madon mukula

Moni näkymä jää aivojen pohjalle muhimaan koko elämän ajaksi – eikä vähiten se mitä kotona näki ja kuuli silloin kun oli pieni ja ymmärtämätön mutta kaikki aistit tuliterässä ottamassa vastaan ympäristön virikkeitä.




Silmät kahmivat tiskipöydän tarjotinta kotimme keittiössä, missä isä piti vuonna 1948 perustamaansa laboratoriota ennen kuin se muutti omiin tiloihinsa. Ei saa koskea näytteisiin, ei saa, kuului sormien heristelyn takaa, no ei tehnyt mielikään – mitä nyt tungin nenäni tiskipöydän reunan yli nähdäkseni paremmin kakkaa missä saattoi piillä aavettakin kamalampi olento, lapamato tai sen toukka, joka oli tunkeutunut kotiimme. Oli syy nousta varpailleen vartioon ettei se tunkeudu suolistoon, ja ei saa koskea -komentoa oli helppo noudattaa. Kuka nyt tieten tahtoen haluaisi sisikuntaansa parikymmenmetristä matoa joka imee itseensä valmiiksi pureskellun ruuan ja näivettää elättäjänsä.

Isän laboratoriossa Säverissä tutkittiin myös ulostusnäytteitä, ja savolaiset rupesivat kutsumaan laboratoriohoitajia, lapamatoa kunnioittaen, lapatorskiksi. Kaksi heistä, Kaisa-täti ja Tipuli-täti, tulivat läheisiksi. Me lapset saimme kuulla jännittäviä kertomuksia näytteiden otosta, senkin kuinka ulostetta tuotiin laboratorioon ympäri Savoa kenkälaatikossa tutkittavaksi vaikka vähempikin olisi riittänyt. Ja miten eräs vanha mummo oli viipynyt kauan vessassa ja tullut tyhjin toimin vastaanottohuoneeseen. – Missä näyte, missä. – Siellähän se, vessankannella, ja sitä on paljon, ylpeänä esitti: ei hän nyt mikään tyhjäntoimittaja ole.


Mistä lapamadot suomalaisiin ja erityisesti savolaisiin tulivat?

Ennen vanhaan kuopiolaiset siinä missä muutkin suomalaiset asioivat pihan perällä ulkohuussissa ja kun ihmisperä osuu kakkakasaan, kutsutaan hätiin hevonen ja kuski. Hän lapioi sonnan kärryihinsä, maiskauttaa suutaan, polle hirnahtaa, ja niin parivaljakko mennä klonksuttaa seuraavalle tyhjennyskeikalle. Taas sontakuski kauhoo menneet tarpeet rekeen ja luo tilaa tuleville tarpeille.

Hevonen lönkyttää rauhallisesti pitkin rännikatuja ja antaa peräpäänsä puhua. Heinäinen hevosenkakka on kaunis katsella ja hyvä haistella. Lapsuus tunkeutuu sieraimiini ja tuoksuu yhä kun höyryävää hevosenkakkaa rännikadulla muistelen, vaikka ei siihen aikaan kun lapsi olin, tehty enää sitä mikä ylläpitää lapamadon katkeamatonta kiertokulkua:

Talvella monta sukupolvea sitten hevoskuski suuntaa ajokkinsa ja kuormansa kohti Kallavettä, mitä peittää paksu ja kantava jää, antaa pollen kiskoa lastia vielä metri ja kaksi jotta kaupunki jää kauemmaksi ja lopulta päätyy paikkaan keskelle järven selkää jonka harteille sonnan heittää.

Kevätaurinko sulattaa jään ja kakkavuoren, mikä humpsahtaa veteen kalojen iloksi. Lapamadon toukat saavat kodin, missä voivat hyvin kunnes tulee kalastaja joka nostaa saaliin – ja mikäli tämä kypsentää lahnansa tai ahvenensa tai haukensa huonosti, toukka siirtyy ihmiseen ja 'mukula' innostuu kasvamaan kaksikymmenmetriseksi lapamadoksi. Ei ole epätietoisuutta kumpi on isäntä, kumpi renki: loinen vai hän joka loista ruokkii ja itse jää paitsi. Nyt ymmärrän miksi isä silloin kauan sitten lapamadon kulta-aikana itsevaltiaana, tietäjän ottein, halstrasi lahnansa saarihuvilan takassa ja vahti sen kypsymistä. Vasta kun höyryävän kuuma kala aukaistiin puoliksi palaneista sanomalehtikääreistään, saimme siihen koskea ja tunkea suihimme valkoista kalan lihaa eikä meitä kahta kertaa tarvinnut käskeä syömään.

Mutta milläs hyyryläisen saa häädetyksi suolistostaan pois, jos labratulos näyttää ilkikurista kieltään: heisimatohan se siellä suolistossa kemujansa pitää. Mato-Alli tulee viisikymmentäluvulla hätiin. Matokuurille, mars, koko Suomen kalastava kansa ja heitähän piisaa kuin madon toukkia p–ssa.



Matolääke sisältää kivikkoalvejuurta, joka lamauttaa madon niin että se irrottaa otteensa suolen seinämästä. Ja niin mato ja sen mukulat tulevat ihmisen aukosta ulos, ei sentään sieltä päästä mistä tunkivat kalan valepuvussa sisään. Kuulin kauhutarinoita madon pituudesta, ja niissä mitoissa kalavaleetkin kalpenivat. Matofobia uhkasi laittaa majapaikan pysyvien kauhujen elatushuoneeseeni mutta sain sen häädetyksi ulos kummittelemasta enempää.


Onneksi elämme nykyaikaa. Enää ei Kallaveteen lasketa sontakuormia. Liekö viimeisestä kuormauksesta kulunut aikaa yli sata vuotta, en tiedä. Mutta se mikä on veteen laskettu, ei hetkessä eikä kahdessa haihdu pois, puhdistu. Mikäli joissakin kaloissa on yhä lapamadon toukkia, ne on helppo eliminoida tyystin, kun malttaa kypsentää ahvenensa läpikypsäksi tai jos haluaa pelata varman päälle, pakastaa raa’an kalan vähintään vuorokaudeksi ennen valmistamista.

No, sen verran varuillani olen, että raahasimme saaren aittaan pakastimen joka alkaa olla nyt melko täysi ahvenista. Itseleipomani kalakukko on tulollaan eikä sen kulkua mikään direktiivi, asetus tai säädös kykene estämään – saati ajatus mokomasta mukulasta, lapamadon toukasta.

Tarinamaanantai: mukula