Ihminen on metka. Hän voi helliä kaiken ikäänsä jotain toivettaan: voi kunpa, ehkä joskus, kyllä minäkin, mutta ei saa aikaiseksi ryhtyä tuumasta toimeen.
Minun 'voi ehkä, kunpa joskus' -haaveeni on avata omin käsin valmistamani kalakukko ja syödä se hiljaa ja hartaudella. Lapsena saaressa viisikymmenluvulla joka lauantai saunan jälkeen isä avasi kalakukon kannen jonka sisus sujahti suihimme käskemättä, houkuttelematta. Me lapset kävimme kisaa kuka korkeimman keon muikkua lautaselleen lappaa ja pisimmän siivun kukon kuorta, mitä paksu voisiivu kuorruttaa, veistää. Kun olin pitkään sisarussarjan kuopus, opin tietämään, mitä tarkoittaa jumbosija. Melkein tyhjää lautasta.
Itse leipomaani kalakukkotoivetta hellin mieron tiellä neljäkymmentäviisi vuotta, sen jälkeen kun juna puksutti pois Kuopiosta ja vei minut vieraille kalakukottomille seuduille. Herranen aikanen, herttinen neitinen, hyvänen rouvanen, lapsonen pienoinen, mitä kaikkea vielä: onko tätä tyhjäntoimittamista kestänyt näin kauan. Aikoo ja aikoo eikä aikaiseksi saa. Mitä se semmoinen peli on? Yhtä tyhjän kanssa. Joutokäyntiä.
Kun muutan vihdoin ja viimein takaisin Kuopioon, päätän, että nyt loppuu jossittelu ja kalakukko syntyy. Jos ei nyt niin ei milloinkaan.
Ilmoittaudun kalakukkokurssille. Se pidetään Runebergin päivänä Kuopion kansalaisopistossa. Mukana tulee olla kilo perattua kalaa, esimerkiksi muikkua. Olisihan somaa, jos voisin tuoda itsepyytämääni kalaa, kun jää on lähellä ja kannen alla kuhisee.
suurenna kuvaa niin näet punaisen talon, missä Elina Karjalainen kirjoitti Uppo Nallensa
Olen kököttänyt tunnin jos toisenkin Kallaveden jäällä pilkkimässä saamatta sintin sinttiä. Olen luottanut moukan tuuriin: kokemattomalla kokee. Hui hai, ei pidä paikkaansa. Miehenkin pistin asialle ja hän, ylen kiltti ja kuuliainen kun on, tulee apuun, ja istuutuu Uppo Nallen maisemiin, mutta kun ei, niin ei. Siihen on tyytyminen. Kaivan kuvettani, sillä kalakukkokurssipäivä lähestyy ja kalaa tarttis jo olla. Suunnistan kauppahalliin, missä Heikin kalan valikoima on häkellyttävän hieno.
Kysyn ostosten lomassa kalakauppiaalta, naisimmeiseltä, onko hän tehnyt omin käsin ja kyvyin kalakukkoa, olen nääs menossa kalakukkokurssille. (Tiedän että laulan samaa kalakukkokurssiviserrystä uuvuksiin tutulle ja tuntemattomalle, mutta en osaa lopettaa. On tämä sen verran iso juttu. Elämänkokoinen.)
Kauppias lappaa muikkuja paperille, mutta liike pysähtyy kysymyksen edessä kuin sähköisku olisi osunut ja vastaa: "Yritin ja yritin mutta kukkomötjäkkeestä paesu iso ja hutera ja huojuva, se vuoti solokennaan ja niin lens roskiin koko kalakukko. Tulj lentävä kalakukko. Toesta kertoo en kehtoo yrittee." Sanojensa vakuudeksi hän alkaa heiluttaa kättään laajalla kaarella niin että pelkään muikkujeni puolesta, jotteivät ne vain lennä käsistään pitkin ja poikin kauppahallia.
Herra jestas, ajattelen mielessäni mutta ääneen parkaisen: kiitos!! ja otan liki lennosta vastaan kilollisen muikkuja joita puristan rintaansa vasten kuin sylilasta.
Kurssipäivä Kuopion kansalaisopistossa koittaa. Ulkona on kipakka pakkanen. Me kurssilaiset antaudumme kalakukkomestarin edessä. Hän näyttää. Hän osaa. On lämmin. Motivaatio on itse kullakin huipussaan.
Kurssilla on kivaa. Olen tosin kurssin huonoin. En kuunnellut alkuopastusta. Ensin sekoitetaan vehnäjauhot ja vesi, vatkataan, ja vasta sitten ruis sekaan. Minähän tölväytän koko lastin eli yhdeksän desiä ruisjauhoja kertalaakista ja taikina pysyy sitkeänä ja kovana ja minä melkein itken mutten kuitenkaan sillä päätän, että tämä kukko onnistuu vaikka epäonnistuu. Opettaja, kalakukkomestari, tulee luokseni ja sanoo: "Taikinasi on kivikova, muut jo työntävät kukkojaan uuniin, et pysy perässä, annas kun näytän. Elä hättäile." Hän lorauttaa taikinaan öljyä kunnon huikat ja johan taikina antaa periksi ja näyttää parhaimmat ominaisuutensa. Kiitän. Kirin muut kiinni ja työnnän kukkoni sisuksineen uuniin (ne kalojen ja silavan asettelut tosin olivat tätä ennen menneet uusiksi kun levittelin sisuskalut laajalle enkä tajunnut Puijon mäen muotoiseksi korkeaksi keoksi koota, mutta koko ajan oppii kun tekee virheitä ja virheensä korjailee).
Paistamme kansalaisopiston uunissa kalakukkoa tunnin ja (ihme: kukkoni ei vuoda), sen jälkeen käärimme sen folioon, sanomalehteen, voipaperiin ja sitten äkkiä kotiin, missä pidän kalakukkoa uunissa kuusi tuntia, jolloin otan sen pois ja käärin filttiin kuin kapalolapsen ja pyhäaamulla kello kuusi saan kuoria paketin auki käärinliinoistaan ja maistaa. On hyvää! On niin hyvää, että pelottaa. En osaa syöntiä lopettaa.
kalakukko kapaloissaan yön yli
saa avata sunnuntaiaamuna kello kuusi
tadaa
oih - syömään! Mikä aamukahvin kyytipoika! Eikun -tyttö.
Minä tein sen! Elämäni ensimmäisen kalakukon. Minä osasin melkein ihan ite. Seuraavalla kerran ihan. Johan kaksivuotiaatkin tuon magiasanaparin taitavat: minä ite!
Kalakukostani ei ole jäljellä muikkuakaan. Kaikki on mahassani. Mies hämäläinen kohteliaasti kieltäytyi santsaamasta, joten pakko minun oli "uhrautua" ja syödä pois. Rehellisenä ihmisenä en voi muuta kuin tunnustaa totuuden: yhtä hyvää oli kuin Hanna Partasen.
Mikä on sinun "kalakukkosi"? Minkä haaveen toteutat vielä tänä keväänä? Ekakerran? Sen ei tarvitse olla syötävää (se saa sitäkin olla, mutta voi olla mitä tahansa). Haasteen tunnus on: Jo on aika. Mietipä sitä nyt :).
28 kommenttia:
Onneksi olkoon, kalakukko ei liene kaikkein helpoin leivottava. Onnistuit hienosti.
Mukava oli olla mukana kurssilla niin hyvin kuvittelin itseni sinne , kun luin tekstiäsi.
Jo on aika - pitää miettiä ja jossain vaiheessa on aika kirjoittaa se eetteriin.
Kukkojuttusi on kyllä niin elävästi kerrottu, että lähestulkoon tuoksu on täällä asti. Ihan vähän hymyilytti tuo kukollesi "valitsema" sanomalehtikääreen teksti(varsinkin kun tietää miten tuo juttu tosiasiassa oli).Kalakukko on loistojuttu. Yhtä kukkoa kerran riiputettiin Kuopion teatterin narikassa. Oltiin menossa näytökseen, ja leipomon ovi oli auki silloin illalla ja kukon tuoksu puski ulos. Eihän siinä, kukko mukaan muovikassiin ja naulakonhoitajalle teatterissa ohje, että pidä hyvää huolta.
Voihan kalakukko! Olet sinä vaan hyvä. Onnittelen. Tosi kuin vesi, että haaveita pitää olla, ilman niitä olisi tylsää.
Jossain vaiheessa saat pyydettyä vielä itse ahvenetkin.
Kalakukkoa en ole ikinäs syönyt, mutta sen herkullisuutta en epäile.
Heitit taas kivan aiheen "jo on aika" mistä kertoa. Olet niin sukkela väsäämään tekstiä ja suoltamaan haasteita, etten perässä pysy. On vielä edellinenkin työn alla. Olenkin puolittain hämäläinen, hidas kuin mikä.
Voi hurja, mikä homma! Onneksi olkoon! Sinä teit sen ja upeasti teitkin, oikein näkee, että se on hyvää.
Kylläpä sitä piti pitkään hauduttaa, mutta niinhän hyviä asioita pitää. Ja tarkoitan nyt konkreettista tekoaikaa, enkä niitä edeltäviä vuosia.
Mikähän olisi minun kalakukkoni, kyllä niitä varmasti on jonoksi asti, täytyy miettiä, kiitos haasteesta.
arleena,
kiitos!
Risulintukurssi edellisessä kotikaupungissani meni tyystin poskelleen, mutta kalakukkokurssi Kuopiossa lykästi. Kympin kukko tuli eikä tämä kymppi olekaan rahaa vaan laatua :).
Kirjoitapa "jo on aika" -juttusi sinäkin, kiva odottaa sitä.
jerikonruusu,
kalakukkomestari jakeli meille Savon Sanomia, millä käärimme kukkomme kotiuuniin vietäviksi. Kotona paistaminen samoissa kääreissä jatkui kuusi tuntia ja uunista pois oton jälkeen vielä yön yli. Kun availin varhain pyhäaamuna pakettia, minunkin silmiini hyppäsi tuo "kuolinuutinen". Jopas sattuikin kääre kukolleni :).
Kalakukkoleipomon sijainti lähellä teatteria on kulttuuria parhaimmillaan. Ymmärrän: on aivan hillitön hinku ostaa kukko kainaloon, jos tuoksu tulvii kadulle asti. Mitenkähän teatterin naulakonhoitaja sai itsensä (ja sylkirauhasensa) hillityksi koko teatterikappaleen ajan, kukkoasi vahtiessaan.
aimarii,
kiitos.
Haaveeni kesti kauan ennen kuin pistin töpinäksi. Oikein piti päästä sylttytehtaan lähelle, ennen kuin sain toimeksi. Tulisikin tyyriiksi ostaa kalakukko joka päivä ohi kulkiessaan torilta - ja kun ihminen on kalakukolle perso, kiusaus olisi käynyt ylivoimaisen sietämättömäksi. Tai toinen vaihtoehto olisi, että ryhtyisin karttamaan toria ja kalakukkokojua. Valitsin kalakukkokurssin.
Ai niin, ylijäämämuikut kieritimme ruisjauhoissa ja paistoimme voissa. Oi, oi, oi, miten hyvää tuli.
Jos haaste alkaa sinuakin kutkuttaa, ei siitä pääse irti muuta kuin kirjoittamalla.
Leijonainen,
kiitos. Ja hyvää oli, sen voin täysin vatsoin ja puhtain omatunnoin taata. Mies antoi myös hyvän lausunnon mutta sanoi että santsaamiseen tarvitaan savolaiset juuret.
Muhiminen minuakin ihmetytti. Paistoimme kukkoa ensin kovassa lämmössä tunnin, sitten veimme kotiuuniin: 120 asteessa kuusi tuntia (kääreineen), sen jälkeen koko seuraava yö muhimista filtin sisään kapaloituna. Eräs kurssilainen protestoi: en malta odottaa seuraavaan aamuun, vaan syön kuuden tunnin jälkeen.
- Muhimiset jo kerroin pariin otteeseen. Mutta sydämen kyllyydestä tulee samaa tarinaa uudestaan. -Varsinainen idea toteuttaa omin päin kalakukko kesti vuosikymmeniä.
Kerropa sinäkin oma 'kalakukkojuttusi'. Nyt sinulla on ainakin kasvihuone muhimassa :).
Hei taas;))En tiedä suomeksi, mutta kaikki kääntäjät puolasta suomalainen sanakirjassa!Pidän todella Suomen kieli on alkuperäinen ... Toivon sen opettamiseen. ;))Olet aina pitää peukkuja suomalainen urheilijoille. Ne ovat ihania! Super hyppääjät vahinkoa, Ville Larinto vain ei voi hypätä pitkälle .. mutta toivon pian takaisin *Ystävällisin terveisin ja lähetän suukkoja; **
Oi Lastuuuuuu, onneksi olkoon! Erinomaisen upea ja ilahduttava kalakukkouutinen. Minäkin täällä hihkun unelmasi herkullisen toteutuksen vuoksi :)
Nyt ei tule itellä mitään unelmaa mieleen, kun on semmoinen vähäunelmainen vaihe menossa, mutta eiköhän tässä kevään mittaan jotain kehkeydy...
Kaunista helmikuuta sinne teille!
Tänne asti tuoksui ja maistui, onnittelen. Leipominen on melkein kuin pyhä toimitus. Ja maistaminen senjälkeen, aah!
Kyllä sitä aina syömisen verran uhrautuu,kalakukon vuoksi.
Tunnustan, kerran olen saanut maistaa kalakukkoa. Nyt virisi isompi mieliteko.
Inspiroiva oli juttusi ja tulos varmaan vaivan arvoinen. Kokeilepa joskus vielä ahvenistakin, jos satut ite pilkillä saamaan (nääs muikut on enempi verkolla pyydettävää sorttia). Minulle sanoi Kuopion hallissa Partasen kukkojen kauppias, että ahvenkukko se vasta herkkujen herkku on.
Olet aika epeli, sanon minä. Sinähän teit sen!
Olipa kiehtova tarina :) Peikko melkein haistoi ne muikut siellä kapuuahallissa, niinkuin jauhotkin siinä leivottaessa. Tässä oppi samalla miten tehdään kukko. Peikko ei ennen tiennyt. Kiitos :)
Nostan hattua! Kalakukko kuuluu mielessäni samaan vaikeittein ellei mahottomien opeteltavien sarjaan kuin karjalanpiirakat. Nuoruudessani olisin halunnut opetella leipomaan karjalanpiirakoita, mutta kotiapulaisemme totesi, että "et sie näitä opi". Uskoin, ja siihen se jäi.
Hän halusi olla perheen piirakkamestari ja sillä selvä. Toinen asia, jota kukaan ei hänen mielestään osannut ja jota minä en ainakaan oppisi, oli miehen paidan silittämien. Hän oikein loukkaantui, kun siivojamme oli kerran silittänyt isän paidan, ja se oli kelvannut. No, paidat olen oppinut huoltamaan, mutta piirakoihin en vielä ole rohjennut kajota (muuta kuin syömällä). Pitäisiköhän ryhtyä tuumasta toimeen?
Karolina, "I Love Ski Jumping",
hauskaa, että opettelet suomen kieltä! Oletko käynyt Suomessa? Suomi ja Puola ovat melkein naapureita, vain meri välissä. Onko Puolassa hyviä mäkihyppääjiä? Nuorena seurasin tarkasti mäkihyppykisoja paikan päällä, Puijolla, koska silloin ei televisiota ollut. Kisat olivat aina eräs vuoden kohokohdista.
Terveiseni Puolaan!
Ruska,
kiitos, toteutui lohdutus: jos yksi juttu ei onnistu (kuten omatekemä risulintu), voi kokeilla toista; jos ei sekään, voi siirtyä kolmannen vaihtoehdon pariin jne. Nyt tärppäsi jo toisella kerralla.
Toivon sinun kevättalveesi iloja ja elämyksiä. Olenkin käynyt blogissasi kurkkailemassa. Blogimaailma on siitä armollinen, että välillä voi pitää taukoja eivätkä blogiystävät kuitenkaan häviä minnekään. Ajallaan saa palata ja jatkaa kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Se on aidon ystävyyden merkki - niin myös blogiystävyyden.
kaanon,
ilo kuulla, että kalakukko tuoksui ja maistui sinulle.
Yhtä lailla ymmärrän heitä jotka sanovat kalakukkoa maistettuaan: kiitos riittää :). Makuasiat ovat hyvin henkilökohtaisia juttuja. Minulle kalakukko on kuin savon murre. Kun kukkoon ja murteeseen lapsena kiintyi, ne menivät ihon alle ja suoraan sydämeen. Jos oli niistä kauan erossa, haikeus iski ja kun ne jälleen likelle sai, tietää mitä tarkoittaa sana 'euforia'.
Kalakukkomestari sanoi: "Kun avvootta kukon sunnuntaeuamuna kiäreistään ja maestatta, muikut sullaa suussa, ei töki mualima eikä töki muikut ruotonesa. Elämä on sillon sitä ihteesä, parasta."
Niin kävi kuin hän ennusti. Mies otti kuvan kun kukkoa syleilin, vielä lämpöistä esikoistani.
Sinä taidat karjalanpiirakat. Ne ovat myös minulla ylimpien herkkujen aarreosastossa.
Ellinoora,
kiitos, minäkin oikein ihmettelen, miten idea mitä haudutti mielessään (teoriassa) ties kuinka monta vuosikymmentä, voikin sitten kun tositoimiin ryhtyy, onnistua. Kaikki kiitos myös kalakukkomestarille. Hän on ihana. Topakka ja auttava. Virheistä oppii parhaiten. On syytä toimia jauhojen kanssa niin kuin neuvotaan eikä lotkauttaa oikopoluille ja mätkäyttää koko jauholastia kerralla kulhoon. Odotan innolla seuraavia opetuskursseja, esimerkiksi ruisleivä tekoa. On niin paljon mitä en osaa ja mitä tahdon oppia. Rupean kutsumaan itseäni Lastu Epeliksi ;).
Olet käynyt Kuopion kauppahallissa ostoksilla. Minäkin kyselin ahvenia kalakauppiaalta, mutta hän sanoi, etteivät ole kalastajilta ahvenen ahventa saaneet myyntiin. Ilmankos minunkin yritykseni pilkillä ovat silkkaa maisemien ihailua ja kalojen ei-oota. Toukokuussa ahven kutee ja saamme katiskalla sitä herkkua Pietarin kalansaaliin mitalla. Silloin viimeistään tekaisen ('tekaisen', hm, kevyehkö ilmaisu:) seuraavan kalakukkoni. Ahvenkukkoa paistetaan vielä kauemmin kuin kalakukkoa: ruodot ovat kovemmat, niitä pitää pehmittää. Mutta onhan aikaa. Ja intoa.
Isopeikko,
voe tokkiisa, lystiä kun peikolle maistui ja aistitkin saivat oman osansa.
Ostin samalla kuhafileitä, kun niin olivat esillä ja kaipasivat tulla paistetuksi ja maistetuksi. Kalan terveysvaikutuksia hehkutetaan, kaiken lisäksi kala on hyvänmakuista.
Tuossa pilkkikuvassa näkyy taustalla Elina Karjalaisen entinen kotitalo, missä hän Uppo Nallensa kirjoitti. Kävin siellä muutaman kerran. Hänen miehensä soitti flyygeliä niin että sävelet kiirivät pitkin Kallavettä. Kalat varmaan tanssivat.
Ina,
ilman muuta suosittelen piirakoiden tekoa. Ei muuta kuin pulikka käteen ja taikinaa kaulimaan. Tai menet piirakantekokurssille niin kuin minä kalakukkokurssille.
Jännä kuulla miten kotiapulainen esteli sinua opettelemasta piirakanteon. Kun tuon kerrot, välähtää mielessäni tuttua. Minkäänlaista opetusta en kotonani saanut keittiöhommiin. Martta-apulainen piti valtakuntaansa itsellään, ei sinne muilla ollut tulemista. Ehkä se oli pelkoa, että jos joku toinen, saati lapsi, oppii piirakanteon salat, se on hänen maineestaan pois. Voi vitsi.
Kun sitten jouduin maailmalle, olin varsinainen tynnyrissä kasvanut tyttö. Onneksi ovat kurssit joille eläkeläisenä voi osallistua ja mestarit neuvovat auliisti. Rakastan hyvää ruokaa ja oppimista.
Jospa sinun "jo on aika" -haatevastauksesi olisivat omatekoiset karjalanpiirakat. Voisit maistattaa niitä sitten blogissasi :).
Ihana tarina!
Ja taas erinomainen haaste, edellinenkin on vielä hautumassa.
Mutta tähän tiedän heti vastauksen, ja se on hyvin lähellä kalakukkoa.
Vesi kielellä muistelen äidin liki jokaisena leipomispäivänä tekemää lanttukukkoa.
Minulla on sentään alan koulutus jostain kaukaa menneisyydestä, mutta tätä en saa edes kokeiltua.
Ehkä lanttukukon muistoon liittyy muutakin kuin tuoksu ja maku, jotain mitä epäilen etten enää tavoita millään.
Mk,
oi ihanuus, lanttukukko! Teepä se!! Ja resepti blogiisi, kiitos. Hirvipaistiasi olen valmistanut kaksi kertaa ja aina onnistuu niin että kehun sitä itse mutta mikä parasta, en kehu yksin vaan ylistyskuoro on valmiina. Viimeksi kävi tytär sieltä kaukaa Australiasta ja sai syödäkseen hirviherkkua.
Lanttukon ostin elämäni ensimmäistä kertaa nyt Kuopion tammimarkkinoilta; oli joensuulainen tuote ja ai että se oli hyvää! Mies tykkäsi lanttukukosta enemmän kuin kalakukosta. Senkin puoleen tahdon oppia lanttukukon teon. Kalakukko syntyy jo rutiinilla ;)
Miten mulle täällä Kuopiossa käy kun vellon perinneruokien kimpussa ja makuaistit eivä anna periksi ennen kuin saavat taas syödäkseen. Hyvin. Päätän. Ja joka päivän hiihdän pari tuntia nyt kun latu on silmien edessä. Ja lenkin päälle maistuu ruoka :)
Hyvän mielen tarina, täynnä onnistumisen tuoksua ja ite tekemisen iloa. Joka käänteen täällä kuljin mukana, ihan kuin olis kukon itte pyöräyttäny.
Kuvatkin ovat niin mainioita :) Minnuu ihan hihityttää täällä ja se tekee hyvää kans.
Siitä on jo aikaa kun mistään haaveilin, mutta ehkä siinä olisikin jutun aihetta kerrassaan: on jo aika haaveilla. Jahka se aihekin sieltä putkahtaisi. Ehkä Kutiksella on jo kaikkea kun ei mistään haaveilekaan, hah haa.
Voi että, teit haaveesta totta! Mutta kauan sitä piti kypsyttää, sekä haavetta että kukkoa. Vallan mahtava tarina, melkein kuin olisin itse tehnyt ja syönyt...kumma ettei nälkä silti lähtenyt.
Vai tuommoinen haastekin... onkohan noita haaveita vielä jäljellä toteutettavaksi asti..pistänpä korvan taakse kuitenkin.
Olet todistanut, ettei koskaan ole liian myöhäistä tehdä makumatkaa haaveisiin. Voit sanoa, että se on täytetty. Meillä äiti teki ennen vanhaan lanttukukkoja, mutta lapsen suussani ne eivät maistuneet. Taisi ihra olla vastenmielistä. Tai sitten imelä lantusta peräisin oleva tuoksu.
Mutta kalakukkoa pitää kyllä maistaa, kun kohdalle sattuu.
Ja vielä veit Uppo-Nallen maisemiinkin. Samalla toit mieleeni hahmon tekijän veljen perilliset, joista minä tutustuin opiskeluaikana tyttäreen ja mieheni poikaan.
Kutuharju,
oi ihanuus, hihitys tuplaantuu. Kurssilla oli välillä niin vakava tekemisen meininki, että minulla kävi kuin usein vastaavassa tilanteessa: rupeaa naurattamaan ihan "älyttömästi". Mikä ihme siinä on. Ei ollut mikään itkujen kalakukko tämä, vaikka aluksi tuntui että kiveä veistelen kun taikina käsissäni vain tiivistyi eikä suostunut pehmiämään lainkaan. Ope auttoi ja tulos oli taattu. Seuraavan kerran teen ihan itse. Ja tosi on (ehkä kouluajalta tuttua): kun tekee virheen, oppii parhaiten jos uusia saa. Jauhot tulee lisätä tietyssä järjestyksessä.
Aatella, mistähän voisit haaveilla :). Kerro, kerro, kun sen "keksit", vingun ja vongun.
Sirokko,
semmoista tapahtuu, kun sanoja blogeissa syö ja popsii: näläkä voe jiähä jäelle. Ei auta kuin ottaa uusiksi :).
Melkein lupasit ottaa vastaan 'jo on aika' -haasteen:) Pistän korvan taakse lupauksesi ja rynnin joka päivä blogiisi (jos netin äärellä olen: välillä karkailen saareen) ja katson, luen: joko Sirokolla alakaa olla valamista... :D.
Piri,
lantun tuoksu on kyllä mahtava. Onko makuaistin kehitystä tutkittu syvemmälti? Mistä johtuu, että toinen tykkää lantusta, toinen ei ollenkaan. Itse olen lanttuni kanssa perhepiirissäni yksinäinen susi. Joulupöydässä saan syödä melkein yksin lanttulaatikon, mutta tammimarkkinoiden lanttukukko yllätti nyt mieheni. Hän tykästyi. Tarvitaanko makuun tottumusta. Aluksi uusi maku vierastuttaa, sitten siihen tottuu, lopulta tykästyy ja lorun lopuksi tulee himo. Tai ei pidä koskaan.
Hauska kuulla että tunnet Elina Karjalaisen veljen perhettä. Veljeänsä en tuntenut, mutta Ellu on hyvinkin tuttu. Olimme melkein naapureita; minä saaressa, hän mantereella (nyt "Uppo Nallen" syntymäkoti on myyty).
Työni puolesta kohtasimme myös.
Onnittelut! :)
Tekemällä oppii. Itse en ole kalakukkoa tehnyt. Patakukkoa kyllä yön yli pystyuunissa hauduttaen. Ahvenista.
Tuo kääreen teksti sattui minunkin silmiini. Verraton haaste tämäkin. Jos se on lapsuuden herkkuruokaa, siihen saattaisi osallistuakin.
Liisa,
kiitos onnittelusta. Otan iloisesti vastaan :).
Patakukko-ohjeen saimme kotievääksi myös. Siinä on näköjään 250 g voita. Tuhti annos, mutta varmasti vie nälän. Paistoaika 8 tuntia. Ahvenen ruodot eivät pienemmässä ajassa pehmiä.
Pystyuunissa haudutetu patakukko on takuulla hyvää!
Ilo olisi saada näkösälle sinun jo on aika -vastauksesi! Se voi käsitellä mitä tahansa: lapsuuden ruokamuisto on erityisen herkullinen toinen tosillemme jakaa.
Kertakaikkisen ihana tarina kalakukosta. Ihan jännitti, mitä uunista tuleekaan, mutta uskoin vankasti kukon onnistuvan :).
Minä jo väsäsin sen "sanoja peräkkäin" -kirjani, ensimmäinen oma kirja tässä elämässäni. Ehkä väsään vielä surukirjankin. Ehkäehkä. Mutta mitä muuta tässä kevään aikana vielä saattaisi tehdä tai toteuttaa... Hmm... Minä taitaisin haluta osata tehdä rönttösiä! Olisko se siinä?
Heli,
sinulla ovat kirjat kuin runot, elämänkokoiset kuvat. Näytesivusi käyvät suoraan kohti. Tilaus lähtee kunhan ymmärrän Visan (jota vaaditaan ja jota en ole koskaan käyttänyt, mutta kyllä se siitä...).
Surukirja-ajatuksellesi toivon siipiä jotka vievät eteenpäin kohti toteutusta. On paljon surua, on paljon tarvetta saada myötäelämistä ja lohdutusta. Elämä jatkuu, kuolemasta huolimatta. Tai juuri siksi - syvänä kokemuksena.
Rönttöset! Kuinka ihana sana! Mitä ne ovat? Olisipa mukava saada maistiaisia blogissasi :)
No se olikin reipas unelman toteutus! Vaivaa säästämättä opettelit uuden taidon. Ja kirjoitit siitä mukaansatempaavan tarinan. - On nuo opistot mainioita, uuteen asiaan voi heittäytyä jos riittää tahtoa, eikä ikää kysytä. .
Marjattah,
niin, kansalaisopistojen tarjonta on ihanan värikäs ja mukaansatempaava. Ja kaikki ovat tervetulleita, pääsykoketa ei pidetä. Kalakukkokurssin "priimus" oli mies, joka oli useat kukot jo entuudestaan pyöräyttänyt, mutta halusi tulla oppimaan uusia niksejä. Hänelle oli tulossa illalla vieraita Hämeestä, joille kukkoansa aikoi tarjota, joten ei aikonut jälkimuhituttaa herkkua filtissä yön yli.
Oikein odotan seuraavaa, kalaruokakurssia :)
Epävirallinen haastevastaus löytyy blogistani. Minä toteutin unelmani jo kolme vuotta sitten, ilmoittautumalla opiston kurssille. Kalakukko on ihanaa, sitäpä en osaa leipoa :)
Herauttipa kerrontasi somasti veden kielelle. Kalakukko on eksoottista nautittavaa.
Lanttu/siansivukukkokin on hyvä, muttei voita kalakukkoa. Pikku ahvenistahan tulee myös hyvä kukko.
Marjattah,
iloinen uutinen, tulen luoksesi katsomaan :)
Liplatus,
lanttukukko omin voimin ja innoin on minulla toiveena valmistaa, samoin ahvenkukko - jahka saamme ahvenia. No, viimeistään toukokuussa saaren rantavesistä ahvenia poikineen nousee ja silloin on ahvenkukon vuoro.
Ahvenkukko taitaa olla sinulla kukoista parhain :)
Lähetä kommentti