keskiviikko 19. elokuuta 2009
kuin silloin ennen
Istun uudessa mökissäni saaressa ja katson makuualkovin ikkunasta. Näen naapuritontilla lapsuuden huvilan jonka isä rakennutti viisikymmenluvulla ja joka on myyty ajat sitten pois. Olenko lapsuuteni naapuri nyt? Johtaako lapsuudenmaisemaan yhä napanuora joka tulee katkaista vai pitää mukanaan? Joustaa, joustaa, vaan ei katkea koskaan?
Huvila oli lentokoneen muotoinen. Taas yksi isän ideoista. Saaren yli lensivät ja lentävät yhä lentokoneet Kuopio–Joensuun reitillä, tänään myös Karjalan lennoston hornetit, joiden melu rikkoo välillä meluvallin jolloin tiedän etten sittenkään kuuroutunut kokonaan vaikka kuulo heikkeni iän myötä vuosi vuodelta vaiheeseen että sain kuulolaitteen ja kuulen terävästi lokin kiljunnan ja joutsenen torvisoiton kun sillä on asiaa jonka sisältöä en tiedä mutta aavistan. Lentokoneiden mylvinnän ottavat korvani aistinsolut vastaan nikotellen ja heiluvat kuin heinät myrskyssä.
Niin, kun isä näki lentokoneen varjon osuvan kaukaa yläilmoista vielä rakentamattomalle saaritontilleen, hän keksi kuinka hauskaa olisi jos taivaallisen koneen varjo yhtyisi maalliseen huvilaan, hipaisisi sen siipiä, ottaisi omakseen etuosan ja saisimme kurkistaa lentokoneen muotoisen huvilan ikkunoista metsän sahalaitaa, taivasta ja vettä, niitä joista elämä ja sen haaveet on tehty. Niinpä hän piirsi valkoiselle paperille lentokoneen muotoisen talon, jonka oikeassa siivessä nukkuvat hän ja äitimme, ja vasemmassa siivessä ”lentokoneen” keittiössä kokkailee kotiapulainen, kun taas siipien välissä nukumme me kolme tyttöä kunnes joukkoomme tulee pikkuveli kultapoju. Eturuuman keskushermostossa – huvilan etuosassa – sijaitsee olohuone rottinkihuonekaluineen, viininpunaisia kaappeineen, ruokapöytineen ja penkkeineen. Ja takassa roihuaa tuli.
Niin myös tapahtui.
Mutta kun lentokonehuvila oli pystytetty harkoille ja saaren pohja oli savinen, lattia keinui ja huojui askelten alla kuin olisimme olleet lentokoneessa myös todellisuudessa. Ikkunat avautuivat kolmeen ilmansuuntaan: länteen, itään ja pohjoiseen ja päädyssä katse ulottui kauas, sinne missä laivat huutelivat ja proomut hinasivat tukkikuormia niin hitaasti että hyvää teki. Aika yhtyi kiireettömyyteen kun kellolta riisuttiin valta.
Mutta se huvilan keikkuminen! Talven jälkeen routa oli leikkinyt lentokonetalon perustuksilla – ja nyt kun vuosikymmenten jälkeen katson vieraan omistuksessa olevaa huvilaamme (tai heidän huvilaansa), näen, että on tapahtunut se minkä jo puoli vuosisataa sitten aavistimme: katto on romahtanut, runko keskeltä katkennut (paikassa missä pikkuisena nukuin) niin että huvilan siivet ovat kohonneet ylös kuin apua anellakseen mutta ei huvilalla liene tulevaisuutta enää.
Vaikka lentokonehuvilamme on särkynyt, muistan ehyesti kaiken, muistan tapahtumat ja esineet, myös keittiön puisen tiskitelineen, johon kipot ja kupit ladottiin, niin elefantinkokoiset kaakaomukit kuin kukkalautasetkin. Ja nyt kun uutta mökkiä sisustan, kaappaan syliini kuin eksyneen ja jälleen löytyneen lapsuuteni kun puisen astiankuivaustelineen kaupassa näin – sehän on juuri samanlainen kuin se mikä nökötti huvilan keittiön tiskipöydällä viisikymmentäluvulla! Kannattaa sulkea silmät ja toivoa. Ja avata ne. Kadonnut voi tulla yllättäen vastaan.
Mökin tunnelma alkaa olla maksimissaan. Kell onni on se onnen kätkeköön -laulusta viis: en malta leikkiä kuurupiiloa vaan näytän onneni koko maailmalle. Ilahduin kun Obeesiakin löysi erään lapsuuden esineensä ja sen meille näytti.
Minkä lapsuuskotisi esineen sinä toivot kävelevän vastaasi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Sinä kirjoitat niin kiehtovasti ja kiehtovia muistoja. On ilo lukea :)
Tarinasi vei minut taas lapsuuteen. Siellä on mukava käydä muistelemassa.
Minulla on ollut onni, että olen saanut mukaani monta lapsuusajan esinetta.
Isoin on isovanhempien pohjalaispiironki. Se on todella rakas ja sen sisällä on muutama mummoni kirja.
Oli taas ilo lukea.
Minulla on jo kauan ollut makuukamarissa lampunvarjostin, jonka alareunaa kiertää leveä helmikoriste. Kun näin sen kaupassa tunsin, en muistanut, että lapsuudenkodissani oli samantapainen varjostin jalkalampussa. Ostin sen heti. Kotini paloi pommituksessa ollessani kuusivuotias.
jl,
kiitos. On ilo kirjoittaa, ilo jakaa, ilo elää. Ja lukea blogiystävien tarinoita :). Ilo on molemminpuolinen.
arleena,
kiitos.
Pohjalaispiironkiisi kätkeytyy menneiden sukupolvien mummo- ja vaarienergiaa. Piironki tulvii muistoja. Esineet ovat enemmän kuin materiaa. Mitkähän mummosi kirjat siellä ovat?
Famu falsetissa,
sinulla on ollut samanlainen ahaa-elämys kaupassa kuin minulla. Lampunvarjostin ja astiankuivausteline ovat olleet valmiina odottamassa meitä. Ihanaa että löysivät tiensä kotiin ;).
Miten jännittävää muistelusta. Ihan hurjalta tuntuu ajatella, miten näet lapsuudenmökkisi rajan takaa, huh. Ja sen kohtalo. Ja samaistun tietenkin taas, kun toistaiseksi vasta ajatuksen tasolla tuontapaista joutunut kuvittelemaan.
Kiva, kun sait kuvaustelineen tuomaan tuulahduksia lapsuudesta. Minäkin muutes löysin kirppikseltä samanlaisen ja vein sen onnellisena saareen - tosin ihan käytännön syistä.
Itse olen saanut lahjaksi melkein samanlaisen jutun, mitä vahvimmin jäi mieleen lapsuudenkodista. Se on oma iso luku sinänsä. Hirvensarvet jos vielä saisi...
Ruska,
kun tuon lapsuudenhuvilan ja tontin ränsistymisen näin, hengitin pari kertaa syvään. Kuulin, ettei uusi omistaja kovinkaan paljon siellä ole ollut, tänäkin kesänä näin heidän piipahtavan saarella vain kaksi kertaa á parin tunnin verran kerrallaan. Erilaista kuin meillä, jotka tulimme nakutettuna 1.6. saareen ja lähdimme 31.8. kaupunkiin. Mutta mukavia ihmisiä he, naapurit, ovat, ei siinä mitään. Aitta ja sauna ovat vielä pystyssä, tosin lapsuuden ajan saunan turvekatto heiluvine heinineen on muutettu peltikatoksi.
Sinullakin saaressasi samanlainen kuivausteline. Hauska kuulla. Tulet takuulla mieleeni aina kun asettelen lautasia omalla saarimökilläni kuivumaan.
"Itse olen saanut lahjaksi melkein samanlaisen jutun, mitä vahvimmin jäi mieleen lapsuudenkodista. Se on oma iso luku sinänsä."
Uteliaisuus heräsi. Kertoisitko :)
Voi, että, kun taas niin hienosti kerroit lapsuusajoistasi!
Mieleeni paijnui oikein teiän lentokoneen muotoinen huvilanne, olin siellä sisällä, kävin keittiössä, ja isäsi ja öäitisi makuuhuoneeseenkin kurkkasin.
Ja sitten teidän lasten onessa viivyin kauan, näin teidät siellä kaikki, makaamassa lattialla siskonpedeillä, vaikka teillä varmaan olikin sängyt kaikilla.
Mutta en tiiä, mistä ne siskonpetit tulivat mielikuviini.
Ja sitten seuraava,,,kaikki olikin hajalla, lentokoneesta katto maahan vajonnut, kaikki melkein rappiolla,asumiskelvoton kokonaan...
Mutta sinähän raklensitkin sinne uutta, rakensit oman mökin, aj uudem keittiön, ja hienon varmaan teittekin.
Ja tosi hieno kuivausteline, ihan tätä aikaa se on, ja kaunis, puutakin vielä!
Ensin anteeksi kirjoituksissani esiintyneistä monista kirjoitusvirheistä, se johtui siittä, kun en huomannut tarkistaa lainkaan.
Mutta saanet kai selvän jotenkuten.
Mun vain jäi sanomatta, että en muista, mitä kaipaan eniten lapsuudestani, jotain esinettä...
mutta nukkeni muistan, sellasen vähän tummaihoisen nuken, millä aina leikein, se oli mun nukke.
Mutta kun muutettiin uuteen kotiin, niin nukkekin muutti varmaan sitten toiseen paikkaan, sitä mun on ikävä!
harakka,
aika ahdas lastenhuoneemme oli niin että siskonpetimielikuva osuu aika tarkasti oikeaan. Minun sänkyni oli kummallinen: taidan kirjoittaa siitä joskus...
Puinen teline sopii hirsimökkiin. Olisi tarjolla ollut metallinenkin, mutta ei se vetänyt puoleensa niin kuin tämä. On kiva tiskata käsin saariastiat täydellä ahvenmahalla ja pistää telineeseen kuivamaan.
Jännää, sinä muistat tummaihoisen nuken, jota kaipaat. Juuri sisarentyttäreni miehensä kanssa on adoptoinut pienen afikkalaisen tumman pojan ja hän kertoi, että pienenä leikki aina tummaihoisella nukella. Missähän sinun tumma nukkesi tänään on?
Lähetä kommentti