ei - kyllä

klikkaa kuvaa niin näet mustan joutsenen

äiti:

Joku sanoi: lastenkasvattaminen on yksinkertaista ja helppoa, kuin kinnasta kutoisi; tarvitsee vain muistaa nurin oikein nurin oikein ja sopivassa kohdin niitä käyttää niin valmista tulee ja lapsen voi lähettää maailmaan, missä kotikutoiset lapaset lämmittävät 'pakkasessa': lämmönlähde on aina olemassa.

Kyllä on kyllä ja ei on ei, siinäkö resepti. Rakkautta ja rajoja.

Ei tiennyt sanoja, miten vaikeaa on sanoa EI, kun tyttären silmät sumenevat surusta; pikkuveli on kotiutettu taas keväisen keuhkokuumeen vuoksi sairaalasta ja syynä on hengitysvaje ja allergia eikä tyttären toivetta kotieläimestä voida toteuttaa. Eläin- ja luonnonrakkaus polttaa ja ymmärrän mitä tarkoittaa sanonta: kun yksi ikkuna sulkeutuu, toinen avautuu.

Yhdeksäntoistavuotiaana (siitä on jo aikaa) hän kirjoittaa lapsuutensa lintuharrastuksesta, jonka saan hänen luvallaan tuoda saaren taigaan. Ja tänään tiedän hänen tiensä. Se on johtanut kauas maailman ääriin, ekologisiin luonnontutkimuksiin jotta meillä vielä tulevaisuudessakin pikkutyllit niiaisivat ja taivas hengittäisi ja ihmiset yhtä lailla kuin pienenpienet önkiäiset voisivat elää ja kasvaa äiti Maan sylissä.


tytär:

Ystäväni, villilinnut (1989)

”Vaikka olenkin ehdottomasti sitä mieltä, ettei maailmassa ole kauniimpaa näkyä kuin lapintiiran keveä leijailu kesänsinisen meren yllä, on minun kuitenkin myönnettävä, etteivät linturetket aina ole pelkkää idylliä.

Toisinaan vastoinkäymiset saavat huvittaviakin piirteitä. Yhden ikimuistoisimmista retkistäni tein toukokuussa 1985 Espoon Suomenojan jätevesialtaalle. Paikka ei ole kovin luonnonkaunis, mutta usein suorastaan kuhisee lintuja. Niin nytkin: mieltä ilahdutti erityisesti mustakurkku-uikun pulikointi aivan silmieni edessä. Kevät oli jo pitkällä, rannalla lepatteli neitoperhosia, ja muutaman ruokokerttusenkin olin jo yhyttänyt säksättämästä ruovikon keskellä.

Lammikolta päästyäni aloin kiikaroida viereisen puhdistamon lieteallasta. Se oli usein kahlaajien suosiossa, ja niinpä sain nytkin ihailla pikkutyllien niiailuja. Ne ovat hauskoja, pirteännäköisiä lintuja, ja päätinkin tutkailla niitä tarkemmin – piirrän nimittäin lintuja mielelläni, ja ehkäpä tekisin nyt jonkinlaisen luonnoksen pikkutylleistä.

Pikkutyllien raapustelu kuitenkin jäi siltä kerralta, sillä erehdyin niitä ihaillessani astumaan muutaman askeleen eteenpäin lietteellä. Kuulin vain molskahduksen ja hölmistyneenä tajusin vajonneeni reisiäni myöten haisevaan liejuun. En kyennyt lainkaan liikkumaan, saatoin vain tuntea, kuinka likavettä ryöppysi saappaisiin ja lahkeisiin – sitten ymmärsin jo pelastaa kiikarin toisella kädellä ja hamuta toisella otetta jostain pitävästä.

Onni onnettomuudessa oli, etten ollut kaukana altaan poikki kulkevasta betoniputkesta. Syöksähdin sitä johti ja pääsinkin hiukan lähemmäs – pelkäsin altaan syvenevän, jolloin uppoaisin vain syvemmälle, mutta niin ei onneksi käynyt. Lopulta tarrasin putkeen kiinni ja onnistuin hivuttamaan itseni sen päälle. Vain pulppuava vana jäi liejuun kertomaan nolosta pulahduksestani.

Turvassa putken päällä aloin tutkia tilannetta, toivuttuani ensin säikähdyksestä. Vedin saappaat jaloista ja valutin niiden haisevan sisällön takaisin altaaseen. Sukat levitin auringonpaisteeseen kuivumaan, sitten kävinkin jo housunlahkeiden mustanpuhuvien liejumöykkyjen kimppuun. Siinä kaapiessani katseeni osui äkkiä pikkutylleihin, jotka olivat jatkaneet soidintouhujansa antamatta kohellukseni häiritä niitä millään tavoin.

Niiaus, vihellys ja taas niiaus, sitten nopea soidinlento lietealtaan ympäri. Huomasin, että sirittäjäkin oli alkanut laulaa kirkasta säettään – ja niin minua alkoi naurattaa. Auringon lämpö sai paljaat varpaani heräämään, pajulinnut säestivät, jossain narisivat telkät. Mikäs minun tässä ollessa… olisihan voinut käydä pahemminkin!

Pikaisen puhdistautumisen jälkeen oli vielä jäljellä retken hankalin osa: kotiin oli päästävä. Ei auttanut muu kuin uskaltautua bussiin koettelemaan kuljettajan ja matkustajien sietokykyä. Tunnin piinallisen matkan jälkeen pääsin vihdoin kotiin, missä ensi töikseni ruiskutin saappaat puhtaiksi ja siirsin ne pihalle tuulettumaan. Sinne ne sitten jäivätkin kuudeksi viikoksi, siksi voimakas oli niiden varsin omaleimainen haju.

Mistä sitten kipinä kaiken maailman pikkutyllien perässä molskimiseen?

Olin juuri täyttänyt yhdeksän vuotta, kun kirjoitin äidinkielen kokeen taakse opettajalleni salaisen viestin: ”En selviä ilman lintuja. Linnut ovat elämäni. Pidän sekä korpista että riikinkukosta, strutsista, peiposta ja undulaatista. Eilen sain ihanan tiedon. Saan joululahjaksi neljä lintukirjaa, jotka saan valita itse."

En tiedä, mikä sai minut innostumaan juuri linnuista. Perheessämme esiintyvä allergia kiukutti minua – olenhan hyvin eläinrakas ja olisin kovasti toivonut omaa pörröistä kotieläintä. Puheita allergiasta en ottanut kuuleviin korviinikaan, sen sijaan kannoin – ehkä sitkeyteni osoittaakseni – kirjastosta mitä ihmeellisimmistä karvaturreista kertovia opuksia. Oli miten oli, eläintä meille ei voitu hankkia. Tuohon kirjapinoon oli kuitenkin eksynyt jokunen luonnonvaraisiin lintuihinkin perehdyttävä kirjanen. Sinä jouluna avasin ensimmäisen havaintovihkoni ja aloin riipustella siihen merkintöjäni lintulaudan tapahtumista.

Vähitellen alkoivat lintulajit tulla minulle tutuiksi, ja samalla harrastuksesta tuli osa elämää. Koulumatkoilla laskin aamuhämärän variksia, ja tavallinen kauppareissukin muuttui jännittäväksi seikkailuksi – koivuissahan saattoi milloin tahansa räpistellä vaikkapa tundraurpiainen…

Pian opin liikkumaan itsenäisesti eksymättä, ja niin oli tie avoinna pitkille, yksinäisille vaelluksille siivekkäiden lumoavassa maailmassa.”

* * *
JK Tyttäreni terveiset tänä aamuna Canberrasta (kuva on hänen ottamansa): "Laitan tähän yhden uude(hko)n kännykamerakuvan jossa paikallinen järvi yhtenä aamuna näytti mereltä kun vastaranta katosi pilveen. Joutsen on musta ei siksi että olisi siluetti vaan siksi että ne on täällä oikeasti mustia."

Pakinaperjantai: Käsky