matematiikka (pakinaperjantai)

1953

Snellmanin kansakoulun ekaluokkalaisilla on laskennon koe.
Kuinka paljon on 11-2=?
Kaisla tietää vastauksen ja on osaamisestaan iloinen. Ennen kuin hän raapustaa numeron 9 ruutupaperille, hän viipyilee oikean vastauksen suomassa mielihyvässä ja nostaa silmänsä kohti luokkahuoneen kattoa – mutta voi ei: matkalla hänen katseensa osuu vahingossa vieressään istuvan Tuulan valmiiseen vastaukseen, kauniisti kaartuvaan yhdeksikköön. Millä hän nyt todistaa opettajalle, että osasi laskea koetehtävän ihan oikein ihan itse? Opettaja on puhunut monina koulupäivän aamuhartauden hetkinä heille, essuliinaisille lettipäisille niiaajille ja polvihousuisille pokkaajille, rehellisyydestä ja omatunnosta. Jokainen poika ja tyttö saa taivaan enkeliltä päivän päätteeksi joko mustan tai valkoisen helmen elämänsä helminauhaan aina sen mukaan miten rehellisesti on päivänsä elänyt. Montakohan mustaa, montako valkoista helmeä minulla jo on, Kaisla hätääntyy mutta ei osaa laskea, minkä enkelihelmen hän tänä iltana saisi.

Kaisla piirtää koepaperiinsa vastauksen 9, mutta osaamisesta on nyt ilo poissa. Hän katsoo yhdeksikköään kauan. Numero ei jätä rauhaan. Kaisla tekee päätöksen: hän muotoilee yhdeksikköään ja pyöräyttää silmukan alle toisen silmukan. Syntyy 8. Ehkä opettaja ymmärtää mitä on tapahtunut (opettajahan on kaikkitietävä ja –näkevä): Kaisla vastaa niin kuin vastaa enkelihelmien vuoksi, vaikka tietää että oikea vastaus on yhdeksän. Tietää sen ilman Tuulaa.

Opettaja jakaa kokeet takaisin. Kaislalla ovat muut laskut oikein mutta yksi tehtävä väärin. Hän saa kokeista 9 ja Tuula saa 10. Hän kuiskaa Tuulalle: ”Onnea!” Seitsemänvuotiaan elämä on nyt oikeinpäin.

Yhdentoista vanhana Kaisla pyrkii oppikouluun. Vaikka Kaisla osaa laskea, numerot eivät häntä sytytä niin kuin kirjaimet, sanat, lauseet ja niistä kudotut tarinat. Isä opastaa: kun lasket pääsykoelaskuista sen ja sen verran oikein, pääset oppikouluun. Kaisla ottaa isän sanat kirjaimellisesti: hän laskee ”sen ja sen verran” laskuja oikein ja kerää pisteitä kylliksi että pääsee oppikouluun. ”Mikset laskenut kaikkia laskutehtäviä? Etkö osannut?” isä kysyy. ”Olisin osannut, mutta ei huvittanut. Isä, sanoit, että vähemmälläkin pääsee sisälle”, Kaisla selittää päivänselvää.

Oppikoulussa Kaisla saa parhaaksi ystäväkseen Maijan. Ainoa erottava tekijä on, että Maija rakastaa matematiikkaa, Kaisla ei, mutta Maijan intohimon myötä Kaislakin rupeaa laskemaan kotitehtäviä, antaa niille aikaa ja ajatuksia. Kokeet sujuvat hyvin: algebra ja geometria nousevat kahdeksikosta kymppiin. Mutta sisimmässään Kaisla ei kiitettävistä kiitettävästi iloitse, sillä edelleenkään hän ei pidä matematiikasta. Isänkin ilo kohonneista arvosanoista vain harmittaa. Kaislasta tuntuu että häntä viedään kohti sellaista maailmaa mitä hän ei halua.

Lukio alkaisi syksyllä. On valittava, meneekö lukemaan pitkää vai lyhyttä matikkaa. Ja kääntyykö sielutieteen vai biologian puoleen; molempia ei voi opinto-ohjelmaan ottaa. Kaisla on valintansa tehnyt. Isä, yleensä niin lempeä, jyrisee: ”Tulet ikäsi katumaan, jos et valitse biologiaa ja pitkää matematiikkaa.” Kaisla pitää päänsä. ”Isä, sinulle matematiikka ja biologia ovat kaikki kaikessa, mutta minulle intohimoasi ja motivaatiotasi luonnontieteitä kohtaan et voi siirtää”, Kaisla perustelee kuin kirjanoppinut konsanaan ja isä huokaisee.

Kaislalla ovat mielessä muut kuin numerot; häntä kiinnostavat elämänfilosofiset pohdinnat ja kirjallisuus. Matematiikka tuntuu jäykän eksaktilta. Kun vastaus on löytynyt, siinä se olla tököttää kuin patsas eikä muuksi muutu. Näin on ollut, on nyt ja tulee olemaan. Ei elämän arvoituksia laskemalla ratkota, Kaisla tuumaa (eikä aavista kuinka käyttökelpoinen ajattelun väline matematiikka todellisuudessa on).

Hän on päättänyt ettei kirjoita ylioppilaskirjoituksissa matematiikkaa. On turhaa laskea laskuja jokaisen; laskekoot he jotka ovat niistä kiinnostuneita.

Kuin pisteeksi ajatuksilleen hän jättää lukion ensimmäisen vuoden syksyllä algebran ja geometrian kotitehtävät tekemättä ja nappaa pari vuotta vanhemman sisarensa matikan vihkon mukaansa koululaukkuun. Matikan opettaja, Kieku nimeltänsä, kiertää pulpettien välissä ja tarkastaa oppilaiden vihkoja, pysähtyy Kaislan pulpetin viereen, nappaa hänen vihkonsa, nyökkää hyväksyvästi, lehteilee vihkoa eteenpäin, mumisee: olet laskenut koko vuoden kurssin, onpas sinulla motivaatiota, voisit siirtyä nyt viimeistään pitkälle matikalle, mitä ihmettä... Kieku ällistyy. ”En minä ole niitä laskenut, se on sisareni vanha vihko”, Kaisla selittää ja näkee miten Kiekun kuuluisat punaiset läikät syttyvät poskipäille, jolloin Kaisla yrittää lohduttaa kiivastunutta opettajaa: ”Eikö riitä, että matemaattiset probleemat on perheessämme jo ratkaistu. Ei kaikkien kannata käyttää aikaansa samojen tehtävien miettimiseen, se on tårta på tå...”, mutta kun hän vilkaisee tummanpunaiseksi muuttunutta Kiekua, katsoo viisaimmaksi vaieta. ”Tuot ensi tunniksi OMAn vihkosi tarkistettavakseni ja ongelmat olet ratkaissut ITSE.”

Kaisla ratkoo kotona matikan tehtävät, tuo ne Kiekulle, joka nyökkää sanomatta sanaakaan. Seuraavista geometrian kokeista Kaisla saa kympin, luokan ainoan. Mutta pysyäkseen linjalleen ja motivaatiolleen uskollisena hän jättää tämän oikun jälkeen laskut taas laskematta (tuo tunnille tyhjän vihkon) ja nollalinjalla pitäytyessään saa seuraavista kokeista neljä ja puoli. Todistukseen tulee seitsemän – ja Kaisla saa rauhan miettiä elämänfilosofia kysymyksiä. Kieku jättää hänet, joka ei aio pitkää eikä lyhyttä matematiikkaa kirjoittaa, oman onnensa nojaan. Viesti on mennyt perille.

2009

Kaislalla on kolme lasta. He ovat kaikki hurahtaneet matematiikkaan. Omin eväin. Omin motivaatioin.

He ovat jo maailmalla ja Kaisla muisteluiässä. Hän selaa perheen yhteistä päiväkirjaa. Kuopus on kirjannut vuosia sitten eräänä kesäisenä hellepäivänä (jolloin aurinko on korkealla ja pilvet tietymättömillä taipaleilla) ilonsa perimmäisen lähteen. Häntä mietityttää ja ilahduttaa – olkoon loma taikka arki:



(klik)

Kaisla nostaa katseensa taivaalle ja puhuu isälleen tuonilmaisiin tähtien taakse hellästi ja kiittää:

Isä, sinä tutustuit äitiin heinäpellon laidalla kesällä 1936, kun annoit ehtolaiselle yksityistunteja matematiikasta. Nyt on vuosi 2009 ja sinun intohimoinen rakkautesi matematiikkaa kohtaan sujahti lävitseni mutta tarttui lapsiini. Heillä on Aladdinin taikalamppu hallussaan. Jos eläisit, voisit keskustella matematiikasta lapsenlastesi kanssa. Minä en kykene siihen, koska pohja pettää. Voisin tietysti kirjoittaa runon matematiikasta, mutta ehkä joskus toiste sen teen. Jotain olen kuitenkin oppinut elämäni kuluessa. Voin mutkittelematta ja turhia problematisoimatta kertoa totuuden: 11-2=9.


Pakinaperjantai: matematiikka