Itsensä tuijottelu peilistä aiheuttaa enemmän henkistä pahoinvointia kuin hyvinvointia, osoittaa brittitutkimus.
Tutkijat panivat koehenkilöitä katsomaan itseään peilistä kymmenen minuuttia kerrallaan. Koehenkilöt tunsivat katselun jälkeen olonsa masentuneiksi ja ahdistuneiksi. Myös ne ahdistuivat, jotka alunperin olivat tyytyväisiä ulkonäköönsä.
Tutkimus on julkaistu Behaviour Research and Therapy -lehdessä.
15 kommenttia:
Nonnih, minä olen aina sanonut itselleni, että peiliin ei kannata tuijottaa!!! M.O.T
Ja erityisen masentavaa on (oli) katsoa sovituskopin peiliin uimapukua ostaessaan ;(
Mutta onneksi en enää tarvitse uimapukua, kun uin vain mökillä ja siellä eivät muotoni koskeloita häiritse ;)
Noudatan sen tutkimuksen ohjetta, jossa kehotettiin aamulla ensimmäiseksi hymyilemään peilikuvalleen. Se pitää hyvällä mielellä koko päivän.
Tuo on aika huolestuttavaa, mutta kyllä: taidan tuntea fiiliksen. Ei tarvi itse asiassa edes kovin kauaa tuijottaa, niin on ihan valmis vetämään pussin päähän.
Minä viivähdän peilin edessä vain silloin, kun on tekemistä, peilaile en. Onko syynä se, että oma kuva on liiankin tuttu ja se rapistuu päivä päivältä.
Eipä siihen brittitutkimusta tarvita. Varsinkin aamuisin pelästyn, kuka meille on yön aikana tullut kylään? Sukua töyhtöhyypälle?
Ja Inan mainitsemat sovituskopit, liiviostoksilla henkinen kantti on todella lujilla.
Oikeassa taitavat olla nuo tutkijat. Itse en ainakaan peilin edessä viihdy. Joskus on vain pakko.
Tämän tutkimustuloksen myötä vanhat peilipöydät varmaankin täyttävät kohta kierrätyskeskukset...
Harvemmin enää tulee kyseltyä peilistä takaisin tuijottavalta Jöröltä, Uneliaalta tai muulta kummajaiselta sadun sanoin ”Kerro, kerro kuvastin ken on maassa kaunehin?”
No, ei sitä kyllä peiliin kauaa viitti katella, kun pelkää, että peili hajoo, hio!
On se vaan senverran toi naamavärkki muuttunut nuoruudesta, silloinkun vielä peilailikin itseään ja oli niiin niiin tyytyväinen siihen, mitä peilistä näki!
Ei mene mullakaan peilin eessä aikaa. Olin pitkään, ettei ollut yhtikäs peiliä, nyt on yksi pikkuinen, josta näkee puoli päätä. Olen siis ollut ajan hermolla.
Minä aina ihmettelen, kun peiliin katsoessani näen äitini...
Kiirepakolainen,
olkoon mottomme: peili ei tunteitamme enää määräile. Vierotetaan itsemme peiliin tuijottelun pakkomielteestä. Onni asuu vissiin muualla kuin peilissä.
Ina,
oijoi, sovituskopissa tunnelma tiivistyy (muistan). Ostan nykyisin vaatteet kirpputorilta. Niissä ostoksissa en tarvitse sovituskoppeja. Oijoi (uudemman kerran): uimapukua en ole tainnut sovittaa vuosikymmeniin. Luomu-uinti on myös minun lajini. Ja jos uimahalliin menen, vanha uimapukuni kelpaa. Siinä on ollut alunperin "kasvunvaraa".
Famu,
endorfiinipeilit ovat ihania. Taidanpa kokkeilla minäkin.
Roz,
:).
Kymmenen minuttia peilin edessä on aika pitkä aika. Kukahan tiedemies sen ajan tutkimukselleen keksi? Vrt. pesen peilin edessä kaksi minuuttia hampaita ja sekin tuntuu pitkältä. Harjaa suussa pyörittelen ja välillä vilkuilen naamaani. Huhhuijaa, pelottavaa :).
arleena,
rapistuvassa naamassa on antiikkiarvoa - niin kuin vanhoissa huonekaluissa :). Mutta totta: en minäkään peilin edessä enempää aikaa vietä kuin on tarpeen.
kaanon,
on peilin pelkääjissä se hyvä puoli, että harvoin he kuuluvat nokka pystyssä kulkevien laajaan ja koppavaan heimoon. Ovat yleensä ystävällismielisiä ja armollisia immeisiä lähimmäisilleen. Vaan jos joskus vielä itselleen.
Mutta sovituskopit ovat tosiaan kammottavia paikkoja. Jos mahdollista, kannattaa jättää väliin...
Obeesia,
olisipa taikasauva, jolla voisi unohtaa peilikuvansa - semminkin jos se kuva aiheuttaa ahdistusta. Mutta ehkä ihminen "tuomitsee" itsensä, peilikuvansa, ankarammin kuin kanssakulkijat...
Famun vinkki on kokeilemisen arvoinen.
Liisa,
hih, peilipiironkien arvo romahtaa. Ehkä joku mies ostaa ne kierrätyskeskuksesta ja tekee niistä esim. höyläpenkin.
Simpukka,
huumorin silmin kun kohtaa aamulla totuuden, päivä käynnistyy lupsakasti. -Käytän öisin uniapneaa hoitavaa hengityslaitetta ja aamulla on poskissa remmeistä jääneet juovat ja kanjonit. Näytän sotamaalauksen saaneelta inkkarilta :). Mutta aamupäivän aikana muutan muotoani eli barbababa taidan sittenkin olla. Onneksi on satuhahmoja joihin voi peilin edessä samaistua. Nalle Puhkin on aika kiva.
harakka,
kamera voi särkyä ja peili hajota, niin sanotaan... Mitenkähän käy kun keväällä entinen koulumme täyttää satakaksikymmentä vuotta ja moni tapaa entisiä luokkatovereitaan joita ei ole nähnyt yli 40 vuoteen. Montakohan rikkinäistä kameraa sen jälkeen löytyy :).
No joo, aika kuluu. Ehkä on tarpeen, että vuosikymmenet näkyvät naamassa: meissä on informaatioarvoa. (Lohduttaudun.)
aimarii,
tuohan onkin hyvä idea: pikkiriikkiselle peilille voi vaikka iskeä silmää ;). Kokonaiskuvan voi sitten hahmottaa mieleisekseen. Olet ollut aikaasi edellä, tiedät että ihmisen on hyvä olla hyvä itselleen: peilitön koti on onnen lähde.
SusuPetal,
;).
Jossain vaiheessa saamme äitimme kiinni. Ja sitten hänet voikin päästää vapaaksi ;). Ja meidät.
Tjaa, enpä ole koskaan noin kauaa kokeillut katsella peiliin.. luulen, että siinä ajassa noita-akka ehtisi jo muuttua prinsessaksi, pikaisesti vilkaistessa tohtii säikähdykseltään vain vähän harjaa vilauttaa, mutta kymmenen minuutin tuijotuksella mielikuvitus kerkeää jo luoda vaikka mitä kaunista peiliin. Oliskohan kyseessä keskittymishäiriö..
sirokko,
heh, en minäkään ole peilin edessä sitä kahden minuutin hampaanharjaussessiota pitemmän aikaa viipyillyt. Kokkeillaanko joskus? Kymmenen minsaa. On siinä aikaa luoda nahkaansa vaikka mihin malliin. Ja kasvojumppakin on kuulema... uudistavaa. Irvistyksineen.
Ai niin, äitini sanoi, ettei vessassa saa pitää valoja päällä. Mistä tuokin yht'äkkiä mieleeni juolahti vuosikymmenten takaa.
Lähetä kommentti