mittee saes olla

lapsuuvven leipäressu ja äetin essu:
niitä kahta immeinen tarvihtoo
mutta ku ympärilleen kahteloo
ni oeskoo tuo sittennii mitä
jos saes jäläkiruuaks
ihteesä sitä:

créme brûléeta ja mustaherukkasorbettia
ja kostukkeeks suattasin ottoo
de Bandera Olorossoo

voe että nyt pierettää
vuan sitä en kerro kellekkää


runotorstai: keittiö

11 (numerokuva)

vanha kilometripylväs

Autoliikenteen aikakausi alkoi Kuopion seudulla 1900-luvun alussa. Vuonna 1906 anoi kuopiolainen sähköinsinööri Arthur Åberg maistraatilta ”että hakija oikeutettaisiin maksua ja vuokraa vastaan välittämään tässä kaupungissa henkilöliikennettä niin kutsutulla automobiililla”. Seuraava autoilulupa Kuopioon annettiin vuonna 1909. Samana vuonna hankki A. Ahlström tiettävästi Varkauden ensimmäisen auton.

Suurena esteenä Kuopion ympäristön autoliikenteen kehittymiselle oli tiestön huono kunto ja maantien puuttuminen Kuopiosta Kallaveden yli Toivalaan. Kun pohjoiseen vievä rautatie valmistui vuonna 1902, määräsi kuvernööri vuonna 1906 lossiyhteyden tällä välillä lopetettavaksi kannattamattomana. Vuodesta 1922 lähtien autot kuljetettiin Kallaveden yli rautateitse erityisissä autovaunuissa. (Kuopion museo)






Kuva (yllä) Helsingin yliopistomuseosta. Lastenhoitionäyttelyn opetusmateriaalia lääketieteen opiskelijoille.




Viel on sulla leikin aika
aika armas lapsuuden.
Loistaa sulle taivaan tähdet
siintää saaret satujen.
(muistoalbumista)

Vanhoja asioita juolahti mieleeni tämänkertaisesta numerokuvahaasteesta: 11.

Katolla

kuva

Aino kiipeää Peter Pan kainalossaan huojuvia tikapuita pitkin savusaunan katolle, minne isä on kantanut multakiloja ämpärikaupalla. Heinän ja kissankellon siemenet tarttuvat ahneesti multaan ja ojentavat vartensa kohti taivasta. Huojuvat heinät luovat suojaisan lukusopin savupiipun ympärille. Aino levittää filtin kattoheinikkoon, heittäytyy mahalleen, avaa kirjan ja lentää Peter Panin kanssa maahan, missä aikuisuus on kaukana. Kesken lukemisen Aino nostaa katseensa ensin ylös taivaisiin ja sitten alas maahan ja huomaa kesämökin pihalla isän joka huiskauttaa kättään tervehdykseksi. Aino vastaa ja jatkaa lukemista.

Ainon kesä- ja lukemisen rauha katolla on täydellinen. Olevaisuudessa on vain yksi osoite: satu.

On kulunut aikaa yli puoli vuosisataa. Aino palaa lapsuutensa maisemiin ja aikoo ensitöikseen kiivetä savusaunan katon heinikkoon Peter Panin kanssa. Hän soutaa järven poikki niin kuin sousi lapsena, ja, malttamaton ja innostunut kun paluumatkastaan on, nousee seisomaan tuhdolle ennen kuin vene karahtaa rantaan. Pian hän pääsee kuulemaan kaipuunsa täyttymyksen soinnit lapsuuden maailmasta, jonka luuli iäksi kadottaneensa.

Olo on yhtä intomielinen kuin silloin kun hän oli lapsi ja ketterä ja aamuruskoisen joustava, mutta oi ja voi, mummon tasapainon ovat vuodet järsineet koloille. Aalto keinahtaa päin veneen laitaa: mummo horjahtaa ja kaatua rumpsahtaa niin että kylkiluu napsahtaa poikki ja joutuu tuskaisena soutamaan takaisin mantereelle, päivystykseen. Lääkäri lähettää hänet sekä röntgeniin että – kuulotutkimuksiin. – Mitä ihmettä, ei kuulossa vikaa ole! Kylkiluitani tulin valittamaan ja kuulokokeeseen viedään, mummo ihmettelee. – Mennäänpäs nyt vain kuulotutkijan pakeille, sillä puhutte juuri niin kovalla äänellä kuin huonokuuloisella on tapa.

Kuulohoitaja kuiskaa katolla ja mummo vastaa matolla. Virheitä tulee yllin kyllin ja käyrä kertoo korutonta kieltään. Kuulosairaus on ollut lapsesta saakka, sitä vain ei ole huomattu. No, mitenkä olisikaan, ei hän paljon suutaan lapsuuden kodissaan aukaissut eikä halunnut kuunnella kuin kirjojen kieltä, siellä katolla, heinien aallokossa, omassa rauhassa.

Anni-mummo saa kuulokojeen. Kakofonia soikoon, mikä kokemus! Maailma ulisee ja vinkuu, soi ja metelöi. Miksi tämmöinen pasuunakone korvaan istutetaan, hän ihmettelee. No siksi, että sen avulla kuulette myös sen kauniin minkä olette kadottanut jo syntyessänne, markkinoi korvalääkäri. Motivoimiseksi tätä hoitomyönteisyyden heruttelua kutsutaan.

Uusi yritys: Anni soutaa saareen, kiipeää savusaunan turvekatolle, pitää kiltisti kuulokojetta korvassaan ja erottaa tuulen suhinan läpi äänen jota ei tiennyt olevan olemassa: raps, rips, leppäkerttupoika könyää savusaunan katon heinäviidakossa kohti mielitiettyään, leppäkerttutyttöä. Vain heinäisellä katolla, omassa rauhassa, keskellä ei mitään ja kuitenkin kaikkeutta, voi löytää luonnonrakkauden ja –rauhan. Anni-mummo kääntää kauhtuneen Peter Pan -kirjansa lepoasentoon, kannet kohti taivasta, heittäytyy selälleen, hymyilee ja on sanaton. Mikään ei häntä saa laskeutumaan alas lapsuuden ja vanhuuden paratiisipaikaltaan, omalta reviiriltä.

– Mummo, heti alas katolta, tai putoat, kuuluu tikapuiden juurelta tiukka takutus (täsmällinen kuin tikan nakutus).

Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto. Rakkaus kutsuu.

Mummo huokaisee savupiipun juurella, heittää hyvästit loikoilulle ja nousee istumaan, kaappaa Peter Panin kainaloonsa, könyää alas tikkaita parru kerrallaan, ja Selja, lapsenlapsi, rohkaisee: – Varovasti, varovasti, ihan rauhassa, mummo, kohta olet turvassa, muutama askel vielä, hyvä, hyvä, älä kompastu, kohta jalkasi koskettaa pihanurmea.

Anni-mummo on jälleen maan kamaralla ja seisoo pikku-Seljan edessä pöllämystyneenä kuin ikkunaan törmännyt ja maahan tömähtänyt lintu.

– Mummo, ethän enää ikinä nouse seisomaan veneessä? Selja tivaa huoli äänessään.

– En, en, mitenkäs minä nyt silleen unohdin sen minkä jo lapsena tiesin...

– Etkä enää kiipeä katolle?

Mummo ei vastaa. Hiljaisuus on pitkä.

– Jos kuitenkin nyt vielä yhden kerran, vaikka yhdessä, mummo kuiskaa, anomus leikkaa ilmaa, kokeilee, suostuttelee tuulen suuntaa, leyhyttelee Siljaa.

– Ei, ei, ei se käy. Yritä nyt olla mummokulta kunnolla, Seljan otsa kurtistuu ja silmiin syttyy viiru. (Kissan silmät vinottuvat samalla tavalla silloin kun sillä on tähdellistä asiaa ja se keskittyy ankarasti, juolahtaa mummon mieleen.)

– Yritän, mummo aloittaa, – ...olla kunnolla, pääsee eteenpäin.

Selja tarttuu mummoa kädestä ja he kulkevat yhdessä kohti kesämökkiä jonka katto, lattia ja seinät on tarkoitettu ihmisen turvalliseksi majapaikaksi, ei kiipeilytelineeksi. Aurinko heittää illan viimeisiä säteitään, nuolaisee kuusen latvuksia, jotka punastuvat mielihyvästä. Selja nostaa kasvonsa kohti mummoaan, joka nyökkää ja hymyilee.


kuva


Yö kutsuu iltaa. Mökin kynttilä lepattaa ja järvi kylpee kuunvalossa. Pikku-Selja ja Anni-mummo lukevat sängyn päällä vieretysten Peter Pania ja lentävät esteettä läpi katon Mikä-Mikä-Maahan; yhdessä.



Pakinaperjantai: Katolla

Elämälle kiitos

Olen saanut Kutuharjulta ja Aimariilta ja Nanalta tunnustukset, jotka saavat liitelemään sinitaivaan alla (samalla kiitän kaikista saamistani luonnonkukista ja ennen kaikkea niiden ja monien muiden blogien maaperistä - elämyksistä -, mistä ne on saaren taigaan kannettu).


On valon aika.

Kiitos luovuudestanne, blogiystävät. Linnunradan tänne ja tuonne puolen mahtuu tarinoita ja kuvia, joiden hurmassa hengitän, vapaudun, elän ja nautin. Pidän tunnukset aarteinani ja lennätän onnellisena eteenpäin Sinulle. Blogistaniassa on mahdollista yhtä aikaa antaa ja saada.



"Mitä on nerokkuus? Se on kykyä tahdonvoiman avulla muuttua taas pikkulapseksi." (J. M. Barrie)

Niinkin.




Eilen poikamme, kultainen liikuntavammaisemme (kultaisten sisarustensa kultainen veli), sai tunnustuksen opinnoistaan Helsingin yliopiston Juhlarahastosta, myöntäjänä professorinrouvat ry., jotka muistavat erityisesti vammaisia opiskelijoita:


(klik)
Anteeksi hämärä ja vino kuva: äiti oli liikuttuneessa tilassa :).



Stipendit jaettiin Yliopistomuseon Keisarisalissa. (Suosittelen Arppeanumia. Uskomattoman mielenkiintoinen näyttely, jota ehdin vilkaista ennen juhlatilaisuutta. Tulen joskus uudelleen ja pistän kellon piiloon taskun uumeniin. Aikaa on. Kiirettä ei.) -Euroopassa on neljätuhatta yliopistoa, joista Helsingin yliopisto kuuluu kymmenen parhaan joukkoon.




Ylioppilaskunnan Laulajilla oli "asiaa": Porilaisten marssi, Gaudeamus igitur ja herkkä lemmenlaulu (en kuullut nimeä) nostatti jo muutenkin korkealla leijuvan tunnelman kattoon.



Stipendien jaon jälkeen nostimme maljan hymyhuulille. Poikaamme tuli onnittelemaan yliopiston emeritusrehtori ja -kansleri, professori Kari Raivio, joka oli hoitanut lastamme Lastenklinikan teho-osastolla vuonna 1982. Hätäkastettu Jaakko, nolla elämän alun pistettä saanut, innostui (elämästä otteen saatuaan ja kouluun – ja myöhemmin yliopistoon – päästyään) numeroista niin, että matematiikasta tuli hänelle intohimon, ilon ja leivän lähde. Kari Raivio kertoi olevansa onnellinen, kun saa nähdä työnsä hedelmiä. Hän on hoitanut Lastenklinikan ylilääkärinä vakavasti sairaita vastasyntyneitä ja myöhemmin, yliopiston rehtorina ja kanslerina, tukenut opinnoistaan innostuneita nuoria. Luonut resursseja.

Poikamme tarina antaa aihetta laulaa Elämälle kiitos. Se raivaa tietä päivien monimuotoisuudelle: varjot kuuluvat elämään niin kuin valotkin. Vuoroin. Vuoroin.


Elämälle kiitos


Elämälle kiitos, sain siltä paljon,
sain lyhtyä kaksi, kun niillä katson
erotan selvään kirkkaan ja mustan,
korkean taivaan, sen tähtisen pohjan,
läpi ihmisjoukon miehen jonka tahdon.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Sain siltä kuulon leveän virran.
Se imee öin ja päivin liverryksen, laulun,
jylyn, naputuksen, haukun, sateen pauhun
ja ne hellät äänet, joilla minua kutsut.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Sain siltä äänen ja kirjainten muodon.
Ne sanoiksi yhtyy ja lausuu selvään
nimet äidin, veljen ja valon heittää
sille tielle jota yksin kuljet.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
jalat joilla kuljin uuvuttavat matkat
kaupunkien halki, poikki lammikoiden,
arojen ja hiekan, vuorien ja soiden,
lattiasi poikki, pihas puutarhoiden.


Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Se sydämen antoi joka ilosta takoo
kun kasvavan huomaan ihmisen taidon
kun pahasta irti näen hyvän ja aidon
kun silmies syvää kirkkautta katson.


Elämälle kiitos, sain siltä paljon,
kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun.
Niin erotan selvään ilon ja tuskan,
jokaisen laulun läikkyvän pohjan,
yhteisen laulun jota itsekin laulan.


Elämälle kiitos, sain siltä paljon!


Violeta Parra (suomentanut Jaana Lappo)

mattopyykin syvin olemus

Moni keittiön matto poikineen (jahka aurinko sulattaa jään) saa kokea miltä juuriharja tuntuu "selkänahassa". Lähteekö 'elämän' riepumatosta lika? -Japanilaisturisteille on uskoteltu, että suomalaisnainen pistää huonosti käyttäytyvän aviomiehensä mattopyykille, ja sen vuoksi japanilaiset naiset käyvät kuvaamassa harjaa edes takaisin heiluttavia, hinkkaavia, puuskuttavia pyykkärimiehiä, jos sattuvat näkemään heitä mattolaiturilla. Kuva toimii Japaniin palattua kotihengettärien matkamuistona, varoittavana esimerkkinä. Näin käy, jos...

Tarinan kertoi ystävätär; oli lukenut lehdestä. Liekö kaupunkilegenda:)

Valokuvatorstai: keittiö

keskiviikko

Elli ja Alli tapaavat juoda iltapäiväkahvit toinen toisensa tykönä. Ja kun vanhoja jo ovat, kieli on melkein ajalta ennen ajanlaskua. Vanhoja ovat vanhojen ihmisten sanat jos on suukin mistä ne lähtevät liikkeelle vastakaikua hakemaan.





Eräänä keskiviikkona he – kahvikupposensa ja sokurinsa ja tasettinsa huuliensa väliin somasti hamuttuaan ja kahvi-ihanuuden vastaansanomatta vastaanotettuaan – keksivät pelata sanapeliä. Tuomariksi tulee Nykysuomen sanakirja. Sana mikä sieltä löytyy, kelpaa.



Alli on kiihkeä pelaaja ja huono häviäjä. Viimeinen rivi odottaa sopivaa sanaa, joka heruttaa voittopisteet. Miettii ja miettii ja vihdoin välähtää: intreseerata. Tarkistus Nykysuomen sanakirjasta:







klik


Alli häviää pelin mutta puhuu yhä mitä sattuu. Semmoinen on Alli.


***
Krapini, sadan sanan tarinani, tässä. Kyllä oli suulaalla savolaesella vaekeeta:)

minne isot lumpeet hävinneet

Terveisiä Kuopion luonnontieteellisestä museosta (kuvat yllä).

PS
Venepaikallamme mantereella oli viime kesänä väsynyt piisami (?), joka lopulta heitti henkensä heinikkoon. Ennen kuolemaansa se hakeutui pelotta luoksemme, kuin apua anelemaan.





Niin, onko 'hän' piisami?

Mimosalla on blogissaan hieno uutuuskategoria: mitäs tänään tuli opittua. Nappaan sen blogiini, koska mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän tiedän, miten vähän tiedän ja miten paljon haluan ihmetellä ja tietää. Moni asia, minkä jo lapsikin tietää, saattaa olla minulle uutta. En tiennyt piisameistakaan aiemmin oikeastaan mitään.

Luonto itsessään ei ole hyvä eikä paha. Luonto on. Luontoa ei voi moralisoida, ihmisen vääriä valintoja voi. Niin kai.

tunne itsesi, tunne isäsi

kuva ©Anne Geddes

1950

Makaan lavitsalla ja kuusi ihmistä pitelee minua, neljän vanhaa rimpuilijaa, paikallaan jotta piikki saadaan jälleen kerran ihon alle ja veri ulos. Kukaan ei kerro, mikä minussa on vikana. Miksi juuri minua piikeillä kuritetaan, miksi ei kahta vanhempaa sisartani.

Erään toisen kerran lääkäri-isäni, joka vertani janoaa, houkuttelee kanssaan Helsinkiin; lentokoneella. Olen salamana valmis. Pompin ilosta kuin olisin saanut hyppynarun, jota pyöritän keväisessä kuulaudessa, kun aurinko on luonut lumen takaisin pilviin ja paljastanut pihan.

Mutta yläpuolella pilvien isä sanoo:
– Seutulassa meitä on vastassa kaksi laboratoriohoitajatätiä. Menet heidän mukaansa. He ottavat sinusta hienossa laboratoriossa hiukkasen verta.

Naps, turvavyöt irrotan yhtä nopeasti kuin pääsky lentää ilman halki, syöksyn istuimen alle ja tarraudun kuolemankauhuisen eläimen voimalla tuolin putkijalkaan. Isä ja lentoemäntä kiskovat jaloistani, mutta eivät saa minua koko lentomatkan aikana irti.

Kone laskeutuu Seutulan kentälle, ovi avautuu kauhujen laaksoon, ja astun voipuneena teräsrappusia alas suoraan lierihattuisten tätien kainaloon ja sen jälkeen muistini sammuu. Minua viedään taas. Kauhu on. Ei mitään muuta.

Mutta sen matkan jälkeen minulla on kotona oikea isä, ei pelkkä vertani janoava sydänlääkäri.

Isä, joka oli tavattoman epäkäytännöllinen, naputtaa iltaisin kotimme yhteydessä olevassa vastaanottohuoneessa jotain salaista ennen joulua. Jouluaattona paketista paljastuu nukensänky, joka on kömpelö ja vino, mutta niin rakas: onhan isä sen tehnyt ja juuri minulle. Sen koommin isä ei vasaraan eikä nauloihin tarttunut. Sitä arvokkaammaksi tuo omin käsin mutta ilman taitoa rakennettu luomus on noussut muistojeni joukossa. Jos se olisi tallella, nostaisin sen kodissani paikalle, missä sen kokoaikaisesti huomaan. Tunne ei katoa. Minulla on vihdoin oikea isä. En ole enää evakko omassa perheessäni.

Vertani tarvittiin, koska isä halusi varmistua isyydestään. Sodan jälkeen oli kysyntää isyystesteillä, jotka kehittyivät kaiken aikaa. Helsingin laboratoriossa olivat Kuopiota paremmat mahdollisuudet saada selville niin luotettava varmistus isyydestä kuin se tuohon aikaan oli mahdollista.

Sen jälkeen kun isä pitkien epäilyksien vuosien jälkeen tunnusti minut biologiseksi tyttärekseen, välillemme rakentui silta, joka ei pettänyt kertaakaan niin kauan kuin isä eli. Mutta äidin ja minun välille jäi haava joka oli auki jo äidin minua odottaessa ja joka ei hänen elämänsä aikana umpeutunut. Olin hänelle poltinmerkki jostain ahdistavasta asiasta. Hän ei voinut katsoa lastaan. Tuska syttyi, palautui. Välillämme oli surun kuilu. Sen nimi on sota ja sodan vamma.


sodan uhrit





Sota haavoittaa monella tapaa. Synnyin riidasta riitaan: olin epäsovun lähde. Isä ja äiti olivat melkein välirikkovaiheessa silloin kun tulin maailmaan. Vanhempien keskinäinen kuilu on lapselle ankara kohtalo, varsinkaan kun ei ymmärrä mistä on kysymys. Lapsi ottaa ahdingon kontolleen. Mustasukkaisuus ja epäily on kova tauti; oletan että siitä oli kyse. Tunne saattoi vaivata kumpaakin. -Myöhemmin isä ja äiti olivat toisissaan kiinni, onnellisestikin, niin arvelen. Kuin täit tervassa. Ei, huono vertaus, parempi sanoa: lähtemättömissä. He olivat toinen toisilleen maailmankaikkeus.

Isä, terveisiä. Kuolit kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Olet jäänyt minulle mysteeriksi, monella tapaa, mutta rakkautesi ja surumielisyytesi ovat minussa syvällä.

„Mun isäin oli lääkärimies ja nuori kauniskin, jo viidenkolmatta vuotisna hän joutui sotihin…“

Isä oli sodan syttyessä juuri avioitunut nuori kaksikymmentäviisivuotias lääkäri, jonka elämästä sota nieli erilaisissa lääkintätehtävissä viitisen vuotta. Isä ja äiti siittivät lapsensa (kolme tytärtään) Suomen turvattomuuden vuosina sodan aikana (kuopus, pikkuveli syntyi iltatähdeksi, rauhan aikana). -Sodasta ja perhevelvollisuuksista huolimatta isä väitteli tohtoriksi kuppatesteistä vuonna 1945. Hänen isänsä oli kuollut kuppaan; siinäkö syy mielenkiintoon. Miten hän ehti taistella, huolehtia perheestään, tutkia, kirjoittaa väitöskirjaa? Entä äiti noina vuosina? Kuinka selvisi? Olisi pitänyt kysyä, silloin kun he elivät ja olisivat voineet kertoa. Eri asia, olisivatko avautuneet. He ovat hävittäneet kaikki kirjeensä.

Itsenäisyyspäivänä katselen Tuntemattoman sotilaan „yhdessä isävainaan kanssa“. Eläydyn häneen, joka joutui vasta valmistuneena noviisina kohtaamaan kuolemaa ja hoitamaan haavoittuneita rintamalla ja kenttäsairaalassa. Aikamoinen tulikaste nuorelle lääkärille, joka aikoinaan oli miettinyt uravalintaansa: papiksi, upseeriksi vai lääkäriksi. Joka tapauksessa hän halusi tehdä työtä, missä voi hoitaa ja auttaa kärsiviä ihmisiä. Auttamaan hän joutui sodassa enemmän kuin olisi osannut ikinä kuvitella.

Tilasin sota-arkistosta hänen kantakorttinsa, josta sain selville, missä hän taisteli haavoittuneiden hengen puolesta ja olen myös tutkinut sotapäiväkirjoja. Näin kauan meni, ennen kuin kykenin eläytymään isän sota-ajan kohtaloihin, vaikka hän niistä yritti kertoa (silloin kun nuori olin) viemällä minua kuusi kertaa katsomaan Tuntemattoman sotilaan.

elämäksi

Mutta joka päivä muistan isää. Ajattelen kokemiani isyystestejä… yhtä lailla kuin hänen elämäntyötään Savon ensimmäisenä sydäntauteihin erikoistuneena lääkärinä ja laboratorion perustajana. Kuuntelen sydän ilosta sykkien Kuopion yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkimuksista; Kuopion korkeakoulun perustaminen oli hänen kuningasajatuksensa, intohimonsa ja kotiseuturakkautensa kiihdytin. Sen perustamisen (1972) hän ehti ennen kuolemaansa (1974) nähdä. Ja tietäisipä tänään, kuinka korkealaatuista tutkimusta Itä-Suomen yliopistossa tehdään. Hänen tutkijasydämensä löisi kenties parit ylimääräiset.

Monia hänen sairauksiaan kannan nyt ruumiissani, joten siinäkin mielessä verisiteemme ovat lujat. Isyystestejä ei tarvita enää. Lääketiede on tarkoitettu ihmiselle avuksi. Mikään ei ole maan päällä täydellistä, ei lääketiedekään, mutta jo matkalla olo – pyrkimys kohti parempaa tulevaisuutta, yhteistä hyvää – riittää.

Niin, ja omin sydämin tiedän ja tunnen: rakkaus ei katoa kuolemassa.

Siinä pakinaperjantain "asiantuntijalausuntoni".



kuva © Hannu Ahonen

Murphyn laki

Valokuvatorstai: Murphyn laki (mm.):
– Kaikki vie enemmän aikaa kuin pitäisi.
– Jos asiat jätetään oman onnensa nojaan, ne menevät huonosta pahempaan.


Elämän arpajaisissa jokainen saa paitsi ainutkertaisuutensa, myös perimän kautta sitä sun tätä mukavaa ja vähemmän mukavaa. Melkein koko ikäni olen tajunnut, etten kuule kunnolla, mutta luulin etteivät sen kummemmin kuule muutkaan. Vasta kun menin "yleisön pyynnöstä" tarkempiin tutkimuksiin, totuus valkeni. Olen ollut ikäni huonokuuloinen, sairastanut perinnöllistä kuulovikaa, missä puheäänialueella ajaudun joko hiljaisiin katveisiin tai sitten konsonantit puuroutuvat eivätkä erotu: en tiedä sanotaanko paula tai kaula jne. Ilmankos oli koulussa vaikea ymmärtää vieraiden kielten tunnilla, mitä yritettiin sanoa. Ja myöhemmin kuuloni on ollut sekä valikoiva että luova: se mitä en kuule, arvaan. Usein osun oikeaan. Toisinaan en. Naurua piisaa kotitarpeiksi.

Ensi viikolla menen kokeilemaan kuulokojetta. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda parempaa tulevaisuuta, Murphyn laista huolimatta. En tosin tiedä, haluanko kuulla kaikkea. Onko jokainen sana merkittävä? Omiin korviin olen niin tottunut. Ja ajatuksiin. Hm. Ehkä kuulokoje on juuri siksi tarpeen :)

matkalla 'ei minnekään'

Pääsimme eilen illalla (kuvien kautta) mukaan tyttären parin kuukauden takaiselle ekologiselle tutkimusmatkalle Australian autiomaahan. (Lentomatkatarina keskelle 'ei mitään' löytyy vanhasta blogistani täältä.)

Muutamia kuvamaistiaisia (kuvat saa suuriksi klikkaamalla):
























Uimaan tekee mieli (hellettä 40 astetta), mutta mereen ei voi mennä, sillä rannalla viihtyvät nälkäiset krokotiilit ja vedessä heijailevat unenomaisen kauniit mutta tappavat meduusat.





Mitä nämä ovat? kysyn. Ja saan vastauksen.







Piippu kuin piippu; vain savu puuttuu.




Aikas hieno, minusta. Kyllä luonto osaa.








Vaikuttaa lantakasalta mutta ei se sitä ihteään ole.



Muumilaakso? Omituisten otusten kerho?



... ei, vaan termiitit ovat puuhastelleet itselleen kotitalot. Ovatko arkkitehdin ja rakennusmestarin taidot myötäsyntyisiä: geeneissä? -Mustat puunrungot muistuttavat viimekertaisesta maastopalosta.




Ihmisten ja eläinten kotitalot vieretysten. Tiedän paikan armahan.


Tutkimusaseman saniteettitilat. Näköalapaikalla sijaitsee huussiosasto, alakerrassa suihku.



Hän, goanna, tuli tervehtimään heitä tutkimusaseman pihalle uskollisesti joka päivä, erityisesti ruokakellon kalkattaessa. Jälkiruuaksi he poimivat kypsät papayat suoraan puusta. Kun goanna häipyi ruohikkoon, ilmaantui paikalle kenguru, joka 'puolikesyyntyi' tutkimusaseman eläinystävällisen väen kanssa. Luottamus ja kunnioitus elämää kohtaan on ihmis- ja eläinkunnan perusvoima. Olemme osa luontoa kaikki.

risulintukurssilainen

Korvat luimussa ja silmät sikkuralla lähestyn nyt saaren taigaa, jonne minun piti istuttaa omin käsin punomiani risulintuja – jahka olen saanut teorian salat ojennukseen päässäni ja sormet vääntymään malliin mihin risulintukurssin opettaja ne asettaa – ja kas, pian unelma toteutuu: hakatun metsän kantojen päässä nököttävät linnut kuin kultamunat. Niin oli ajatus ja tarkoitus.

Niin, hiiviskellen lähestyn nyt lupaustani esitellä lintuni saaren taigassa siksi että... No, kerron loppuun asti kun kerran aloitin.

Ensimmäisellä risulintukurssin tunnilla en älynnyt ottaa mukaan risuja. Oletin, että ohjaaja tuo ne mukanaan. Eräs ystävällinen kurssilainen lainasi omia vitsojaan, mutta enhän rohjennut rohmuta hänen varastostaan kuin muutaman, sillä risut ovat kiven alla. Toisten mailta ei oksia saa katkoa, mutta joku oli älynnyt soittaa kaupungin tekniseen lautakuntaan, mistä annettiin erään metsurin puhelinnumero ja kas, hänpä kertoi kaataneensa kaupungin mailta virkansa puolesta vastikään koivuja joiden oksia saa hakea niin paljon kuin syliin mahtuu ja tarvis on. Niin minullekin riitti oksa ja kaksi. (Nyt on kaupungin risuinen kultakaivos ehtynyt.)

Ensimmäinen tunti meni melko mukavasti. Kuuntelin tarkasti, mitä opettaja sanoi, ja vaivihkaa seurasin, miten muut toimivat. Kädentaitoni eivät ole tähän ikään mennessä heränneet, mikä lie motivaation oikosulku niitä on vaivannut läpi elämäni. Mutta koska kehtasin lainata vain muutaman risun, lähdin pois ennen aikojani laiha linnun alku kainalossani.


Seuraavan viikonlopun saalistimme. Mies myötä- ja vastamäessä, tuki ja turva, ilo ja onni, otti ja kaatoi luvan kanssa erään koivun, jotta saisin risuja. Hän istutti minut kuistille, toppasi tassuuni oksasakset ja narut, ja niin pilkoin saalista kevättalven auringossa oksa oksalta ja risukasa kohosi silmin nähden; oli mistä ottaa kurssimateriaalia ja antaa myös muille (ja hänelle, jolle olin risuvelkaa).


Tuli jälleen kurssi-ilta. Raahasin kuin risumummo konsanaan oksat työväenopiston askarteluhuoneeseen. Ojensin oksiani myös hänelle, jolle olin velkaa; hän vilkaisi pehkoani, hymyili nätisti ja lohkaisi: kiitos ei. Valitsin kaikkein syrjäisimmän nurkan, sillä taito oli yhä hakusessa, ja perimmäisellä pallilla on hyvä etsiä tietä osaamattomuudesta taitavuuteen. Halusin keskittyä lintuuni kaikessa rauhassa, omassa rytmissä, lempeässä hämyssä. Mutta voi ei, opettaja toi sadan watin jalkalampun minua ja työskentelyäni valaisemaan. "Näen ja näet", sanoi. Tunsin itseni alastomaksi. Nyhräsin ja nyhräsin omiani, linnun rinta kuitenkin pullistui ja olin välietappiin melkein tyytyväinen... kunnes opettaja tuli luokseni, katsoi lintuani hiljaisuuden vallitessa. Tuomio oli selkeä: "Vetele paksut oksat pois. Olet tuonut aivan liian tuhtikuntoisia oksia mukanasi: niitä on vaikea käsitellä. Ritvaoksilla olisi pitänyt pelata eikä tukkijaakoilla."


Purkuhommissa koko komistus purkautui, levisi kuin Jokisen eväät. Ja samalla voimalla kun lintu hajosi, heräsi siitepölyallergiani, siitä huolimatta ettei koivu vielä kuki. Altistuin ilmeisesti kevätvaivalleni saksiessani paksuja oksia. Silmät muurautuivat umpeen, aivastin ja pärskin, niiskutin ja nolostelin.

Koivut ovat ihanat, mutta annan niiden nousta rauhassa maasta, jahka ne aloittavat kasvun saaressa; siitepölyallergiaa vastaan löytyvät kyllä tepsivät tutut lääkkeet. Olin unohtanut koko allergiani kun kurssille ilmoittauduin. Ihmettelen tosin reaktiota; herättelinkö uinuvat norkot niitä riepotellessani.

Kerroin tarinani lapsenlapsilleni, jotka kuuntelivat niin kuin tapansa on: silmät tapillaan, korvat höröllään. Eipä mennyt aikaakaan kun pojantyttö toi minulle lohtusydämen, koivunoksasta vääntämänsä, ja pojanpoika silitti keltaisen tähtipojan. Aion kehystää ne tauluksi, sillä niistä säteilee maailmankaikkeuteen luonnollista valoa. -Muutaman risulinnun aion ostaa kurssitovereiltani kannon nokkaan. Ihailen heitä, joilla on taito luoda kauneutta; heillä on sekä into että kyky (minulla toinen noista kahdesta).

Semmoinen oli risulintukurssini. Arvatkaapa, sammuiko halu opetella uutta? Oikein: ei. Olen menossa heinähattukurssille ja kiinnostaa myös sammalkurssi. Joku aikoo viedä pihalleen vanhan hetekansa ja päällystää sen sammaleiseksi vuoteeksi. Tilataidetta. Toinen pohtii, käärisikö ukkonsa autonromut sammaleeseen. Olisi kuulema mukavampi katsella pihaa jossa kiiltää kauneus luonnosta, ei pellistä.

Risulintukurssin kokemuksesta viisastuneena otan ennen heinähattukurssia selvää, millaisia heiniä tarvitaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Uskon siihenkin, ettei haittaa vaikka vähän haittaa.

"Virheistä oppii parhaiten", sanoi ruotsin opettaja vuonna 1959. Niin oppii, tiedän 2009. Korvieni simpukoissa soi jo: heinähattukurssi on helppoa kuin heinänteko – tai sitten ei. Voin opiskella virheitä sielläkin. Ja sen jälkeen opin.

Pakinaperjantai: suomusilmä