mustikkapiirakka (pakinaperjantai)

Pikku-Laurin äiti on, kuten lastenlaulun mummo, aina huolissaan; jos sataa, hän on huolissaan; jos paistaa päivä, hän on huolissaan; jos lapset pyörivät hänen helmoissaan, hän on huolissaan, jos lapset kirmaavat pihalla leikeissään, hän on huolissaan. Ja koska pikku-Lauri, joka on kaikkein pienin lapsikatraassa, näkee, kuinka huolissaan hänen äitinsä oli, hänkin on huolissaan. Huoli on haamu, jota ei näe mutta joka kietoo valtaansa ja peittää maiseman ilolta: eniten äiti on huolissaan terveydestä, kihomadoista ja vesirokosta ja nuhakuumeesta.

Mutta eräänä kauniina kesäpäivänä – juuri sellaisena jolloin käki lakkaa kukkumasta, mutta metsä alkaa pursuta mustikoita ja mansikoita, pieniä ja makoisia, ja vadelmia (joista kuningatarhillo valmistuu) – niin, juuri sellaisena päivänä pikku-Laurin äiti päättää ottaa Lauria kädestä ja he lähtevät metsään poimimaan kesän makua suuhunsa. Äiti nielaisee pelkonsa, karhut, paarmat, rosvot, haaverit, ukkoset. Kun ne kuitenkin pyrkivät suusta ulos, hän sujauttaa ne essunsa takataskuun, pitää tiukasti piilossa, jottei pikku-Lauri hirviöitä näe.

Äiti ja poika kulkevat kuusikossa. Sammal painautuu ystäväksi varpaiden alla. On pehmeää. Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt, äiti hyräilee. He (yleensä niin huolestunut äiti ja hänen huolestunut pikkupoikansa) kokevat kuin jotain uutta hiipisi mielen pohjalle: he ovat melkein iloisia. Kädet hamuavat ahkerasti mättäältä mättäälle, varvulta varvulle, ja mustikka mustikalta marjakori täyttyy. Äiti ja lapsi löytävät toisensa silmät ja hymyilevät. Turvallinen mieli kurkistelee kuusikosta ja pyytää saada tulla tupaan.

He avaavat kotiveräjän, kaatavat tuvan pöydän äärellä marjasaaliin vadille ja perkaavat lehdet ja raakileet syrjään. Puhtaat sinimustat marjat kasvavat pyramidiksi kuin muurahaiskeko.

Kesämökin valkoiset utuverhot heijaavat kesätuulessa, ja mökin täyttää mustikkapiirakan tuoksu. Pikku-Lauri istuu pöydän äärellä ja katsoo, kuinka äiti nostaa piirakan hänen eteensä. Poika nuuhkaisee ja nyyhkäisee tulevasta onnesta.

– Kohta saamme maistaa, äiti lupailee, hipaisee pienen poikansa poskea... mutta äkkiä käsi, joka piirakkaa tarjoilee, pysähtyy ja tärisee ja äiti peruuttaa ovelle vauhdilla.

- EI, Lauri, EI, emme voi syödä tätä piirakkaa. Hirvet ovat saattaneet pissiä marjojen päälle; tai pahimmassa tapauksessa monitonninen uroskarhu. Muistelepa, mikä suihku naapurin Mansikki-lehmästä lähtee, saati sitten metsän kuninkaasta. Marjat olisi pitänyt pestä ennen kuin ryhdyin leipomaan piirakkaa. Saamme mustikoista ties minkä hirvi- tai mesikämmentaudin. Eläimissä on tuhoton määrä ihmiselle vaarallisia pöpöjä.



Lauri katsoo ikkunasta käsi poskella, silmät kosteina ja helmeilevä sylkinoro suusta valuen, kun äiti juoksee mustikkapiirakka kädessään kohti rantaa ja viskaa ilolla poimitun ja leivotun herkun lampeen, ja, mitä ihmettä, metsän muut mustikat silkasta myötätunnosta ja protestista vyöryvät mättäiltä rinnettä pitkin veteen ja ahvenet poksauttavat evillään marjat rikki, imevät osan mehuista ja niissä kemuissa koko lampi muuttuu mustaksi. Sen koommin lampea aletaan kutsua Mustikkalammeksi, ja saman nimen saavat ne moniaat Suomen lammet, minkä äärellä asuu äiti joka pelkää mustikoita ja elämää ja poika joka kaihoaa mustikkapiirakkaa.

* * *
Mutta tarina ei pääty niin surullisesti kuin miltä nimen syntytarina ounastelee.

Pikku-Laurin ja hänen perheensä naapurissa elää huoleton tyttölauma. Heidän äitinsä on komentanut riuskin sanoin katraansa poimimaan mustikoita. Lauantaipiirakan taikina on valmis, puuttuu vain tärkein, sinisenmusta ”pöytäliina”, mustikat. Äiti pudottaa jokaisen lapsen marjakoriin lapun, sanan kerrallaan 1 sen 2 suu 3 napsaa 4 jonka 5 jalat 6 kapsaa. Lapset vilistävät mekot hulmuten marjametsään.



Pian marjakorit täyttyvät maan antimista ja tytöt kipaisevat kikattaen pikku-Laurin kodin ohitse. Rannalla he asettavat täydet marjakorit riviin paraatiksi. Kuumissaan lapset heittäytyvät lampeen uimaan ja huomaavat, että vesi värjää heidän poskensa mustiksi kuin mustikat. Ei haittaa, vaikka vähän haittaa, he kiljuvat ja heittävät vedessä mustikkapuuroa toistensa päälle, kiipeävät rannalle, pukevat kesäkolttunsa ylleen ja hierovat mustikkamönjää poskilleen ja – nauravat.




Kun pikku-Laurin äiti huomaa naapurilasten ilon - jonka lähteenä on sama mustikka mitä hän pelkää -, hän kätkee huolensa syvälle essunsa etutaskuun. Hän maistaa yhtä mustikkaa, sydän lyö kerran, lyö kaksi, ja hänen silmänsä aukeavat mustikan terveysvaikutuksille. Pikku-Laurille alkaa uusi aika. Hänen äitinsä leipoo mustikkapiirakan: flavonoidilla on suurempi voima mielen syvyyksiin kuin hirven (saati mesikämmenen) pissalla.

Lauri kastaa sormensa piirakkaan, maistaa ja huomaa, että hänen pikkurilliinsä (missä pelko piti pesää ja uhkasi viedä koko käden) ilmiintyy laastari eikä siinä kaikki: peukalo ja etusormi värjääntyvät ilosta mustikansinisiksi. Ja niin hän on vihdoin ja viimein onnellinen poika.




Pakinaperjantain mustikkapiirakka.