perjantai 14. elokuuta 2009

intohimona ahvenet



Kaislalla on intohimo kalastukseen pienestä pitäen. Hän muistaa lapsuutensa pitkät mutta ei koskaan pitkästyttävät päivät, jolloin hän nostaa aitan seinustalla naulassa roikkuvan haavin, keikauttaa sen olalleen ja kulkee muurahaisten viitoittamaa polkua saunarantaan ja antaa varpailleen, jotka kesä kesältä venyvät pitemmiksi, raikkaan puukylvyn laiturin aamukasteisella sillalla. Aamu on uusi ja silti rutiiniltaan eilisen jatke: laiturin päässä hän asettuu vartiopaikalle, kierähtää milloin mahalleen, milloin kyljelleen kuin norppa, löytää tutun asennon ja vaanii veden alla kivien koloissa lymyileviä ahvenia. Raidalliset körmyniskat ovat käden ulottuvilla niin lähellä ja silti niin kaukana. Hän viettää tuhansia tunteja haavi kädessä, saalistusvietti huipussa, käden liike salamannopeassa saalistusvalmiudessa, mutta kertaakaan hän ei saa kalojen kauneuskuningatarta vangituksi. Likeltä piti tilanteita riittää ja se pitää häntä kiinni haavin varressa. Hän pysyy laiturin päässä kesä kesältä eikä hellitä. Pakkomielteeksi kai moista sitkeyttä psykologi nimittäisi.

Haavikalastus on hänelle mieluisampaa kuin onkiminen, missä tunteet väistämättä kääntyvät kalan ja lieron puolelle. Mitä jos itse olisin kala, hän myötäelää; näkisin pullean madon kiemurtelevan silmieni edessä, avaan suuni ja hotkaisen ja yhtäkkiä petos kaikessa karmeudessaan tuntuu leukaperissäni ja jos oikein pahoin käy, syvällä nielussani. Kipu saa kalan sätkimään, hyppimään ja haukkomaan.

Niin, kyllä haavikalastus on ainoa oikea laji herkkätunteiselle Kaislalle. Kalan tappamisesta, tuleepa saalis ongella tai ihmeen kaupalla haavilla, huolehtisi isä, sen hän on luvannut Kaislalle joka huolestuneena tulevia kyseli. Tuska olisi ollut kalan kanssa yhteinen, jos Kaisla olisi joutunut omin käsin perkaamaan ahvenensa. Isä kyllä tiesi, miten kala tapetaan tuskattomasti mutta tappotapaa Kaisla ei halunnut kuulla, nähdä eikä opetella. Kunhan haavi kädessään, iskuvalmiina, ahvenistaan haaveili.

Lapsuuden kesät saaressa ovat ohi kun muutto uuteen kesäpaikkaan mantereelle tulee. Haavi jää roikkumaan aitan seinustalle, mutta kalastuksen kaipuu matkaa Kaislan mukana kohti uutta vaihetta. Jotkut intohimot siirtyvät kaipuun arkkuun ja sitä arkkua ei haudata niin kauan kuin on elämää.

Hän on kolmannella luokalla kansakoulussa. Piirustustunnilla opettaja, jonka nimi on Koukkunen ja johon Kaisla on rakastunut, kehottaa piirtämään mitä itse kukin haluaa. Aihe on vapaa. Letit kiikkuvat pään molemmin puolin, kun Kaisla puristaa puuvärejään: ahvenen evät ja juovat loistavat jo. Kaisla taikoo kalalle elämää. Hän ei koe ahvenia ajatellessaan tyhjän paperin kauhua. Se mikä on hänen sisällään, tulvii täysillä ulos.

Kotonakin piirustuslehtiö täyttyy ilta illan jälkeen ahvenista niin että ensimmäistä kertaa hän kuulee sanan: intohimo. Isä sen sanoo. Kaisla katsoo isää silmiin ahvenensa yli mutta on hiljaa eikä utele mitä intohimo tarkoittaa. Piileekö isän katseessa paheksunta vai hyväksyntä. No, olkoon mitä on, Kaisla pysyy vaiti ja jatkaa ahvenensa värittämistä eikä näe koko maailmassa mitään muuta kuin evät, juovat ja kalan koko kauneuden ja hurman.

* * *

yli puolivuosisataa myöhemmin

Kesä 2009 tuo Kaislalle onnen niin vanhan ja tutun: saman saaren jolta hän lapsena lähti ja jonka rantavesissä yhä loiskivat kalat.

Kutuaikaan, tänä keväänä, ahvenet täyttävät katiskan ja hän ryhtyy keräämään niitä pakastimeen, jotta voisi, sitten kun kaloja on kylliksi – niin, ja taitoa –, pyöräyttää elämän ensimmäisen kalakukon. Omin käsin pyydetyt kalat, omin voimin valmistettu paistos. Mutta kukas ne kalat tappaa ja perkaa? No miespä tietenkin, kukas muu. Kultapala koko kala. Ja mies.

Kesä on auvoinen ja antelias mutta sitten miehen tulee palata vielä etelän maille töihinsä. Kesä on kesken ja ahvensaalis vielä vajaa, sillä kesävieraat saapuivat ja ahvenet katosivat heidän suihinsa. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan, lauloivat eivätkä tienneet kuinka pitkä matka Kaislalla on ollut tähän hetkeen, haavinvarresta perkaustaitoisen miehen pyydystykseen (mies tarttui paljon helpommin haaviin kuin ahven). Miehen taidoista on iloa niin paljon, että kalakukko on käytännön toimia vaille valmis: puuttuvat vain kalat (kun jo kerätyt menivät liukkaasti parempiin suihin).

No, talo elää tavallaan, vieraat lähtevät ajallaan – ja mieskin, työmaalleen. Kaisla ei henno lähteä hänen mukaansa, sillä saaren kutsu on luja ja lämmin. Ja kalat vielä Kallavedessä. Toisekseen hänen elämänsä on aina ollut ihmisiä täysi ja nyt on aika ottaa itsestä ja omista voimista ja tunnelmista mittaa. Yksin saaressa. Puhumatta. Ajattelematta. Tekemättä mitään ihmeellistä. Voisi nukkua silloin kun nukuttaa, herätä jos herätyttää, haaveilla jos haaveiluttaa. On jo aika itsenäistyä.

Mies suutelee suudelmin koko viikon varannoksi Kaislansa, joka vilkuttaa pian rannalla ja kokee samalla kertaa ikävää ja iloa. Vene kakkonen häipyy mantereen venepaikalle, mies nousee autoonsa samalla hetkellä kun Kaisla astuu saaren rantavedessä vene ykköseen ja soutaa katiskalleen.

Jo nostovaiheessa Kaisla tajuaa että saalis on hyvä. Mutta samalla iskee tajuntaan tietoisuus: enhän ole eläessäni itse tappanut yhtäkään pyytämääni kalaa, aina on ollut assistenttina joko isä lapsuudessa (hän perkasi Kaislan onkikalat) tai nyt jo neljänkymmenen vuoden ajan mies, jolle työjako on ollut passeli: hän kantaa pannuvalmiit kalat Kaislan helmoihin, ja tämä kääntää ne kattilassa, pannulla tai grillissä mauksi, joka muikistaa suun mielihyvästä kielivään asentoon. Työnjako toimii eikä ole näkynyt, ei kuulunut kitkeryyttä mailla, ei halmeilla saati veden partaalla kun he käyvät kaloihin käsiksi. Hän ken paremmin osaa, asettuu mukisematta kaloista täynnä olevan likuhihnan alku- tai loppupäähän.

Mutta nyt Kaisla on saaliinsa kanssa yksin saaressa. Kalat hyppivät iloisesti (ei vaan pakko katsoa totuutta suoraan silmiin: henkensä edestä) ämpärissä jossa on vettä kuin elämää. Vielä.

Hän näpyttelee numeron.

– Miten kala tapetaan, Kaisla hapuilee äänensävyynsä rohkeutta mutta tietää vapinastaan ettei onnistu.

– Kulta, ota käteesi järven pohjasta löytämäsi uitossa käytetty keksi, napauta sillä lujasti ahvenen päätä ja sitten... odota, menen parkkipaikalle puhumaan.



Kestää tovi. Kaisla kuuntelee auton hurinaa sieltä kaukaa viitostieltä ja sydämensä kiivasta taontaa kylkikaaren ja saaren suojassa.

– Niin ja kun olet inhimillisellä tavalla (jassoo, vai niin, Kaisla tuskailee mielessään: vai että inhimillisellä tavalla) tappanut ahvenen, tartut kalasaksiin, avaat mahan ja vedät sisälmykset ulos. Se on helppoa.

– Jassoo, vai niin, Kaisla tuskailee nyt ääneen jotta mies tajuaa että tällä hetkellä hän elää todeksi elämänmittaisia tunteitaan ahvenia kohtaan. – No, hyvää matkaa sinulle, minä yritän, Kaislan ääni vaimenee samalla kun auton moottori jo käynnistyy ja lopputoivotukset hukkuvat jurinaan.

Kaisla istuu perkauspaikalla mökin vieressä, asettaa ahvenen kannonnokalle, tarttuu ruosteiseen rautaan, sulkee silmänsä (kun muuta ei voi) ja iskee; avaa silmänsä ja näkee tuloksen: kala pomppii kannon juuressa, elävänä ja vahingoittumattomana. Kaisla nappaa sen syliinsä, juoksee rantaan ja laskee takaisin veteen. Ämpärissä kiertävät loput ahvenet kuolemansa kehää, tietävätkö loppunsa olevan lähellä tai jos eivät tiedä, aavistavatko. Kaislaa on valistettu, ettei luontoa saa eikä tarvitse liiaksi, niin, liiaksi inhimillistää. Luonto on luonto ja ihminen on ihminen. Tiedostamisessa on ero. Eläin elää vaistoillaan, ihminen sen lisäksi tiedoillaan: vastuulliseen inhimillisyyteen kuuluu olla tuottamatta eläimille kärsimystä. Kaisla käy painiottelun omatuntonsa kanssa. – Mikä kaksinaismoralisti ja silmien ummistelija olenkaan. Toisten tappamia ahvenia keittelen ja paistelen ja maistelen surutta, mutta itse en pysty niiltä elämää viemään, hyppään sen vaiheen yli kuin sokea kana.

Hän näppäilee taas tutut numerot. Mies hakee silmillään levähdyspaikkaa ja löytää sen.

– Hei kulta, kuinka sujuu perkaus?

– Silmät kiinni meni ja huti tuli.

– Nyt kunnolla, ota järki käteen, muuten satutat tuolla menolla itsesi ja haavoitat kalat.

– No anna parempi neuvo, sillä keksillä en osu kuitenkaan maaliin. Tappoase pysähtyy kädessäni ennen kuin saavuttaa kalan. Suolapatsastarina on totta. Se olen minä keksi kädessä pomppivan kalan edessä.

– Ota sitten kalasakset käteesi, mies etäneuvoo, – tartu toisella kädellä kalan pyrstöön ja lujalla kertasaksimisella irrotat kalan pään. Kyllä se pää irtoaa ruumiista kivutta kun olet luja ja nopea toimissasi. Olet rakas. Ajattelen sinua. Kyllä sinä osaat ja onnistut.

– Kiitos, Kaisla kerää kannustuksesta rohkeutta toimintakeskukseensa, antaa pusun sinne jonnekin tien päälle ja ryhtyy hommiin.

Salaa hän on ostanut valmiiksi Anttilasta korun, pienen sydämen pikkuvarpaaseen; hänhän ei ole eläessään meikannut eikä helyillä itseään koristanut. Mutta nyt hän haluaisi palkita itsensä jos tapahtuisi se ihme että hän kykenisi käsittelemään pyytämänsä kalat niin kuin kunnon kalastaja konsanaan.
Alusta loppuun omin toimin.



Pakinaperjantai: Kalansaalis

18 kommenttia:

Demetrius kirjoitti...

Upea tarina. Kuvat ovat myös hienot, haavitytöllä on tosiaan intohimoisen kalastajan katse. Tarina vei mukanaan, ja - vaikka paatunut kalansurmaaja olenkin - aloin jo toivoa että Kaisla päästää ahvenat vapauteen. Kuvasta päätellen surmatyö kuitenkin onnistui, ja pian herkullinen ahvenkukko tirisee uunissa.

Famu falsetissa kirjoitti...

Minulla on samoja tuntemuksia aina, kun pitää ahvenia tappaa. Unohtumaton on se kerta, kun perkasin katiskasta saadut 42 ahventa, ja totesin siinä olleen yhden naaraan ja 41 urosta.
Varvaskoru! Oi!!

arleena kirjoitti...

Minulle olisi käynyt aivan samoin. En ole sitten lapsuuden saalistanut kaloja. Tappanut en koskaan.

Olipas opettavainen ja mukava tositarina. Ilo lukea.

savisuti kirjoitti...

Olet kyllä rohkea! En ole eläissäni tappanut kaloja enkä kyllä paljon kalastanutkaan. Kala kyllä maistuu joten pitäisi vielä oppia edes niitä perkaamaan.

Alastalo kirjoitti...

Tätä tarinaa Luki. Siis näin mukaansa tempaavaa en olekkaan tavoittanut vähään aikaan. Todentuntuista tarinaa ja elämän makua hyvin kirjoitettuna.

Ja kyllä sen kalan tappaa kun ensin iskee terävän napautuksen sen niskaan ja sitten puukolla niska poikki. ;)

isopeikko kirjoitti...

Kalanmakuinen tarina. Mukana Kaislan ja kalan tuntemuksia ja hienoja makuelämyksiä. Kasvutarina, tarina venymisestä :) Hyvä.

Harakka kirjoitti...

Hieno tarina!
Mä en myös ole ikinä voinut, en ole pystynyt tappamaan kalaa...se on aina jäänyt miehen tunnolle.
Kun en ole pystynyt edes matoa laittaan koukkuun, koska silloin matoon sattuu, ..
Toisten mielestä mä olen ihan hassu ajatuksineni, mutta kyllä niilläkin on tuntoaistit, madoillakin.
Perannut olen nuoruueni vuosina silakoita, mutten enää sitäkään tee, ostan silakat fileinä.
Musta tuntuu, että miehet pystyy sen kalan tappamistaidon paremmin, kuin naiset.
Mutta niin hieno tarina oli, että taitaa olla vähäsen tottakin joukossa, jos ei kokonaan, vai mitä. Mutta todella hienosti kirjoitettu tarina!
Kiitos, että sain sen lukea!

Pellon pientareella kirjoitti...

Miten ihanan vangitseva tarina, oikea jännitysnäytelmä! Kuva kertoi lopussa sen mihin tarina jäi. Kasvua toden totta, itsensä ylittämistä, muutosta, itsenäisyyttä. Sitä joskus tarvitaan. Suloinen tuo varvaskorujuttukin, on hyvä kun osaa hellitellä itseäänkin. Ja onpa Kaislalla ihana mies, huoh :). Ja luomoava ensimmäinen kuvakin. Tuli hyvä mieli.

Kaanon kirjoitti...

Tähän on helppo samaistua, paistovalmiit kalat keittiöön saava, luki huuli pyöreänä tarinaa.
Auttaisikohan kalanperkuuta pieni sydänkoru pikkurillissä?

Arjaanneli kirjoitti...

Lopputuloksena ihan päättömiä kaloja!
Kyllä ihan jännitti, ettei vaan ois päästänny niitä menemään. Kaiken sen vaivannäön jälkeen!
Kuinka kävi kukon?

Kutuharju kirjoitti...

Jess! Kaisla teki sen! En toki iloitse että ahvenet pääsivät päästään ja otettiin päiviltään, mutta: olisihan se tapahtunut niille ennemmin tai myöhemmin, ja parempi että pääsivät ravintoketjun jatkumoon kuin että jäivät järveen mätänemään ;)
Hienosti etenevä tarina jonka loppu oli vielä loistavasti hoksattu :)

mm kirjoitti...

Muistan, miten Saari alkoi vähän kerrassaan saada lisää tilaa ja vivahteita näissä kirjoituksissasi. Muistan soutajatytön kuvan.
Uskon, että elämänkertakirjoittamisesi aika avasi uuden oven vanhaan maailmaasi.
Kaislan kaverina me kaikki peilaamme omia muistojamme. Minäkin laiturilla syöttämässä rannan ahvenia ja rapsuttamassa Ukkovaaria sen ottaessa ruokaa kädestäni...
Sen jälkeen muut saivat laittaa madon, irrottaa koukusta kalat ja perata ne. Ongin kyllä ja söin tulokset. Ihan loogistahan elämä ei ole, eikä sen tarvitsekaan olla...

mm kirjoitti...

Muistan, miten Saari alkoi vähän kerrassaan saada lisää tilaa ja vivahteita näissä kirjoituksissasi. Muistan soutajatytön kuvan.
Uskon, että elämänkertakirjoittamisesi aika avasi uuden oven vanhaan maailmaasi.
Kaislan kaverina me kaikki peilaamme omia muistojamme. Minäkin laiturilla syöttämässä rannan ahvenia ja rapsuttamassa Ukkovaaria sen ottaessa ruokaa kädestäni...
Sen jälkeen muut saivat laittaa madon, irrottaa koukusta kalat ja perata ne. Ongin kyllä ja söin tulokset. Ihan loogistahan elämä ei ole, eikä sen tarvitsekaan olla...

Lastu kirjoitti...

Demetrius,
kiitos. Soisi että tuo tyttö kalan saisi, mutta kun ahven ei tarttunut haaviin, niin ei sitten. Oli paras siirtyä haavista muihin välineisiin. Aikaa siihen meni yli viisikymmentä vuotta mutta parempi myöhään jne. Ahvenet päätyivät pakastimeen odottamaan mitä tapahtuu kun niitä on kylliksi ja kukko ja ahven risteytetään.

Famu falsetissa,
ohos, mikä sukupuolijakauma. Nyt minun pitäisi saada kaipaamaani biologian opetusta: onko tuo sattuma vai yleinen ”käytäntö” Ahdin valtakunnassa ;).

Varvaskoru oli aikamoinen yllätys hänelle itselleenkin. Mutta jotain potkua täytyy keksiä jotta onnistuisi ylittämään vuoren.

arleena,
sinullekin kalan tappaminen on vaikeaa; ei kaikkien varmaan tarvitse opetella tappamaan kaloja. Minä olen tappanut sen yhden ainoan kerran ja saksalainen sanoo: einmal ist keinmal. Siihenköhän perkaajan urani päättyy. Eikös olekin viisainta kunkin tehdä sitä mitä parhaiten osaa ;)

savisuti,
kiitos. Mutta koville perkaaminen otti. Tässä kamppailen, jatkuvatko perkausharjoitukset vai ojennanko keksin ja kalasakset ynnä puukon rakkaalleni ja annan suukon.

Alastalo,
kiitos. Ja vinkistä kiitos myös. Onnistuisiko minulta jonka kuitenkin tekee mieli pelastaa kalan henki. Voi sentään.

Isopeikko,
ensin kasvoivat varpaat, sitten rohkeus, sitäkö se kasvaminen on. Kun ei tulisi kenellekään kasvajalle kasvukipuja – vai voiko niitä välttää...


Harakka,
kiitos.
Silakan perkaus on varmasti oma lajinsa. Luin Jaakko Kolmosen kalakirjoja ja opettelin ja opettelin kirjaviisautta. Yritin myös kerätä rohkeutta jota parhaiten lopulta antaa mieskulta, olkoon lähellä tai kaukana.

Pilland,
thank you.

Pellon pientareella,
niin, elämä on ollut täynnä touhua ja nyt eläkkeellä katselee ihmeissään, mitä on tämä aika joka nyt on annettu. On aika myös opetella uusia taitoja, meni sitten syteen tai saveen. Kutsuin itseäni saaressa Verbiksi. Verbi tekee ja kokeilee rajojaan. Opettelee eikä sure jos ei opikaan. On Kaislalla ihana mies, on. Tai onko hyvin koulittu :D. Puolin ja toisin.

Kaanon,
loistoidea: sydänkoru pikkirilliin. Sinne seuraavalla perkauskerralla. Kieltämättä sydänkoru varpaassa pikkasen hankaa kun käyttää kumppareja ;D.

Arjaanneli,
päättömiä ovat ahvenet, ja hui kauhistus miltä giljotiinitouhu tuntui. Vieläkin puistattaa. Kun saisi varmuuden että katkoin päät salamannopeasti niin etteivät kalat joutuneet kärsimään. Kukko on jonossa seuraavana. Kasvatan materiaalia pakastimessa, ahven ahvenelta. Viime viikonloppuna tuli parikymmentä ahventa, jotka (kehtaanko tunnustaa: no joo) mies perkasi. Minä laitoin pakkaseen :D.

Kutuharju,
hih, ravintoketjun jatkumoon :D. Nyt tiedän mistä seuraavaksi tarinoin, kiitos inspiksestä! Yksinolo saaressa oli taivaallista, vaikkei miehessä eikä kenessäkään vikaa ole. Mutta ihmisen on vissiin hyvä olla välillä aivan yksikseen. Olin melkein täysin ajatuksettomassa tilassa. Silkka taivas riitti. Ja järvi. Ruoho ja rantakivi. Ei muuta. Tarkoitan: kaikki.

mm,
mukava kun muistat ja myötäelät. Se mikä on sisällä, tulee kaiketi vääjäämättä ulos. Paluu saarelle on huikeaa ennen ja nyt –vastakohtien peilailua. Elämänkaari pilkahtelee. Kas näinkö tässä on käynyt, noinko muistan. Oli kummallinen tunne, kun naapuriin, sinne lapsuuteni huvilaan, menivät ventovieraat ihmiset – vaikka onhan se ollut jo yli 30 vuotta heillä. Itse sopeudun naapuritontille rakentamaani uuteen mökkiin ja huomaan: näin on hyvä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Katson eteen ja taakse. Soudan ja huopaan. Eläydyn ja elän.

Ja rohkaisevaa kuulla että muistoni avaavat lukijan muistoja. Me luemme toinen toisiamme, elämää elettyä ja elämää nyt. Mikään ei poistu vaan on läsnä.

jl kirjoitti...

Ihana tarina! Ja makee koru... ;)

Lastu kirjoitti...

jl,
kiitos.

Ja koru, se vie sydämen. Ja lataa rohkeuden. Mitähän kivaa itselleen seuraavaksi soisi? Jos vaikka värjäisi tukan tulipunaiseksi, saisi Peppi Pitkätossun voimat.

Ruska kirjoitti...

Tämä on kyllä aivan ihana tarina :D Taas palasin ja ihmettelin. Kaisla on NIIN hyvä tyyppi!
Ja voi Lastu, miten iloinen olen, kun meidän saaritouhumme ajoittuivat ihmeen samanaikaisesti. Vähän väliä tulee esiin näitä samankaltaisia kuvioita.
nimim. tänä kesänä kaloja kolkannut ja perannut

Lastu kirjoitti...

Ruska,
kiva, sinäkös se täällä olet; tuli tunne että joku on Kaislan urheusmitalia katselemassa ja tulin kurkkaamaan ;D. On meillä saaret verrattomat, eikös vaan. Saari on siitä jännä, että on tunne että se on rajaton mahdollisuus ja kuitenkin vesi ympäröi siitä kaikkialla. Mutta vesihän ei sulje mitään vaan avaa maailmaa ja ajatuksia.