kuin silloin ennen

Istun uudessa mökissäni saaressa ja katson makuualkovin ikkunasta. Näen naapuritontilla lapsuuden huvilan jonka isä rakennutti viisikymmenluvulla ja joka on myyty ajat sitten pois. Olenko lapsuuteni naapuri nyt? Johtaako lapsuudenmaisemaan yhä napanuora joka tulee katkaista vai pitää mukanaan? Joustaa, joustaa, vaan ei katkea koskaan?

Huvila oli lentokoneen muotoinen. Taas yksi isän ideoista. Saaren yli lensivät ja lentävät yhä lentokoneet Kuopio–Joensuun reitillä, tänään myös Karjalan lennoston hornetit, joiden melu rikkoo välillä meluvallin jolloin tiedän etten sittenkään kuuroutunut kokonaan vaikka kuulo heikkeni iän myötä vuosi vuodelta vaiheeseen että sain kuulolaitteen ja kuulen terävästi lokin kiljunnan ja joutsenen torvisoiton kun sillä on asiaa jonka sisältöä en tiedä mutta aavistan. Lentokoneiden mylvinnän ottavat korvani aistinsolut vastaan nikotellen ja heiluvat kuin heinät myrskyssä.

Niin, kun isä näki lentokoneen varjon osuvan kaukaa yläilmoista vielä rakentamattomalle saaritontilleen, hän keksi kuinka hauskaa olisi jos taivaallisen koneen varjo yhtyisi maalliseen huvilaan, hipaisisi sen siipiä, ottaisi omakseen etuosan ja saisimme kurkistaa lentokoneen muotoisen huvilan ikkunoista metsän sahalaitaa, taivasta ja vettä, niitä joista elämä ja sen haaveet on tehty. Niinpä hän piirsi valkoiselle paperille lentokoneen muotoisen talon, jonka oikeassa siivessä nukkuvat hän ja äitimme, ja vasemmassa siivessä ”lentokoneen” keittiössä kokkailee kotiapulainen, kun taas siipien välissä nukumme me kolme tyttöä kunnes joukkoomme tulee pikkuveli kultapoju. Eturuuman keskushermostossa – huvilan etuosassa – sijaitsee olohuone rottinkihuonekaluineen, viininpunaisia kaappeineen, ruokapöytineen ja penkkeineen. Ja takassa roihuaa tuli.

Niin myös tapahtui.

Mutta kun lentokonehuvila oli pystytetty harkoille ja saaren pohja oli savinen, lattia keinui ja huojui askelten alla kuin olisimme olleet lentokoneessa myös todellisuudessa. Ikkunat avautuivat kolmeen ilmansuuntaan: länteen, itään ja pohjoiseen ja päädyssä katse ulottui kauas, sinne missä laivat huutelivat ja proomut hinasivat tukkikuormia niin hitaasti että hyvää teki. Aika yhtyi kiireettömyyteen kun kellolta riisuttiin valta.

Mutta se huvilan keikkuminen! Talven jälkeen routa oli leikkinyt lentokonetalon perustuksilla – ja nyt kun vuosikymmenten jälkeen katson vieraan omistuksessa olevaa huvilaamme (tai heidän huvilaansa), näen, että on tapahtunut se minkä jo puoli vuosisataa sitten aavistimme: katto on romahtanut, runko keskeltä katkennut (paikassa missä pikkuisena nukuin) niin että huvilan siivet ovat kohonneet ylös kuin apua anellakseen mutta ei huvilalla liene tulevaisuutta enää.

Vaikka lentokonehuvilamme on särkynyt, muistan ehyesti kaiken, muistan tapahtumat ja esineet, myös keittiön puisen tiskitelineen, johon kipot ja kupit ladottiin, niin elefantinkokoiset kaakaomukit kuin kukkalautasetkin. Ja nyt kun uutta mökkiä sisustan, kaappaan syliini kuin eksyneen ja jälleen löytyneen lapsuuteni kun puisen astiankuivaustelineen kaupassa näin – sehän on juuri samanlainen kuin se mikä nökötti huvilan keittiön tiskipöydällä viisikymmentäluvulla! Kannattaa sulkea silmät ja toivoa. Ja avata ne. Kadonnut voi tulla yllättäen vastaan.




Mökin tunnelma alkaa olla maksimissaan. Kell onni on se onnen kätkeköön -laulusta viis: en malta leikkiä kuurupiiloa vaan näytän onneni koko maailmalle. Ilahduin kun Obeesiakin löysi erään lapsuuden esineensä ja sen meille näytti.

Minkä lapsuuskotisi esineen sinä toivot kävelevän vastaasi?