Kaisla on syventynyt työpapereihinsa niin ettei kuule kun ovi avautuu ja sisään työntyy johtaja Pikkarainen, joka hiljaa hivuttaen asettaa paljaan käsivartensa Kaislan käsivarren viereen; Kaisla parahtaa 'hui' ja tuntee miten ihokarvat nousevat kananlihalle.
- Älä pelästy, Kaisla, haluan vain verrata, kumpi meistä on kesän jälkeen ruskeampi, sinä vai minä, johtaja hymyilee ja paljastaa etuhampaansa jotka ovat ristissä.
Johtaja ojentautuu puolikumarastaan pystyyn, peruuttaa ovelle, iskee ovenraossa silmää ja kuiskaa:
- Olet tärkeä.
Kaisla on hämmennyksissään lopun työpäivää.
On perjantai. Hän kulkee kohti kotia kuin olisi irti itsestään.
Hän miettii koko viikonlopun johtaja Pikkaraista ja kun on saanut myötätuntoisen luonteen ristikseen vai pitäisikö sanoa ilokseen, asettuu yhä syvemmälle Pikkaraisen mielenkiemuroihin ja tulee johtopäätökseen: Pikkarainen on rakastanut - minuun. Ja koska Kaisla on yliempaattinen, hänelle syttyy vastatunne.
- Mitä teen, mitä teen, hän vaikeroi miehelleen, - olen ihastunut. Sinua rakastan mutta johtaja Pikkaraiseen olen ihastunut. Just nyt.
Mies katsoo kummissaan kuumissaan olevaa Kaislaa, syventyy lehteensä. Kaisla istuu sohvalla jäykkänä ja tovin kuluttua laskeutuu huoaten sen pehmoiseen syliin. Mies havahtuu. Hän siirtää katseensa sarjakuvista Kaislaan.
- Se menee kyllä ohi.
- Mikä? Kaisla nousee istumaan.
- No se ihastuminen Pikkaraiseen.
Kaisla painautuu jälleen sohvalle, huokailee syvään ulos ja sisään. Hän ei erota nouseeko huokaus huojennuksesta vai yhä yltyvästä ihastumisesta.
Maanantaiaamuna kello yhdeksän Kaisla tahtoo tehdä välit selviksi Pikkaraisen kanssa. Johtajan sihteeri Elopelto punnitsee pitkään Kaislan ilmoitusta hätäkokouksesta. "Aavistaakohan Elopelto Pikkaraisen tunteista minua kohtaan ja minun tunteistani Pikkaraista kohtaan?" No, pääasia, että Elopelto antaa Kaislalle luvan astua firman pääkallonpaikalle.
Kohta Kaisla istuu johtaja Pikkaraista vastapäätä nahkatuolilla. On tullut se hetki. On taisteltava. Nyt ei vertailla rusketuksia. Iho ei saa koskettaa ihoa. On muistettava perhe ja mies ja lapset. On unohdettava johtaja Pikkaraisen huulet ja tukka ja bassoinen ääni ja ennen kaikkea hänen tunteensa minua kohtaan. Ne eivät saa kohdata omia tunteitani. Nyt on oltava luja.
- Minä…
- Niin, sinä… johtaja Pikkarainen auttaa.
- Minä olen ihastunut sinuun, huutaa Kaisla.
Eihän tämän näin pitänyt mennä! Hän nousee tuolista, astuu ovesta ja itkee niin rajusti että sopisi päätähdeksi elokuvaan, jossa rakkaus murtaa sydämet (niitä lovestoryja riittää).
Johtaja Pikkarainen juoksee Kaislan perään. Koska valtaosa työntekijöistä ahkeroi maisemakonttorissa, osaston sepot ja mirjat kuuntelevat kipitystä ja kopinaa eivätkä ymmärrä mistään mitään. Mutta mitä ei ymmärrä, sitä voi ruokkia mielikuvituksella. Ja toisten sekoilujen ajatteleminen tekee hyvää omille murheille.
Perillä. Kaisla istuu huoneessaan Pikkarainen vierellään.
Kaislan hengitys tasoittuu. On aika avautua. Hän kertoo kuinka on koko viikonlopun ajatellut vain PikkaraistaPikkaraistaPikkaraista; hän on kuin halvaantunut, lapset on hoitamatta, miehen selkä pesemättä, pullat paistamatta, ulkoilut ulkoilematta, paidat silittämättä. Kaisla kertoo senkin, miten hän ymmärtää johtaja Pikkaraisen yksinäisyyden ja tunteet ja ottaisi vastaan tämän rakkauden, mutta kun ei mitenkään voi erota miehestään eikä aiheuttaa lapsille tuskaa.
Johtaja Pikkarainen sammuttaa mielistelyhymynsä.
- Et sinä ole minulle yhtään tärkeä, sanoin sen vain siksi, että kävin johtajakoulutuksessa ja siellä neuvottiin kuiskaamaan jokaiselle työntekijälle kahden kesken: olet tärkeä, olet tärkeä. Työntekijä paiskii entistä enemmän töitä kokiessaan olevansa merkittävä. Mutta enhän voinut arvata että otat sen noin tosissasi. Tunteella. Usko nyt, et ole yhtään tärkeä ja sinut voidaan milloin vain korvata kenellä tahansa. Tai siis tota noin melkein kenellä tahansa, Pikkarainen täsmentää kun havaitsee Kaislan tyrmistyksen.
Kaisla nostaa itkusta turvonneet silmänsä kohti johtaja Pikkaraista, avaa ikkunan ja antaa huhtikuun tuulen tulvahtaa sisään.
- Huh, tulee kylmä, Pikkaraisen basso nousee falsettiin ja hän lähtee harppomaan kohti ovea. Melkein meinaa oven raossa iskeä silmää vanhasta tottumuksesta Kaislalle, mutta törmää kynnyksellä - empiessään ollako vai eikö olla charmantti - karmiin joka iskee häntä silmään. - Kuhmu tästä sopasta puuttuukin, tuhisee Pikkarainen, työntää ketunhäntänsä kainaloon ja kävelee taakseen ja sivuilleen vilkuilematta maisemakonttorin läpi työhuoneeseensa. - En kutsu enää ikinä ketään tärkeäksi, en ikinä.
Sen pituinen se pakinaperjantai.
4 kommenttia:
Hulvattoman hauska pakina, mutta pohjalla vakavaa asiaa. Näin voi käydä kun johtamiskouluttaja käskee by perkele -johtamiseen tottuneen esimiehen lepertelemään alaiselleen. Kaikilla osapuolilla menee pasmat sekaisin. Ehkä aitous on sittenkin parasta - ja rehellinen palaute hyvin tehdystä työstä.
Väärinymmärretyt eleet saattavat aiheuttaa monenlaista harmia ja hauskoja tilanteita.
Johtaja ei nyt ollut aivan tehtäviensä tasalla töksäytyksellään ja sai suotta Kaislalle mieliharmia.
Mukava pakina, pidättelin hieman hengitystä odotellessani asioiden loppukäännettä ja hyvinhän Kaislalle lopulta kävi.
Loppuhuipennus meni aivan oikein. Huolestuin jo hieman Kaislan tilanteesta, mitä kaikkea väärin ymmärrys voi saada aikaan.
Tuollaiset tilanteet on keljumaisia.
Ina,
kiitos.
Työelämän konsultit ja visiönäärit suoltavat joskus sammakoita, jotka eivät istu koulutettavien suihin vaan saattavat saada pikemmin sekaisin senkin vähän mikä työyhteisössä toimii. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Jos johtaja apinan tavoin toistaa jokaikiselle työntekijälle saman tunnustuksen, olet tärkeä, olet tärkeä, inflaatio ellei katastrofi on valmis. Ja luotto poissa.
Totta, aitous tepsii. Mieluummin vähän kiitosta mutta aiheesta.
arleena,
Kaislan tapauksessa Kaisla otti johtajan sanat 'olet tärkeä' tunteella ja henkilökohtaisesti. Ja syttyi kun käsivarsi kosketti käsivartta. Hän ihmetteli äkki-ihastumistaan. Ei ihme, että alettiin puhua seksuaalisesta häirinnästä. Mikä toiselle voi olla kepeää leikkiä, saattaa vastapuolelle olla totista totta. Ihastus voi "alamaiselle" (sana on hassu) syttyä, jos johtaja jolla on valta, alkaa yllättäen leperrellä. Siinä menevät puurot ja vellit sekaisin. Puuro voi myös polttaa. Onneksi Kaisla oli tunnemyrskyssään luja - ja oma mies oli tukeva ja ymmärtävä. Peruskallio ei järky. Muut tunteet tulevat ja menevät.
aimarii,
hyvä johtajuus on vastuullisuutta. Niin sanoissa kuin teoissa - ja oikeudenmukaisuudessa. Peli on menetetty jos johtaja rupeaa leikkimään seksuaalisuudella alaistensa kanssa, hakee sitä kautta mukasuosiota tai mitä lie omia tarpeitaan tyydyttää.
Kaisla ymmärsi tunnustuksen väärin. Oliko mielensä romanttinen. Ja kun siihen pomo iski, Kaisla oli myyty: kuvitteli että esimies on häneen ihastunut. Ja kohosi itse saman tien tunnetasolle, missä istui ja ihmetteli. Onneksi tunne sammui, mutta ei se aivan yhdessä viikonlopussa ohi mennyt.
Tunteiden käsittely työelämässä on oma taitolajinsa. Tunteeton ei kukaan normaali ihminen ole, mutta taitoa vaaditaan, että ne pysyvät aitoina - ja samalla asiallisina. Kaislalla oli onnea. Hänen miehensä kuunteli ja myötäeli tämänkin vaiheen. Myöhemmin Kaisla pyöritteli päätään: oho, olipas kummallinen juttu. Siniset silmät syvenivät.
Lähetä kommentti