ritvaoksilla olisi pitänyt pelata eikä tukkijaakoilla."


Purkuhommissa koko komistus purkautui, levisi kuin Jokisen eväät. Ja samalla voimalla kun lintu hajosi, heräsi siitepölyallergiani, siitä huolimatta ettei koivu vielä kuki. Altistuin ilmeisesti kevätvaivalleni saksiessani paksuja oksia. Silmät muurautuivat umpeen, aivastin ja pärskin, niiskutin ja nolostelin.

Koivut ovat ihanat, mutta annan niiden nousta rauhassa maasta, jahka ne aloittavat kasvun saaressa; siitepölyallergiaa vastaan löytyvät kyllä tepsivät tutut lääkkeet. Olin unohtanut koko allergiani kun kurssille ilmoittauduin. Ihmettelen tosin reaktiota; herättelinkö uinuvat norkot niitä riepotellessani.

Kerroin tarinani lapsenlapsilleni, jotka kuuntelivat niin kuin tapansa on: silmät tapillaan, korvat höröllään. Eipä mennyt aikaakaan kun pojantyttö toi minulle lohtusydämen, koivunoksasta vääntämänsä, ja pojanpoika silitti keltaisen tähtipojan. Aion kehystää ne tauluksi, sillä niistä säteilee maailmankaikkeuteen luonnollista valoa. -Muutaman risulinnun aion ostaa kurssitovereiltani kannon nokkaan. Ihailen heitä, joilla on taito luoda kauneutta; heillä on sekä into että kyky (minulla toinen noista kahdesta).

Semmoinen oli risulintukurssini. Arvatkaapa, sammuiko halu opetella uutta? Oikein: ei. Olen menossa heinähattukurssille ja kiinnostaa myös sammalkurssi. Joku aikoo viedä pihalleen vanhan hetekansa ja päällystää sen sammaleiseksi vuoteeksi. Tilataidetta. Toinen pohtii, käärisikö ukkonsa autonromut sammaleeseen. Olisi kuulema mukavampi katsella pihaa jossa kiiltää kauneus luonnosta, ei pellistä.

Risulintukurssin kokemuksesta viisastuneena otan ennen heinähattukurssia selvää, millaisia heiniä tarvitaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Uskon siihenkin, ettei haittaa vaikka vähän haittaa.

"Virheistä oppii parhaiten", sanoi ruotsin opettaja vuonna 1959. Niin oppii, tiedän 2009. Korvieni simpukoissa soi jo: heinähattukurssi on helppoa kuin heinänteko – tai sitten ei. Voin opiskella virheitä sielläkin. Ja sen jälkeen opin.

Pakinaperjantai: suomusilmä