joulutarina

 
kuva

Aliisan koti oli kuin suoraan lahjat runsaat rikkahat -laulusta. Puutetta ja kurjuutta hän ei ollut koko pienen elämänsä aikana nähnyt eikä tiennyt sellaista olevan olemassakaan.

Yltäkylläisyys oli kuin suoraan sadusta ja silti todeksi elettyä päivittäin, ja rikkaus ja rakkaus huipentuivat joulun taika-aikana. Sadoin palloin ja kultavöin kimmeltävä kuusi kohosi kattoon asti mitä koristi maalaus, vihreä lehvästö, johon Aliisa sai  silmänsä upottaa kun lojui pehmeällä lampaantaljalla takkatulen loimussa kädet niskan takana  haaveksimassa, mitä joulupukki tänä vuonna tuo. Saako hän melkein itsensä kokoisen nuken, jonka kultakiharat valuvat olkapäille. Kyllä hän saa, koska on saanut joka joulu toivomansa ja ylikin. Lahjoja tulvi; vuori kasvoi kuin ihme – ja ihme oli sekin että hän yhä uskoi joulupukkiin vaikka oli jo koulussa ja osasi lukea satuja mutta ei vielä elämää.

Aliisa uskoi tonttujen kurkistavan ja kertovan joulupukille, onko hän ollut kiltti. Jotta tontuilla ei teetettäisi kaikkia lahjoja, lapset saivat  auttaa heitä. Isä antoi kolmelle tyttärelleen joulurahaa, jolla he saivat ostaa toinen toisilleen yllätyksiä.

Aliisalla oli yllään punainen talvitakki jota kiersi valkoinen kaninkarvakaulus ja kaulasta roikkui kädet lämpöisenä pitävä  puuhka, ja hän käveli kylmässä talvisäässä, lumituiskussa kohti kirjakauppaa pitkin pikkukaupungin katuja, joilla autojen lomassa lompsotti hevonenkin, höyry sieraimista tulvahtaen. Pieni tyttö astui kirjakaupan ovesta sisään, kopautti lumet talvikengistään kynnykselle ja asteli maailmaan missä aika ja paikka unohtuivat ja sen nimi on Satu.  Aliisa viihtyi kuvien ja satujen ovenraossa, avasi ensimmäiseksi silmiin osuneen kirjan kannen ja kurkisti alkuriveille:  Olipa kerran... ja sitä pitkin eteenpäin kunnes kirjakaupan täti kopautti olkapäähän, kaninkarvaan, ja hymyillen kysyi: ”Ostatko Sadun?”

Aliisa nyökkäsi innokkaasti, kulki tädin perässä kassalle  ja kurotti rahansa korkealle kaupanpöydälle; kassakone helähti kuin joulunkello, kliks. Aliisa katseli kuinka lahja piiloutui joulupaperiin jossa tuhannet kellot soittivat jouluiloaan ja porot tanssivat joulupolkkaa läpi taivaankannen. Punainen rusetti  lahjan ympärillä varmisti etteivät sadut karkaa ennen joulua omille teilleen vaan pääsevät perille sinne minne ne on tarkoitettu.   

Aliisa joi illalla kaakaonsa niin kuin joka ilta teki ja ennen nukkumaanmenoa asetti ostamansa joululahjan ikkunan väliin niin kuin monta kertaa ennenkin. Hän halusi auttaa tonttuja ettei heidän tarvitse kirjoittaa joka jouluksi uusia tarinoita. Ja kun  aamu tuli ja hän loi katseensa ikkunaan missä lumitähdet tekivät temppujaan, hän huomasi että jälleen kerran tonttu oli hakenut ikkunan välistä  lahjan, satukirjan, joka käy Korvatunturilla ja tulee jouluaattona siskolle. Aliisa huokaisi tyytyväisenä, pelmautti puhtaantuoksuista untuvatäkkiään ympärilleen ja nukahti toviksi. Oli  vielä hetki aikaa levätä, sillä viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa koulu alkaa vähän myöhemmin.

Opettaja ojensi todistukset ja toivotteli hyvää joulua jokaiselle erikseen, niin Aliisallekin. Ja Aliisan jälkeen Sannalle.
- Sanna, saat talvikengät köyhäinavustuksena, opettaja sanoi ja Sanna niiasi, puristi saappaat syliinsä ja painoi kenkien uumeniin punaisena hohtavat kasvonsa ettei tarvitsisi nähdä luokkatovereiden katseita.

Aliisan sydämeen piirtyi viilto, kipu kohotti hänen rintaansa kiivaan hengityksen tahdissa ylös, alas. Hän ei ollut tiennyt että Sannan vanhemmilla ei ollut varaa lapsensa talvikenkiin, kun pakkanen tunkeutui varpaisiin ja palellutti ne.  Hän katsoi omia karvareunuksisia nahkasaappaitaan ja painoi päänsä talvitakkinsa kaninkarvaan kun asteli kotiinsa uudestisyntyneenä joka jättää sadun taakseen ja vanhenee hetkessä näkemään sadun ja toden mutta niiden välissä yhä joulun.

Aliisa oli tänä syksynä oppinut lukemaan.  Hän  muisti  kävellessään kotiinsa sadun, missä taivaalta satoi tähtiä  pienen tytön syliin sitä mukaa kuin tyttö ojensi vaatekappaleen toisensa jälkeen pojalle joka oli alaston ja viluinen koska  hänellä ei ollut suojaa kylmyyttä vastaan. Tyttö antoi palttinaisen paitansa  pojalle, kliks,  ja tähti laskeutui tytön sydämeen; sitten puuvillaiset sukkansa, klikskliks, ja kaksi tähteä valaisivat tytön  jalkoja jotka tulivat paljaiksi yhtä aikaa kun  pojan sinervät jalat lämpimiksi.

Tuli ilta. Aliisa oli hiljainen. Hän joi kaakaonsa missä oli vielä runsaammin kermavaahtoa kuin eilen ja meni huoneeseensa. Ruokasalin ohi kulkiessaan hän nappasi  tammiselta pöydältä syliinsä ison kasan sanomalehtiä ja hiipi huoneeseensa, mistä kuului rapinaa monta tuntia kun hän kääri vaatteitaan ja kirjojaan ja lelujaan  sanomalehtiin, kietoi punaisen villalangan ympärille, avasi sisäikkunan ja asetti lahjat ikkunan väliin mikä peittyi ylös asti; lahjoitettavaa yltäkylläisyyden vuoresta oli niin paljon. Mutta kyllä tonttu ne kaikki hakisi ja veisi Korvatunturille ja antaisi jouluaattona tarvitsiville.

Aliisa nukkui rauhallisesti. Tuli aamu. Lahjat ehtisivät perille. Jouluun oli vielä muutama päivä. Hän viivytti onneaan eikä avannut heti silmiään vaikka tiesi että katse oli jo tyhjissä ikkunaruuduissa. Lopulta hän avasi silmänsä eikä ollut uskoa näkemäänsä. Kaikki hänen sanomalehtiin käärityt lahjansa olivat ikkunan välissä. Tallessa. Väärässä paikassa. Tonttu ei ollut tullut.  Ensimmäistä kertaa tonttu petti.

Pettymys oli suuri. Yhtä suuri -  toisinpäin - kuin se lahjavuori jonka hän jouluaattona sai.  Yhtä suuri kuin kuilu.

Kun hän tuli aikuiseksi hän pysähtyi joulupatojen ääreen ja teki minkä saattoi, kantoi melkein kaiken minkä omisti, patoihin,  kunnes tulivat netin vuohet ja lampaat ja polkupyörät joiden avulla hän rauhoitti kipuaan, hoiti pettymystään epäoikeudenmukaisuudesta kohti sitä mikä ihmisellä edessään runoilijan – toden näkijän ja näyttäjän – sanoin ja teoin on: ihmisen osa on yhteinen.