hyvä ja kiltti miehen olla pittää

Anni miettii pienestä pitäen naimisiinmenoa mutta se oudoksuttaa että ihan vieraan miehen kanssa pitäisi mennä naimisiin joten hän ajattelee pyytää miehekseen sitä ainoaa miestä, joka on läpikotaisin tuttu ja kiva eli isä.

– Menetkös kanssani naimisiin, Anni seisoo isänsä edessä ja nyplää essunhelmojaan.

- Voi, voi, ei isän kanssa voi naimisiin mennä, isä vastaa ja Anni pettyy mutta uskoo koska isä ei kieltäessäänkään petä.

Kenenkäs ihmeen kanssa minä sitten naimisiin meen, Anni miettii. Tämä naimisiinmeno on ollut hänen elämänsä juttu siitä asti kun hän oppi ajattelemaan eikä siitä kovin paljon aikaa ole. Vieraita en huoli ja tutun pitää olla yhtä kiva kuin isä tai ainakin melkein.

Naapurinpoika, Pertti, on aina kiltti ja kiltin kanssa minä naimisiin tahdon mennä, sillä minä en ole kiltti tytöntyllerö, semmoinen mistä laulussa lauletaan ja pyhäkoulussa puhutaan. Semmoinen sokerista tehty. Olisin jos olisin vaan kun en ole. Ampiaiseksi joskus haukkuvat kun kiukustun niin että kaiku saa töitä kun yrittää kerrata kiljumistani.  Kiltin miehen minä tarviin, Anni päättää suu viivana.

Kehtaisinko kysyä Pertiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Ujostuttaa kyllä, mutta pakkohan tämä asia on selvittää ja varata hänet ajoissa koska naimisiinmeno mieltä painaa, aattelee Anni ja soittaa Pertin kodin ovikelloa. Mikä onni, Pertti avaa eikä Pertin äiti tai vielä huhhhuijempaa: jos vastassa olisi Pertin isä ja iso maha ja tuikeat silmät jossain ylhäällä, olisi Annilla luu kurkussa ja perusasia jäisi ilmoittamatta.

Mutta Pertti, Pertti se siinä seisoo ja toljottaa häntä tuppisuuna, kunnes äkkää kysyä: ”No?”

Taas Anni tarttuu niin kuin isänkin edessä, essuliinansa helmoihin , hypistelee aikansa ja kertoo asiansa –  vaikka näyttää siltä kuin essulta kysyisi kun ei silmiään Perttiin nosta: ”Meetkös kanssani naimisiin.”

Jos oli Pertti aluksi hiljaa niin on nyt myös ja lisäksi jäykistyy kuin olisi henkensä heittänyt.

”Oot sinä kanssa”, virkkaa vihdoin eikä vastaa  Annin yksinkertaiseen kysymykseen.

Annin ei auta kuin kantaa vesiperä isän eteen. ”Ei minun kanssani kukaan tahdo naimisiin mennä”, hän uskoutuu isälle äänessään lievä syytös: mitäs sinä itse minut hylkäsit. Sinut minä eniten itselleni tahtoisin.

”Annas olla”, isä tarttuu Annia hartioista, kumartuu tämän kasvojen tasalle ja katsoo silmiin niin että melkein koskee mutta ei koske koska on hyvä. ”Jospas odottaisit että kasvat isoksi ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Ehkä sinun ei tarvitse kysyä  yhtään mitään, vastata vain: juu-u, kyllä se vuan soppii.”

Anni katsoo epäluuloisesti isäänsä. Ettäkö hän, Anni, ei välttämättä jatkaisi kyselemistään vaan odottaisi vuositolokulla vaan.

”En tiijjä”, hän vastaa isälle, ottaa syliinsä vauvanuken ja alkaa leikkiä kotia. Kun löytäisi jostain yhtä hyvän miehen kuin isä on, mutisee  hiljaa ettei isä  kuule.

Pakinaperjantai: Paritellen