1955
On ilta. Istun keittiönpöydän äärellä hautausmaan vieressä sijaitsevassa kotitalossa ja katselen tähtitaivaalle. Olen yhdeksänvuotias. Kuusi vuotta vanhempi sisareni istuu vastapäätäni. Olemme hiljaa. Syömme ranskanleipää, jonka päällä on viipale lauantaimakkaraa. Haukkaan leivästä palasen ja hörppäisen teetä päälle. Tunnen kuinka leipä pehmenee suussani. Nielaisen hyvät maut.
Hyvä on ollakseni siinä. Ulkona pakkanen paukkuu, sisällä on lämmin ja siskon kanssa voi yhtä hyvin puhella tai olla hiljaa.
- Mittee tuolla tähtien takana on? Missee taevas loppuu? kysyn.
- Linnunratoja on monen monta, vastaa siskoni (hän ei puhu savon murteella koska asui varhaislapsuutensa Helsingissä).
- Niin mutta mittee tulloo vastaan ku Linnunraa'at loppuu?
- Tulee aina uusia ja uusia Linnunratoja eikä avaruus koskaan lopu, jatkuu ja jatkuu vaan.
Katson tummaa taivasta uusin silmin. Minua alkaa huimata.
2012...
Nyt kun tätä kirjoitan, tavoitan uudestaan yhdeksänvuotiaan äärettömyyskokemuksen. Jos mitä murhetta mieleen tulee, en anna sen jähmettää, vaan lennän Linnunradan tuolle puolen, avaruuteen. Linnunrata on kuin ruisleipää, voimasana vailla vertaa.
Kiitos, Aikatherine, kun herätit muiston ja annoit tunnustuksen. Hyvä lukija, otathan haasteen vastaan ja kerrot oman 'kuin silloin ennen' -kokemuksesi.
12 kommenttia:
Ranskanleipää ja lauanataimakkaraa... tunnen maut suussani...
Makumuistoja; ei ole ranskanleipä eikä lauantaimakkara niin kuin ennen.
Oi, kuinka hyvin muistan tuon 9-vuotiaan eksistentiaalisen tuskan! Samassa iässä kävin keskusteluja isäni kanssa siitä mitä on kuoleman jälkeen. Ikuisuus. Entä ikuisuuden jälkeen? Ei se selvinnyt minulle silloin eikä se ole selvinnyt vieläkään. Ei myöskään se mitä on tähtien takana. Nyt vain asia ei enää tuota tuskaa: olen oppinut hyväksymään sen että ei voi tietää - eikä tarvitsekaan tietää. Näin on hyvä!
Tähtitaivas minulle nousi heti mieleen. Sitä katseltiin pää kenossa ja etsittiin tuttuja tähtikuvioita. Se taivas oli paljon korkeammalla kuin nyt.
Hyvää Ystävänpäivää:)
Elämä muodostuu muistoista, ilman niitä emme ole eläneet.
Oma muistoni:
Sisarillani oli tulirokko, enkä minäkään saanut mennä kouluun, vaikka en sairastunut. Tammikuisena päivänä pääsin veljeni kanssa mäkeä laskemaan rinteeseen pihasta jäälle. Ilta pimeni, tähdet syttyivät, mutta sisälle ei vielä haluttu mennä. Keli oli mitä mainioin, kelkka kiisi joka kerta kauemmaksi jäälle. Jäimme istumaan kelkkaan kaukana jäällä ja etsimään tuttua Otavan tähtikuviota taivaalta. Silloin näin ensimmäiset mieleeni jääneet revontulet pohjoisella taivaalla. Vihreän ja punaisen sävyissä leimuavat patsaat leijuivat edestakaisin taivaankannella. Lumi heijasti niiden värejä pitkin lumista jäälakeutta. Minua pelotti, silti olin haltioissani. Veli vakuutti, etteivät revontulet ole vaarallisia. Kellahdimme hangelle selälleen, ihastelimme taivaan tulia ja teimme enkelinkuvia lumeen.
SusuPetal,
ranskanleipä ja lauantaimakkara kuuluvat yhteen; niiden suosiota voi uhata vain ranskanleipä jonka päällä on viipale edamjuustoa :).
kaanon,
milloinkahan olen viimeksi syönyt ranskista ja lauantaimakkaraa. Pitänee kokeilla maistuuko kuin silloin ennen vai vallan muulta.
Ina,
sinulla on ollut sama eksistentiaalikriisi yhdeksänvuotiaana :). Niin, eikö vain ole totta, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvempää on, ettei vastauksia löydy - eikä siitä hätäänny, elelee vain, eteenpäin Linnunratojakin tähyillen. Sinulla on ollut hyvä keskustelukumppani: isäsi. Isälle myös minä ne kaikkein kiperimmät kysymykset esitin kun vastauksia etsin - tai jos isä ei ollut paikalla, niin vanhin sisar yritti vastata jos osasi.
arleena,
lapsi ja tähti on herkkä yhdistelmä. Oikein näen sinut pää kenossa etsimässä tähtikuvioita.
Nenunen,
hyvää ystävänpäivää myös sinulle :). Kuopiossa on joku salaperäinen keijukainen vai hyväntahtoinen ihminenkö ripotellut sydämiä puiden oksiin, kadun varrelle, kirjaston liepeille.
Ari,
muistoja on hyvä kirjoitella. Elämä on kuin tarina, joka kutoutuu kaiken aikaa. On hyvä pysähtyä ja kirjoittaa muistoja talteen. Ja kuvata kameralla myös :).
Simpukka,
miten ihanan muiston meille jaat, kiitos. Ihmeellistä, olet nähnyt revontulet väreissään, näilläkö seuduilla... ;). Nyt mieleni tekevi, aivoni ajattelevi ottaa esille kelkka ja mäki. Järvenjäälle (sehän onkin juuri silmieni edessä) menisin makaamaan, enkeleitä tekemään, tähtiä katselemaan ja, jos ihme tapahtuisi, näkisin ja kuulisin myös revontulia:
http://www.youtube.com/watch?v=-Lh-egx3enE
Ikuisuushetki. Sinulla on silmät joilla näkee linnunradan taa ja korvat joilla voi kuulla tähtien laulun sekä revontulien rätinän. Vaikka Kallaveen jäällä.
Ruisleipä ja kunnon voi sen päällä, sen mauan muistan hyvin lapsuudestani. Kova kiire oli meillä lapsilla ulkoleikeissämme. Mutta nälkä aina välillä yllätti ja juosten käytiin välipalaa hakemassa ja se olikin justiinsa tuo ruisleipä voilla, ja ah, niin hyvää että!
Hyvää Ystävänpäivää sulle!
Deme,
kiitos.
Kallavesi kuhtuu tännäänkii. Tuossahan tuo silimien eissä viekottelloo. Ei muuta kuin pilikkivapa kätteen ja syötti mukkaan niin eiköhän muutama vonkale tartu tai jos ei vonkale niin sintti kuitenniin.
Savon Sanomissa oli satavuotiaan haastattelu. Hänen lempilukemistaan (ääniversiona) on Tiede-lehti. Mietinnässä on Einsteinin suhteellisuusteoria ja mustat aukot.
Vaikka lopullista totuutta ei löytyisikään, jo matkalla on kiintoisaa - ja parhaimmillaan hauskaa, satavuotias vakuuttaa.
Linnunrata on jo sanana sointuva ja kaunis. Herättää avaria mielikuvia. Siksi Linnunradoille ja jopa niiden taakse mieli palaa. Mitäs "maallisista" murheista, liiaksi. Tähdenlentoilemisiin :)
Harakka,
kiitos samoin, ystävä hyvä :). Ja ystävänpäivä on joka päivä.
Aito ruisleipä ja aito voi, voiko parempaa makuelämystä ollakaan. Enää en ranskanleipää osta, mutta makuhistorian vuoksi joskus voisi kokeilla. Hurahtaisinko takaisin lapsuuteen?
Mies meillä ruisleivän leipoo ja hyvää tulee. Voita voisin nuolla vaikka paljaaltaan, niin hyvältä se minusta maistuu. Mutta ei voita mahan täydeltä, terveyssyistä.
Lähetä kommentti