torstai 17. joulukuuta 2009
joulutarina
kuva
Aliisan koti oli kuin suoraan lahjat runsaat rikkahat -laulusta. Puutetta ja kurjuutta hän ei ollut koko pienen elämänsä aikana nähnyt eikä tiennyt sellaista olevan olemassakaan.
Yltäkylläisyys oli kuin suoraan sadusta ja silti todeksi elettyä päivittäin, ja rikkaus ja rakkaus huipentuivat joulun taika-aikana. Sadoin palloin ja kultavöin kimmeltävä kuusi kohosi kattoon asti mitä koristi maalaus, vihreä lehvästö, johon Aliisa sai silmänsä upottaa kun lojui pehmeällä lampaantaljalla takkatulen loimussa kädet niskan takana haaveksimassa, mitä joulupukki tänä vuonna tuo. Saako hän melkein itsensä kokoisen nuken, jonka kultakiharat valuvat olkapäille. Kyllä hän saa, koska on saanut joka joulu toivomansa ja ylikin. Lahjoja tulvi; vuori kasvoi kuin ihme – ja ihme oli sekin että hän yhä uskoi joulupukkiin vaikka oli jo koulussa ja osasi lukea satuja mutta ei vielä elämää.
Aliisa uskoi tonttujen kurkistavan ja kertovan joulupukille, onko hän ollut kiltti. Jotta tontuilla ei teetettäisi kaikkia lahjoja, lapset saivat auttaa heitä. Isä antoi kolmelle tyttärelleen joulurahaa, jolla he saivat ostaa toinen toisilleen yllätyksiä.
Aliisalla oli yllään punainen talvitakki jota kiersi valkoinen kaninkarvakaulus ja kaulasta roikkui kädet lämpöisenä pitävä puuhka, ja hän käveli kylmässä talvisäässä, lumituiskussa kohti kirjakauppaa pitkin pikkukaupungin katuja, joilla autojen lomassa lompsotti hevonenkin, höyry sieraimista tulvahtaen. Pieni tyttö astui kirjakaupan ovesta sisään, kopautti lumet talvikengistään kynnykselle ja asteli maailmaan missä aika ja paikka unohtuivat ja sen nimi on Satu. Aliisa viihtyi kuvien ja satujen ovenraossa, avasi ensimmäiseksi silmiin osuneen kirjan kannen ja kurkisti alkuriveille: Olipa kerran... ja sitä pitkin eteenpäin kunnes kirjakaupan täti kopautti olkapäähän, kaninkarvaan, ja hymyillen kysyi: ”Ostatko Sadun?”
Aliisa nyökkäsi innokkaasti, kulki tädin perässä kassalle ja kurotti rahansa korkealle kaupanpöydälle; kassakone helähti kuin joulunkello, kliks. Aliisa katseli kuinka lahja piiloutui joulupaperiin jossa tuhannet kellot soittivat jouluiloaan ja porot tanssivat joulupolkkaa läpi taivaankannen. Punainen rusetti lahjan ympärillä varmisti etteivät sadut karkaa ennen joulua omille teilleen vaan pääsevät perille sinne minne ne on tarkoitettu.
Aliisa joi illalla kaakaonsa niin kuin joka ilta teki ja ennen nukkumaanmenoa asetti ostamansa joululahjan ikkunan väliin niin kuin monta kertaa ennenkin. Hän halusi auttaa tonttuja ettei heidän tarvitse kirjoittaa joka jouluksi uusia tarinoita. Ja kun aamu tuli ja hän loi katseensa ikkunaan missä lumitähdet tekivät temppujaan, hän huomasi että jälleen kerran tonttu oli hakenut ikkunan välistä lahjan, satukirjan, joka käy Korvatunturilla ja tulee jouluaattona siskolle. Aliisa huokaisi tyytyväisenä, pelmautti puhtaantuoksuista untuvatäkkiään ympärilleen ja nukahti toviksi. Oli vielä hetki aikaa levätä, sillä viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa koulu alkaa vähän myöhemmin.
Opettaja ojensi todistukset ja toivotteli hyvää joulua jokaiselle erikseen, niin Aliisallekin. Ja Aliisan jälkeen Sannalle.
- Sanna, saat talvikengät köyhäinavustuksena, opettaja sanoi ja Sanna niiasi, puristi saappaat syliinsä ja painoi kenkien uumeniin punaisena hohtavat kasvonsa ettei tarvitsisi nähdä luokkatovereiden katseita.
Aliisan sydämeen piirtyi viilto, kipu kohotti hänen rintaansa kiivaan hengityksen tahdissa ylös, alas. Hän ei ollut tiennyt että Sannan vanhemmilla ei ollut varaa lapsensa talvikenkiin, kun pakkanen tunkeutui varpaisiin ja palellutti ne. Hän katsoi omia karvareunuksisia nahkasaappaitaan ja painoi päänsä talvitakkinsa kaninkarvaan kun asteli kotiinsa uudestisyntyneenä joka jättää sadun taakseen ja vanhenee hetkessä näkemään sadun ja toden mutta niiden välissä yhä joulun.
Aliisa oli tänä syksynä oppinut lukemaan. Hän muisti kävellessään kotiinsa sadun, missä taivaalta satoi tähtiä pienen tytön syliin sitä mukaa kuin tyttö ojensi vaatekappaleen toisensa jälkeen pojalle joka oli alaston ja viluinen koska hänellä ei ollut suojaa kylmyyttä vastaan. Tyttö antoi palttinaisen paitansa pojalle, kliks, ja tähti laskeutui tytön sydämeen; sitten puuvillaiset sukkansa, klikskliks, ja kaksi tähteä valaisivat tytön jalkoja jotka tulivat paljaiksi yhtä aikaa kun pojan sinervät jalat lämpimiksi.
Tuli ilta. Aliisa oli hiljainen. Hän joi kaakaonsa missä oli vielä runsaammin kermavaahtoa kuin eilen ja meni huoneeseensa. Ruokasalin ohi kulkiessaan hän nappasi tammiselta pöydältä syliinsä ison kasan sanomalehtiä ja hiipi huoneeseensa, mistä kuului rapinaa monta tuntia kun hän kääri vaatteitaan ja kirjojaan ja lelujaan sanomalehtiin, kietoi punaisen villalangan ympärille, avasi sisäikkunan ja asetti lahjat ikkunan väliin mikä peittyi ylös asti; lahjoitettavaa yltäkylläisyyden vuoresta oli niin paljon. Mutta kyllä tonttu ne kaikki hakisi ja veisi Korvatunturille ja antaisi jouluaattona tarvitsiville.
Aliisa nukkui rauhallisesti. Tuli aamu. Lahjat ehtisivät perille. Jouluun oli vielä muutama päivä. Hän viivytti onneaan eikä avannut heti silmiään vaikka tiesi että katse oli jo tyhjissä ikkunaruuduissa. Lopulta hän avasi silmänsä eikä ollut uskoa näkemäänsä. Kaikki hänen sanomalehtiin käärityt lahjansa olivat ikkunan välissä. Tallessa. Väärässä paikassa. Tonttu ei ollut tullut. Ensimmäistä kertaa tonttu petti.
Pettymys oli suuri. Yhtä suuri - toisinpäin - kuin se lahjavuori jonka hän jouluaattona sai. Yhtä suuri kuin kuilu.
Kun hän tuli aikuiseksi hän pysähtyi joulupatojen ääreen ja teki minkä saattoi, kantoi melkein kaiken minkä omisti, patoihin, kunnes tulivat netin vuohet ja lampaat ja polkupyörät joiden avulla hän rauhoitti kipuaan, hoiti pettymystään epäoikeudenmukaisuudesta kohti sitä mikä ihmisellä edessään runoilijan – toden näkijän ja näyttäjän – sanoin ja teoin on: ihmisen osa on yhteinen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
18 kommenttia:
Riipaisevan kaunis joulutarina. Sääli, että tontut eivät hoksanneet Aliisan tarkoitusta. Se olisi varmaan ollut Aliisan paras joululahja.
Meilläkin muuten annettiin lapsille rahaa joululahjojen ostoon. Ajattelin ostaa isälleni jotain oikein kaunista. Löysin mieleiseni takorautaesineen. Mutta kun kotiapulainen sen näki, hän kauhistui ja sanoi, ettei sitä voi antaa. Se oli hautalyhty. No, hautalyhty tuli hyvään käyttöön isoisän haudalle. Seuraavaksi ostin taas jotain oikein kaunista: käsinhiotut, ohuen ohuet, hennon pastellinväriset kristalliset konjakkilasit. Ne kelpasivat jo pakettiin. En tänä päivänä tiedä, mitä isäni ajatteli saadessaan pieneltä lapseltaan viinalasit. Minähän en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä siitä mitä olin ostanut, minusta ne vain olivat niin tavattoman kauniit. Kauniit ovat edelleenkin ja nyt ne ovat minun kodissani.
Huokaan tässä. Miksi ei kukaan kysynyt Aliisalta:"Miksi?"
On paljon ihmisiä, jotka eivät koko ikänään tajua, että maailma on yhteinen, eikä vain heille. Onneksi Aliisa tajusi, siksi hänen elämänsä oli rikas sen jälkeen.
Mahtoi Aliisan äiti ihmetellä näkyä ikkunan välissä. Miksei hän puhunut asiasta, tai kysynyt mistä on kysymys.
Kaunis, vanhanajan topeliaaninen tarina, mutta toimii yhä edelleen.
Saduissa on aina opetus ja onnellinen loppu.
Niin tässäkin. Onnellinen loppu tuli Aliisalle myöhemmin, ei silloin kun hän olisi sitä toivonut.
Saduilla on voimaa muuttaa ja muistuttaa. Ne jäävät mieleen. Kun aika on sadut toteutuvat. Aliisa tietää sen.
'osasi lukea satua mutta ei vielä elämää'.. Niin väärin, niin epäoikeudenmukaista huutaa minunkin sydämeni, miksi ei ole pehmeitä laskuja todellisuuteen vaan aina pitää sattua. Joskus ymmärryksestä jää mustelmia loppuiäksi.
Just sellainen oikeanlainen joulutarina.
Sydämellään voi halutessaan nähdä tai havahtua näkemään paljon.
Kaunis ja koskettava joulutarina. Aliisalla oli hyvä sydän, jonka ääntä hän osasi kuunnella. Aikuisenakin. Jostain syystä se taito pakkaa kasvun myötä häviämään.
Kaunis tarina. Silti ihmettelen, miksi Aliisan piti kantaa huonoa omaatuntoa koko ikänsä. Ei lapsi ole syyllinen siihen, mihin perheeseen hän syntyy.
Tosi kaunis ja koskettava joulutarina!
Mutta sitä jäin ihmettelemään.... Aliisan vanhempia?
Mikseivät jutelleet Aliisalle mitään, tai edes kysyneet, että miksi hän laittoi omia tavaroitaan pakettiin tontulle vietäviksi?
Ei kysytty, ei selitetty, miksei tonttu niitä vienytkään.
Tuntuu pahalta, että näin voi oikeestikkin sattua, että vanhemmat ja me kaikki ollaan niin sokeita, ettei nähdä lähimmäisen hätää ja köyhyyttä!
Tämä joulutarina toi mieleeni oman lapsuuteni, mikä ei ollut myös mitään rikasta,(rahasta)
Mutta muutoin olikin sitten niin kiva ja rakastettu lapsuuteni.
Isä meille joululahjat teki, ja me lapset oltiin niin onnellisia, kun meillä kävi aina niin ihana ja kiltti joulupukki!
Yhtenäkin jouluna saatiin nukenvaunut, en muista, oliko niitä kolmet, kuin meitä lapsia, vai oliko nuorin sen verran pieni ,ettei hänelle ollut nukenvaunuja vielä.
Mutta vieläkin silmissäni nään, kun nukenvaunuja työnnän ja hoidan nukkeani siellä.
Kaunis, satuttava ja vieläkin ajankohtainen joulutarina.
Mitä tämän mainostulvan ja tavarapaljouden keskellä ajattelevat perheet - ja lapset - joilla rahaa on hädin tuskin ruokaan?
Istuin alkukuusta linja-autossa matkalla tyttären luo kun pikavuoroon pyrki nuori poika.
Säähän nähden liian kevyet vaatteet, leikkaamaton tukka ja ruttuinen kymppi.
Liian vähän pikavuoroon, onneksi kuski nätisti neuvoi miten kohta tulee paikallisliikenteen bussi jolla pääsee halvemmalla ja vielä lähemmäskin.
Toivottavasti sillä pojalla oli päätepysäkillä lämmin koti, ja joku odottamassa.
Mahtava tarina...ja Aliisan sydän tulvillaan myötäelämistä!
Tänään tyttären kanssa kaupoilla pyörin...runsauden pulassa, tungoksessa...
Joulupata rullportaitten kupeessa, kuin anteeksi pyydellen..ja sotainvalidien joululehtikauppias...
Kaikilla kiire...ohi omaan jouluun..
katse pois päin...vaivautuneena...
Kaivettiin kaikki kolikot ja vaihdettiin paperiin...ja annetettiin pataan/lehteen...muovikorttiaikana kun ai paljoo käteistä mukana kulje...
Jouluja!
Nähdä itseään pidemmälle on suuri lahja!
Voi sitä ymmärtämätöntä opettajaa! Jos ois ollu sydän paikallaan, olisi laittanut ne kengät pakettiin ja antanut kuin joululahjan ikään.
Oikea joulutarina, vaikka riipaiseva....
Kaunis tarina. Aliisalla on aikuisenakin näkevät silmät ja rakastava sydän, olisipa opettajallakin ollut.
Ina,
kiitos.
Kun kerroin hellyttävät joululahjaostoksesi miehelleni, hän ihastui ikihyväksi - ja ymmärsi molempien lahjojen arvon. Hautakynttilänkin, sehän on kaunis kuin mikä. Kristalliset konjakkilasit! Olet halunnut lahjoittaa isällesi jotain oikein kaunista. Ja nyt ne ovat kodissasi. Ehkä kohotat jouluna maljan hyvälle tahdolle, kauneudelle - ja isällesi :). Esine johon sisältyy tarina, on arvokas aarre.
Famu falsetissa,
niin, miksi Aliisa-parkapieni ei osannut avata suutaan, purkaa pettymystään tai vaikka "kiljua" suureen ääneen: mitä tämä merkitsee, miksi tontulle eivät kelvanneet täydestä sydämestä sanomalehtiin käärityt lahjat.
Uuna,
kiitos.
Ehkä arvaat että tarinassa on aimo annos totta ja elettyä. Paljon olen elämästäni unohtanut, mutta ikkunan väliin tunkemani, sanomalehtiin käärityn lahjavuoren näen yhä kuin edessäni olisi. Miksi tonttu otti hienot kaupasta ostetut, perheenjäsenille osoitetut lahjat ikkunan välistä yöllisillä retkillään, miksei vaatteitani, lelujani ja nimilappukin oli selkeästi kirjoitettu: ’köyhille’.
Ja koska joulupaperia ei juuri tuolloin ollut kotosalla riittämiin, käytin Savon Sanomia. Ja olihan lahjojen ympärille kääritty villalanka joulunpunainen.
Liian hiljaa olin ihmetysteni kanssa, en osannut purkautua vaan kätkin pettymykset ja kysymysten vuon sydämeeni. Nyt ne tulevat ulos :).
Topelius on aina ollut lempisatuilijani. Oikea satusetä.
arleena,
omena päivässä pitää lääkärin loitolla - satu päivässä mielen puhtoisena. Totta, saduilla on aina onnellinen loppu. Siksi niihin "uskaltaa" heittäytyä täysillä. Ja vaikka maailma ei koskaan voi näyttäytyä täysin puhtaana ja kauniina, pyyteettömänä, jo yksi valonsäde viitoittaa ja valaisee. Se voi löytyä vaikka – sadusta. Pitäisi vissiin tehdä uuden vuoden lupaus: lukea usein satuja. Onnellisia loppuja.
Sirokko,
niin, epäoikeudenmukaisuus on elämän - ja maailman - kipeimpiä asioita. Niin vähän voi yksi ihminen tehdä ja jos se vähäkin otetaan pois, onko lopputuloksena lamaantuminen. Toivon, että toivo elää, kaikesta huolimatta. Jos yksikin ihminen... Ja sitten toinen, kolmas ;)
aimarii,
kiitos.
Pikku prinssin sanoin: vain sydämellään näkee.
Ansku,
kiitos.
Ehkä joulu on tarpeen myös siksi että toivo ja hyvä tahto nostetaan sille paikalle mille se kuuluu: jalustalle. Uskontokunnasta riippumatta.
Obeesia,
oikeassa olet: lapsi on lapsi, omana itsenään, häntä ei tule syyttää asioista joihin ei ole antanut aihetta. Kummallista, onpa perhe rikas tai köyhä, molemmista voi tulla taakka.
Harakka,
kiitos.
Sanopas muuta, miksi ei juteltu, ei kyselty, touhuttiin vain omissa poteroissa? Ehkä siksi että äiti vaikka oli rakas, oli hyvin vetäytyvä ja mieleltään raskas. Isä taas kiireinen, vaikkakin silloin kun oli läsnä, puheli ja lauleli, mutta silti kunnioitus oli suuri enkä rohjennut suutani avata silloin kun olisi pitänyt. Omatekoiset lahjat ovat parasta mitä olla saattaa. Onko sinulla isäsi tekemät nukenvaunut vielä tallella? Oletko antanut ihanaa taidettasi joululahjaksi. Ai niin, hss, salaisuuksia ei sovi paljastaa.
Isäni tekemän nukensängyn muistan aina. Se on ainoani.
Mk,
tuo varallisuuden ja varattomuuden ristiriita korventaa kaiken aikaa varmaan niin kauan kuin elän, sydäntäni. Repii ja riepottaa. Omakohtaisestikin. Onko osani taloudellisesti liian hyvä, turvattu? Olenko kritisoimassa maailmaa itsekkyydestä mutta sivuutan oman kukkaroni luonnikkaasti silloin kun tulisi avata, kyselemättä, ja antaa. Edes jotain, vähän. Tai entä kaikki?
Kiitos kun kerroit ruttuisen kympin euron tarinan ja hänen joka sen omisti. Toivokaamme hänelle(kin) joulua ja lämpöä.
TuulisMumma,
onpa suloista kuulla että pysähdyit tyttäresi kanssa joulupadan ja sotainvalidien lehden kaupustelijan ääreen ja heidän kauttaan iloa välittyy tarvitsijoille.
Tunnen erään ystävän joka on mukana monenlaisessa vapaaehtoistoiminnassa. Hän kertoo, että kun halu auttaa syttyy sydämeen, siihen ei tepsi muu kuin vapaaehtoistyö kärsivien auttamiseksi. Liekki palaa luonnollisesti.
marjukka,
kauniisti sanot. On suuri lahja päästä itsestään irti. Voi oppia auttaessaan vaikka laukkaamaan ja näkee huikeita metsiä, puutkin samalla. Antaessaan saa.
Arjaanneli,
mikähän joitakin entisajan opettajia riivasi. Vai onko heitä yhä? Missä oli hienotunteisuus? Muistan nuo nahkasaappaat jotka hän sai. Ne olivat keltaiset, kuin aurinko, mutta luokkatoverin kasvot punaiset kuin ravun kun hän ne sai.
Demetrius,
opettajilla on ollut suuri vaikutus, niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä. Jotkut tapahtumat painuvat pohjamutiin, toiset nousevat lähteen silmäksi, kirkkaine vesineen. Aina raikastuu kun ammentaa siitä lähteen muistosta. Tai mieli mustuu, jos siitä toisesta. Jo toisenkin puolesta.
Koskettava joulutarina! Ja hyväsydäminen tyttö, syytön rikkaan osaansa.
jl,
kiitos.
Niinpä. Lapsi ei voi valita vanhempiaan, ei rikkautta sen enempää kuin köyhyyttä.
Lähetä kommentti